Title: Muutoksia kokoonpanossa
Author: Varja
Fandom: NCIS
Rating: K11
Warnings: kiroilu, väkivalta, ampuminen, räjähdys, kuolema
Disclaimer: Kaikki mitä tunnistatte julkisuuteen, kuuluu heille. En saa tästä rahaa.
A/N: Joo, mulla oli hirveä houkutus kirjottaa vähän pidempää taas vaihteeksi ja vihdoin se idea vaan tuli. Ja tämänkin ns. pääjuoni on jotain mun aivojen kehittelemää juttua, en edes tiedä mistä se sai alkunsa.
Prologi
Oli viileää ja pimeää, tuuli humisi hiljaa havisuttaen puiden oksia toisiaan vasten. Muutama lehti putosi hiljalleen maahan, liikkuen vielä maan pinnalla vähäsen. Kuitenkin sen matka pysähtyi puun juureen, jota se ei päässyt enää eteenpäin vaan jäi siihen. Syrjässä, kaupungin toisella laidalla kaikuivat vaimeasti hätääntyneet askeleet, jotka etenivät nopeaa vauhtia soran rahistessa tennareiden alla. Nuori poika oli kidnapattu, mutta oli onnistunut irrottautumaan köysistään, joilla hänet oli sidottu kiinni.
Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi autiolla hiekkatiellä kohti kaupungin keskustaa. Hän toivoi näkevän jonkun, joka antaisi hänelle turvaa. Kuitenkaan ketään ei näkynyt. Pimeässä oli hankala nähdä, mutta silti hän erotti tien jalkojensa alla. Poika oli nimeltään Chris. Chris alkoi tuntea itseään hengästyneeksi, juostessaan pakoon. Hän ei tiennyt miten paljon etumatkaa oli, tai oliko hänen pakonsa jo huomattu. Hengitys kävi raskaaksi ja kylkeen pisti ikävästi. Silti hänen oli pakko jatkaa matkaa, sillä hänen henkensä saattoi riippua siitä, pääsisikö hän pakoon vai ei.
Hän pysähtyi kävelemään ihan pieneksi hetkeksi, mutta samalla tajusi sen olevan virhe. Auton moottorin ääni hurisi takaa päin, hän kuuli soran liikehtivän voimakkaasti pyörivien renkaiden alla. Harmahtava maasturi eteni tasaisesti kaahaten häntä kohti. Chris yritti päästä juoksemalla karkuun, mutta se oli turhaa. Auto saavutti häntä, kunnes pääsi kohdalle. Hänen kidnappaajansa Evan hyökkäsi suoraan liikkuvasta autosta hänen päälleen, saaden kukistettua hänet. He pyörivät päällekkäin tien pientareelle ja siitä heinikkoiseen ojaan. Chris ei pistänyt enää vastaan, hän tiesi sen olevan vain haitaksi. Nöyrästi hän antautui ja käveli kiltisti autoon. Normaalisti rääväsuuna tunnettu poika ei enää uskaltanut sanoa vastaan tai ärsyttää enempää. Koska tahansa muulloin hän olisi tehnyt niin. Mutta ei nyt, tämä oli aivan eri asia. Häntä pelotti.
*
Chrisin isä oli korkeassa asemassa työskentelevä henkilö, sillä hän toimi laivastoministerinä. Oli ollut ihan tavallinen koulupäivä, joka oli juuri päättynyt. Chris oli erkaantunut kavereistaan muutaman korttelin ennen hänen kotiaan. Häntä oli kuitenkin väijytty ja näin ollen yllätetty. Huumattuna ja eteenkin 13 vuoden iästä johtuen hänet oli helppo kuljettaa leiriin, jossa häntä pidettiin. Ilmeisesti hänen kidnappaajillaan oli jotain laivaston toimia vastaan. Viikonloppuna olisi tärkeä kokous edessä, jossa päätettäisiin tärkeistä asioista koskien Lähi-Itää.
