cassable: Jep, mäkään en ikinä oo mitään täykkäreistä oo lukenu, joten tää tuntu ihan täydelliseltä idealta. Toivottavasti tulee sit toimiinkin
Lyneten menneisyydestä on paljastettu sen verran vähän, että siitä saa varmaan kehitettyä aika paljon. Lynette on kuitenkin todella hankala hahmo kirjottaa, oon huomannu nyt kirjottaessa. Kiitos kehuista ja kommentista (:
nami: Täykkärit on <3 Mun lempisarjani, joten tuntuu melko luonnolliselta kirjottaa siitä. Tom ja Lynette hahmoina on ihan parhaita, Tom varsinkin. Toivottavasti saan ne pysyyn sellasina kun ne on sarjassa. Kiitos kommentista (:
shayl: Mä lupaan, että tähän tulee paljon mutkia matkaan, ennen kun päädytään siihen lopputulokseen, mikä sarjassa kerrotaan. Vai päädytäänkö sittenkään?
Mä kyllä yritän saada tähän jotain Täykkärimäistä, voi vaan tulla oleen vähän vaikeeta kun ei vielä Wisteria Lanella olla. Mutta tosiaan, yritetään. Kiitos kommentista, arvostan sitä (:
Prologi
Lynette tuijotti ikkunasta ohi meneviä maisemia ja mietti, miten paljon jätti taaksensa.
Hän katsoi sivusilmällä Penelopea, parasta ystäväänsä, joka istui nyt tiukasti auton etulasista tuijottaen. Hän oli vaatimalla vaatinut, että saisi auttaa Lynetteä muutossa, ja lopulta halusi vielä kuljettaa tämän uuteen kotiinsa.
”En vieläkään pysty käsittämään, että oikeasti muutat”, Penelope huokaisi. Lynette katsoi häntä. Hän käsitti tilannetta vielä vähemmän. Hän oli asunut koko elämänsä samassa kaupungissa, syntynyt, opiskellut ja tehnyt töitä. Miten hän yhtäkkiä voisi sopeutua jonnekin muualle, pieneen kaupunkiin nimeltä Fairview?
Mutta samalla, kun hän jännitti kaiken tutun ja turvallisen jättämistä taaksensa, hän odotti innoissaan tilaisuutta uuteen alkuun, ja ennen kaikkea sitä, että hän pääsisi todistamaan kykynsä työssä, joka viimeinkin vastasi hänen koulutustansa. Ja kyllähän Lynette tulisi pärjäämään. Hän pärjäsi aina.
”En haluaisi luopua sinusta”, Penelope sanoi vielä, mutta Lynette pudisti päätänsä. Hän muisti päivän, jolloin sai tietää uudesta työpaikastaan.
Hän oli hakenut johtoportaan paikkaa melkein vitsillä, hän ei koskaan olisi uskonut saavansa sitä. Kuitenkin, viikko sen jälkeen, kun hän oli käynyt työhaastattelussa, puhelin soi ja näytöllä vilkkui kyseisen toimiston puhelinnumero.
”Haluaisimme sinut enemmän kuin mielellämme töihin meille”, ilmoitti miesääni puhelimessa. Jo samana iltana Lynette sai faksin kautta työsopimuksen, jonka hän laittoi takaisin allekirjoitettuaan sen.
”Et sinä voi lähteä täältä! Mitä minä muka sitten teen?!” oli Penelope kauhistellut, kun Lynette kertoi uudesta työpaikastaan.
”Tätä minä olen odottanut koko elämäni. Tilaisuutta näyttää kaikille, että mistä minut on tehty.”
”Tiedän. Ja minä olen onnellinen puolestasi. Tietenkin olen. Minä vain… sinä olet paras ystäväni. Olen väkisinkin huolissani, eikö?”
Lynette hymyili, hän arvosti tätä piirrettä Penelopessa. Hän välitti vilpittömästi ihmisistä, eikä pelännyt kertoa sitä. Ei Lynettekään mikään tunteeton ollut, hän oli vain jo aikoja sitten rakentanut ympärilleen muurin, jonka läpi ei niin vain päässyt.
”Takanani on niin paljon alamäkiä. Olen mielestäni ansainnut uuden alun.”