Hän oli herännyt köysiin sidottuna kiinni puisesta tolpasta. Hetken ympärille katsomisen jälkeen, hän ei tunnistanut olinpaikkaansa eikä kummemmin tiennyt, missä oli. Hän tiedosti kuitenkin olevansa vuoriston läheisyydessä niiden näkyessä takana.
Nurkan takaa oli alkanut kantautua askelia, jonka jälkeen huivilla kasvonsa suojannut henkilö oli tullut hänen luokseen ja siirtänyt sisätiloihin. Henkilö esittäytyi jäykästi Saleemiksi. Saleem oli sanonut, etteivät he aikoisi satuttaa häntä, mikäli hän käyttäytyisi kunnolla ja tekisi niin, kuin he käskevät. Hän oli antanut hänelle juotavaa ja ruokaa sulkiessaan tämän tilavaan selliä muistuttavaan huoneeseen. Huone ei kuitenkaan ollut mitenkään ankea. Siellä oli vessanpönttö ja sänky.
Jonkin ajan jälkeen hänet oli siirretty ulkotiloihin, sillä he halusivat kysellä häneltä asioita. Kuitenkin Saleemilla oli ollut juuri silloin tärkeämpi asia hoidettavanaan, joten hänen apurinsa oli sitonut hänet samaan tolppaan kiinni, jossa hän oli ollut herätessään täällä ensimmäisen kerran. Hiljaa hän oli alkanut venyttää solmua käsiensä ja jalkojensa ympärillä siirrellen raajoja vuorotellen lähemmäksi ja kauemmaksi toisistaan. Onnekseen hän oli huomannut sidosten olleen tehty huolimattomasti, joten niistä oli helppo paeta. Saatuaan kätensä vapaiksi, Chris avasi jaloissaan olevat solmut ja lähti seinän viertä varovasti kulkien etsimään pakoreittiä.
Varmistettuaan, ettei kukaan näe häntä, Chris hivuttautui puskikon taakse, josta hölkkäsi pienelle tielle, joka veisi kaupunkiin päin. Ainakin hän toivoi niin. Koko ajan hänen ajatuksissaan jyskytti pelko siitä, että hän jäisi kiinni uudelleen. Pelko sai hänet pistämään vauhtia töppösiin. Hän ajatteli samalla, kuinka huolissaan hänen isänsä olisi poikansa katoamisesta. Hän toivoi pääsevänsä kotiin ehjin nahoin ilman suurempia vammoja.
Luku 1
Kello oli aamulla kymmentä vaille seitsemän, kun toimiston hissin ovet aukesivat tutusti kilahtaen. Ziva astui hissistä ulos, muttei suinkaan yksin, kuten aina ennen. Hänen mukanaan kulki häntää iloisesti heiluttaen kookas, käyttölinjainen tummanharmaa saksanpaimenkoirauros nimeltään Argo. Hän oli saanut sen ystävältään, joka ei voinut vammautumisensa vuoksi sitä enää pitää. Hän ei myöskään halunnut antaa sitä ihan kenelle tahansa, muttei myöskään halunnut sen osaamisen olevan täysin turhaa. Aktiivisen koiran pää ei kestäisi kevyttä liikuntaa ja pientä aktivointia päivästä toiseen, joten hän koki paremmaksi antaa sille uuden kodin. Argo oli erikoistunut jäljestämiseen, mutta sen sivussa onnistui myös voimankäyttö ja kemikaalien tunnistaminen tulipalotapauksissa.
Ziva oli alkuun ollut kovin epäileväinen ja kieltäytynytkin asiasta. Joka tapauksessa hän oli silti myöntynyt ja lupautunut tulla katsomaan sitä ystävänsä Annan luo. Koiran iloinen ja ystävällinen luonne oli tehnyt häneen heti vaikutuksen. Jo samana päivänä hän oli soittanut pomolleen Jennylle, että olisiko koko idea jo nyt tuhoon tuomittu. Kuitenkin Jenny oli ollut aika suostuvainen eläinrakkaana, mikäli koira läpäisisi tarvittavat testit. Ziva oli ilmoittautunut sen kanssa testeihin ja käyttänyt vapaa-aikaansa koulutuksissa, jotka oli tarkoitettu koiranohjaajille. Oli kulunut parisen viikkoa, kun kaikki testien tulokset olivat tulleet. Kaikki olivat menneet läpi reilusti, josta Ziva oli ollut erittäin iloinen. Vaadittavat paperit täytettiin, ja niiden tulon jälkeen hänellä oli lupa kuljettaa koiraa mukanaan. Vaikkakin tämä vaati sen verran erityisjärjestelyitä, että Ziva kulki omalla pienellä pakettiautollaan työkeikoilla ja vieläpä omalla kustannuksellaan. Tämä ei häntä kuitenkaan haitannut.
Hän pudotti tavaransa rumanvärisen sermin viereen, käskien samalla lempeästi koiran makuulle pöytänsä taakse istuutuessaan alas käynnistääkseen tietokoneensa.
.
"Olet myöhässä. Joitko illalla liikaa? Ziva kysyi huomatessaan sivusilmällä työkaverinsa tulleen. Kello oli jo pari minuuttia yli seitsemän.
"En juonut eilen." Tony vastasi viileästi.
"Nukuitko pommiin?" Ziva kysyi uudelleen hieman piikittelevään sävyyn.
"Palmer pysäköi paikallesi" hän sanoi, ennen kuin Tony ennätti vastaamaan. Hän oli tullessaan ihmetellyt Tonyn uutta autoa, mutta oli hetkessä tajunnut sen olevan Palmerin.
"Kyllä. Siinä meni aikansa, ennen kuin Ruumiinavaus-Gremmlin sai autonsa siirrettyä omalle paikalleen niin, että pääsin itse pysäköimään siihen. Ihan, kuin hänellä ei olisi ollut korttia ollenkaan."
"Kuinka nyt niin?" Ziva uteli.
"Se oli sellaista säätämistä, että melkein luulisi hänen saaneen ajokorttinsa naapurinsa muropaketista." DiNozzo jatkoi avatessaan tietokonettaan
"Tuo on aika törkeästi sanottu." Ziva moitti sormeaan heristäen. Hän ei tykännyt siitä, että vielä hieman kokematonta Palmeria moitittiin niin paljoa. Jokainen tekee joskus virheitä, mutta niistä oppii. Kukaan ei ole täydellinen tai seppä syntyessään.
"Hetkonen, mikä karvapötkylä tuolta pöydän takaa pilkistää?" Tony kysyi kiinnostuneena huomatessaan Argon hännän tulevan esiin pöydän takaa.
"Tony, saanen esitellä, tässä on uusi työtoverimme Argo." Ziva sanoi ylpeästi osoittaen kädellään koiraansa.
"Tietääkö Gibbs tästä?" Tony kysyi epäilevästi, kuin luullen työtoverinsa tulleen vieläkin hullummaksi. Hän tiesi Zivalla olevan hulluja ninjataitoja, mutta välillä epäili myös järjenjuoksuakin.
"En tiedä, ehkä."
"Kuinka sitten sait sille luvan?" DiNozzo ihmetteli.
"Jennyltä. Kaikki on virallista, sillä on lupa tähän touhuun."
"Vaikuttaa kivalta kaverilta", Tony päätteli koiran rauhallisuuden perusteella sen maatessa edelleen rauhassa lattiatasolla pää etutassujen välissä. Häntä vatkasi iloisesti.
"Sain sen ystävältäni, joka ei voinut sitä terveydentilansa vuoksi pitää, muttei halunnut sitä ihan kenelle tahansa." Ziva sanoi.
Hissi kilahti saapumisen merkiksi. Gibbs saapui McGee kahveineen vanavedessään toimistotiloihin. Tim oli saada sätkyn huomatessaan koiran.
"Koira!" hän älähti ottaen pari pelokasta askelta taaksepäin ja oli melkein pudottaa kahvit.
"Tässä on Argo. Se on kiltti, ei se sinua syö." Ziva rauhoitteli.
"Oletko aivan varma?" McGee epäröi.