Sen jälkeen tehtiin sopimus, joka lupasi sen, että yhteyttä pidettiin tarpeeksi usein. Ettei kävisi niin kuin yleensä kävi, kun ystävät muuttivat eri kaupunkeihin; alussa soiteltaisiin useita kertoja viikossa, vähän ajan päästä kerran kuukaudessa, ja lopulta lähetettäisiin vain joulukortteja. Ei, niin ei mitenkään voinut käydä.
**
Lyneten tavarat oli lähetetty hänen uuteen kotiinsa jo melkein viikko sitten. Nyt hänellä oli mukana vain yksi matkalaukku. Entisen asuntonsa hän oli luovuttanut muutama päivä sitten, ja asunut sen jälkeisen ajan Penelopen luona. Itse hän olisi halunnut olla hotellissa, mutta hänen ystävänsä ei suostunut siihen.
Penelope väänteli radion nappuloita niin, että hänen lyhyet, ruskeat hiuksensa menivät silmien eteen. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu autoa ajava ihminen, Lynette olisi ollut huolissaan. Penelopeen hän kuitenkin luotti. Ja niin, jo muutaman sekunnin päästä nainen nosti päänsä ja alkoi katsella tietä, jolla ei juuri sillä hetkellä näkynyt yhtäkään autoa.
Matka jatkui tavallisen juttelun parissa seuraavan tunnin. Kumpikaan ei halunnut mainita edessä olevaa eroa, ei, kun ei ollut pakko. Jos siitä ei puhuttu, sitä ei tarvinnut myöskään ajatella. Eikä sitä silloin tulisi tapahtumaan.
Kun matkaa ei ollut jäljellä enää kuin kymmenisen kilometriä, Penelope sanoi, että heidän pitäisi pysähtyä syömään jotain. Ja koska Lynette ei vastustanut ajatusta, naiset etsivät pienen kahvilan, johon he saattoivat mennä juomaan kupit kahvia.
Jokin tuntui painavan ilmaa. Jokin, jota ei pystynyt sanomaan ääneen, koska se tuntui liian lopulliselta. He olivat jo aikuisia, he olivat olleet ystäviä yli kaksikymmentä vuotta, heidän olisi pitänyt pystyä puhumaan siitä suoraan. Lynette katsoi Penelopea, joka oli painanut päänsä alas ja tuijotti nyt tiiviisti puista pöytää, kuin se olisi ollut kiinnostavinta maailmassa.
”Hei?” Lynette sanoi ja sai Penelopen katsomaan itseään. ”Ei tämä ole maailmanloppu.”
”Mutta asiat eivät enää koskaan tule olemaan niin kuin ennen”, Penelope mutisi synkkänä.
”Ei”, Lynette myönsi. ”Mutta tämä on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä voi olla uusi alku.”
”Minulle tulee niin ikävä sinua”, Penelope sanoi ja Lynette näki, kuinka hänen ystävänsä silmät kiilsivät kyynelistä. Lynette otti ystävänsä käsistä kiinni ja puristi hiljaa. Hän ei päästäisi irti.
Kymmenen minuutin päästä naiset pääsivät jatkamaan matkaa. Pian he olivat pienen puutalon edessä, jossa oli kaunis puutarha ja sininen postilaatikko.
Se oli Lynetellä vain vuokralla, sillä hänen ei olisi ollut mitään järkeä ostaa omaa taloa. Talossa oli vain yksi makuuhuone, keittiö, olohuone ja kylpyhuone. Vuokra oli kuitenkin edullinen, kun ajatteli, että talo oli vain muutaman kilometrin päässä keskustasta.
Tähän mennessä Lynette oli nähnyt sen vain kuvissa, mutta vihdoinkin hän pääsisi katsomaan sitä oikeasti.
Lynette avasi raskaan ulko-oven, ja astui eteiseen. Sisällä oli lämmin, ja ilmassa tuoksui metsä. Hän uskoi, että kyseinen asunto oli hänelle paras mahdollinen.
Hän otti kengät pois ja meni istumaan olohuoneen sohvalle. Se tuntui pehmeältä. Ilmassa oli jännitystä, mutta myös haikeutta. Nyt olisi aika jättää menneisyys taakse, ja ottaa tulevaisuus vastaan.
Sitä Lynette oli odottanut useita vuosia, ja nyt se sitten viimein tapahtuisi. Ja hän oli varma, että hän oli oikeassa paikassa.
Hän oli tullut kotiin.------
A/N: Tää nyt oli vähän lyhyt, mutta eikö prologi saakin olla? (:
Ensimmäisestä luvusta sitten pidempi.
Kommentteja tuleen sitten vaan