"Olen, pistän pääni pantiksi siitä." hän sanoi, jolloin McGee uskaltautui kävelemään kaukaa omalle paikalleen, pitäen koiraa tarkasti silmällä. McGeellä oli koirapelko, tosin vain lievä. Silti hän pelkäsi isoja koiria, kuten iso osa muistakin koirapelkoisista.
"Gibbs, kertoiko Jenny tästä?" Ziva kysyi kääntyen Gibbsiin päin.
"Kertoi, hän soitti illalla ja sanoi, että tiimiimme tulisi uusi jäsen. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että saisimme nelijalkaisen ystävän vahvistukseksi."
"Asia on siis okei?"
"On, totta kai." Gibbs sanoi.
Gibbsin pöydällä oleva musta lankapuhelin soi käskevästi, joten hän vastasi siihen. Hetken puhelemisen jälkeen hän sulki sen vähän turhankin kovakouraisesti, mikä oli aika tavallista Gibbsiltä jos joku soitti lankapuhelimeen eikä kännykkään. Kaikki odottivat jännityksessä, mitä juttua he pääsisivät tällä kertaa tutkimaan. Argo saattaisi päästä ensimmäiselle työkeikalleen NCIS'in leivissä.
Luku 2
Laivastoministerin poika oli kadonnut. Hän oli lähtenyt koulusta koulun loputtua normaalisti kavereidensa kanssa ja heidän erottuaan häntä ei ollut enää nähty. Puhelimeen ei ole saatu yhteyttä eikä hän ole tullut kotiin. Hän on vasta kolmetoista, joten hänen isänsä on erityisen huolissaan pojastaan ja pyysi NCIS'iä selvittämään asiaa.
"Ziva, Tony, menkää. Selvittäkää ketkä kulkivat hänen kanssaan samaa matkaa, missä he erosivat ja näkikö kukaan mitään." Gibbs määräsi selitettyään tapauksen.
"Hoituu pomo", Tony vastasi tottuneesti napaten kamansa.
"McGee, selvitä hänen kännykkänsä tapahtumat, missä on viimeisin paikannus."
McGee alkoi näppäillä näppäimistöään vauhdikkaasti, kun Ziva ja Tony olivat jo hissillä, unohtamatta kuitenkaan Argoa.
*
Ziva ja Tony ajoivat Zivan sinisellä pienellä pakettiautolla pitkin Washingtonin teitä. He saapuivat hetkessä koulun pihaan, jossa Ziva parkkeerasi autonsa siististi parkkiruutuun. He tulivat ulos autosta ja lähtivät sisään rakennukseen. Pienen hakemisen jälkeen he löysivät tiensä yläkerrassa sijaitsevaan opettajainhuoneeseen, jossa oli vielä rehtori paikalla.
"Erikoisagentit DiNozzo ja David, NCIS. Tutkimme Chris Donnerin katoamista." Tony aloitti ammattimaisesti käveltyään koputtamisen jälkeen sisään huoneeseen Ziva kannoillaan.
"Aivan, rehtori Flynn", hän esittäytyi kättelemällä, ennen kuin istui tuoliinsa.
"Harmillinen tapaus, onko mitään selvillä?"
"Ei valitettavasti ole." Ziva sanoi.
"Keiden kanssa hän lähti?" Tony kysyi.
"Hän poistui koululta Jack Kerryn, Michael Nelsonin ja Ray Hillsin kanssa, kuten yleensä aina. He ovat erottamaton nelikko. Samalla luokalla, hieman vallattomia mutta pohjimmiltaan hyviä poikia.
"Voitteko kertoa heidän yhteystietonsa?" Ziva pyysi kohteliaasti.
"Totta kai, hetki pieni." rehtori sanoi ja alkoi selata tietokoneeltaan heidän tietojaan. Hän kaivoi kynän ja paperia, johon hän kirjoitti osoitteet ylös. Rehtori ojensi täytetyn paperilapun Zivalle joka kiitti.
"Huomasitteko tai huomasiko joku muu tänään mitään erikoista?" Tony kysyi.
"Ei minun tietääkseni ainakaan", rehtori sanoi mietittyään hetken päivän tapahtumia.
"Hyvä on, kiitoksia. Otamme tarvittaessa yhteyttä uudelleen." Tony sanoi heidän poistuessaan takaisin käytävään ja sieltä portaat alas ulos.
Tony soitti Chris Donnerin kavereiden nimet McGeelle sillä välin, kun Ziva otti Argon ulos autosta. He lähtivät kävellen kulkemaan reittiä, jota pitkin Chris oli päivällä kulkenut ennen katoamistaan. He kulkivat katua pitkin, kunnes rakennusten väliin kääntyi pieni kuja. Kujalla, tiiliseinän vieressä oli tummanvihreä kaulahuivi. Ziva poimi kumihanskat taskustaan ja noukki sen talteen. Hetken tarkistelun jälkeen siitä löytyi kuin löytyikin nimikirjaimet C.D.
"Chrisin." Ziva sanoi.
"Hänet lienee kidnapattu, olettaisin", Tony sanoi katsellessaan ympärilleen. Ziva ojensi tällä välin huivia koiralle haisteltavaksi. Argo sai vainun ja lähti takaisin jalkakäytävälle. Tony pussitti huivin, sillä se menisi Abbylle tutkittavaksi. Haukahduksella Argo ilmaisi kadottaneensa jäljet tien reunaan jalkakäytävän ulkopuolelle. Tony huomasi ihan katukivetyksen vieressä olevaa hiekkasavisekoitukselta näyttävää seosta, jota oli kerääntynyt pienenpieneksi kasaksi. Hän otti siitä näytteen Abbyä varten. Poika todellakin oli kidnapattu, se olisi vissi ja varma.
He palasivat takaisin autolle ja ajoivat toimistolle. Ziva otti todistepussit ja lähti viemään niitä alakertaan Abbyn luo. Päästyään hänen labraansa, Abby syöksyi innoissaan koiran luo, kuin pieni lapsi. Abby oli tunnettu eläinihminen, joka teki kaikkensa niiden eteen.
"Tämä siis on Argo, josta koko toimisto tuntuu puhuvan", Abby sanoi iloisesti naurahtaen samalla, kun pörrötti koiran turkkia.
"Näin on. Sana ilmeisesti kulkee hyvin nopeasti."
"Nyt meilläkin on maskotti." Abby sanoi intoillen kaavaillessaan mielessään Argosta heidän omaa maskottiaan. Tavallaanhan se olikin. Ziva hymyili.
"Meilläkin?"
"Niin, CGIS'illäkin on omansa." Abby jatkoi innoissaan.
"CGIS?" Ziva kysyi. Lyhenne oli tuttu, mutta juuri nyt hän ei millään muistanut sen merkitystä.
"Rannikkovartiosto." Abby selitti.
"Aivan. Tässä on katoamispaikalta löydetty huivi sekä jonkinlaista hiekkasavea." Ziva sanoi ojentaessaan pusseja Abbylle, joka laittoi niihin tottuneesti allekirjoituksensa.
"Minäkin olisin ottanut koiran, mutta tiedäthän nämä työajat. Ei tulisi onnistumaan. Ei ainakaan kuudentoistatunnin työpäivillä, joita oli aika usein", hän sanoi hieman surullisesti.
"Totta. Ei itselläkään olisi ollut mahdollista, ellen olisi voinut ottaa sitä mukaan töihin." Ziva tunnusti.
"Sinulla ei ainakaan ole yksinäistä edes töissä."
"Ei, on joku, joka on aina iloinen." Ziva sanoi.
"Tänne labraankin melkein kaipaisi seuraa, vaikka viihdyn omassa rauhassanikin." Abby selitti.
"Voin joskus lykätä sen sinulle hössöttämään ja pitämään seuraa."
"Oikeasti?" Abby sanoi silmät toiveikkaasti tuikkien.
"Ihan oikeasti, mutta nyt on mentävä takaisin." Ziva sanoi osoittaen kattoa ja lähti takaisin yläkertaan.