Author: Tups
Rating: S. En ainakaan hoksaa tästä mitään kiellettyä...
Ohjelma sisältää aikuisviihdettä.Genre: Draamaa ja angstia
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahallista korvausta, vain jonkinlaista sairasta mielihyvää ja vapautumisen tunnetta, kyseenalainen maine mukaanluettuna.
A/N: Ei mikään suuri ihme,
vain keskikokoinen, pyöreä ja pilkullinen. Saa haukkua lyttyyn jos haluaa mutta silloin haukun kyllä takaisin. 
Osallistuu Nalan Kuolarihaasteeseen, kiitos<3 (Anthonylla.) Myös randomkymppiin parituksella.
Ja omistettu joulun kunniaksi (vähän etuajassa) ihanille kirjekamuilleni Lilsille ja Ametrinelle jaja kaikille muillekin jotka ette ole finissä joten ei ole mitään hyötyä mainita teitä mutta jonka kumminkin teen koska olette ihania
Ovi pamahti kiinni ja sulki pyörteilevät lumimyräkät visusti ulkopuolelleen.
Vanha mies oli nyt yksin. Hän istui nojatuolissa tyhjään takkaan tuijotellen, tappoi aikaa yrittämällä työntää kaikki ne inhottavat irvivät ajatukset pois päästään.
Tyhjentää mielensä – taito, jota hän ei ollut koskaan oppinut. Kirjoista hän oli yrittänyt okklumeusta opetella, kun oli astunut Lordin palvelukseen, turhaan. Hänellä oli ollut onnea tähän asti, vielä eivät olleet tarkimmin vaalitut, herkimmät mielen sopukat tulleet raastetuksi päivänvaloon.
Hän oli jo vanha, joten niin oli hänen sydämensäkin. Eikä niin vanha sydän, kuinka uskollinen hyvänsä, olisi enää kestänyt sellaisesta julkisesta häpeästä juontuvaa kitkerää nöyryytystä. Että kaikille – myös hänelle itselleen – olisi selvinnyt, että hänen poikansa olisi se, juuri se, mitä hän eniten pelkäsi ja inhosi. Vääristynyt.
Anthony Nott kaatoi viivytellen itselleen kupin kahvia ja joi sen lipaston kylkeen nojaten, hitaasti, hämmentäen samalla lusikalla. Myötäpäivään, vastapäivään.
Vielä oli liian aikaista lähteä töihin, oli liian aikaista olla edes aikaisessa. Se oli kamalaa. Mitä hän täällä tekisi, tuhlasi aikaa selaten lehteä jonka oli jo kannesta kanteen tutkinut. Hörppisi lisää liian vahvaa kahvia, näyttelisi että hänellä oli elämä. Ei, nyt hän lähtisi. Tämä toimettomuus tappoi hitaasti.Miten niin lyhyt matka, kuin muutaman arinanvälin verran, voikaan tuhota niin paljon.
Vihreät liekit nielaisivat miehen.
Kuva oli vain välähdys, vain siivu huonetta, palanen koko matkaa johon niin monet tulisijan valaisevat näkymät sekoittuivat. Mutta silti kaikki muut hukkuivat pois ja vain se yksi ponnahti pinnalle polttaen hänen aivojensa etulohkoon ikuisen arpensa. Se yksi, jossa vaalea ja ruskeahiuksinen poika seisoivat sylikkäin.Miten muutama sydämen seisauttava sekunnin sadasosa voivatkaan yhä uudelleen toistuessaan venyä niin moniksi piinallisiksi vuosiksi? Kun soittorasia pyöri ympäri yhä uudelleen. Hän inhosi sävelmää sydämensä pohjasta. Se oli jumittunut hänen päähänsä, linnoittautunut aivojen pieneen lohkoon tehden koko muun systeemin toimintakyvyttömäksi.
Pöydällä seisovan kynttilän liekki lepatti ja savusi, jostain veti. Anthony ei välittänyt siitä - ennen kuin kuuli oven narahduksen takaansa.
Vaikka sydän ei hetkeen täyttänyt tehtäväänsä, muu keho ei hellittänyt vuosikymmenien pelon ja äkkilähtöjen kylvämästä itsesuojelurefleksistä.
Salamana hän oli jalkeilla ja tähtäsi taikasauvallaan hämärään eteishalliin. Se oli tyhjä.
Mies työnsi sauvan takaisin kaapunsa sisään nähtyään poikansa huoneen oven olevan raollaan ja liikahtelevan ikkunasta tulevan ilman pyörteissä.
Hän vapisi kauttaaltaan ja yritti tasata hengityksensä vauhkon eläimen katse yhä silmissään. Kaikki oli hyvin, hän totesi ja rauhoittui pikku hiljaa.
Miksi hän säntäili tällä tavoin omassa kodissaan, kuin piiritetty kettu? Siitä oli jo aikaa. Taistelu oli käyty. Kuolonsyöjät olivat kuolleet. Voldemort oli kuollut. Silti hän, aivan kuin silloin ennen, ei koskaan luopunut aseistaan. Siinä oli jotain, mitä hän ei osannut järjellä selittää. Anthony oli kostonhimoinen, kateellinen, arvaamaton, älykäs, ja tiesi, että muut olivat samanlaisia. Häneen ei voinut luottaa; hän ei voinut luottaa. Hän oli aina tiennyt että vielä jonain päivänä pieni joukko hänen
ystäviään ilmestyisi oven taakse vaatimaan selitystä ja maksua siitä, miksi hän pääsi niin helpolla.
Ikkuna sulkeutui lujaa kolahtaen ja miehen käsi jäi kylmäksi pakkasen pureman jäljiltä. Mies kääntyi katselemaan esikoispoikansa huonetta.
Siinä seistessään hän tajusi, ettei tiennyt mitään tästä ainoasta lapsestaan. Ei koskaan kysynyt, minne hän lähti iltaisin, miten töissä meni. Ja nyt tämä oli muuttamassa pois, eikä tulisi koskaan takaisin.
Kun katse kiertää hitaasti ja kauan ympäri huonetta, se pyyhkäisee väistämättä ainakin kerran jokaisen pienen yksityiskohdan. Niin kuin myös nyt: harmaat silmät tavoittivat sängyn alta pilkottavan laatikon kulman eivätkä sen jälkeen päästäneet irti.
Anthony polvistui sängyn viereen ja veti laatikon esiin. Hän ei vilkuillut olkansa yli, eikä lukinnut ovea. Mitä menetettävää hänellä oli?
***
Theo,
(Anteeksi, en jaksa muistella päivämääriä – haluan tämän mahdollisimman äkkiä matkaan - mutta on tiistai.)
Kirjoitin heti, kun sain kirjeesi. Olen odottanut joka päivä ikkunan ääressä – isä kai luulee, että odotan postia töistä – mutta en voinut jättää hetkeksikään huolehtimatta, että pöllösi pääsee turvallisesti sisään ja kuulen taas rakkaastani. Mahtavatkohan pöllöt itse ymmärtää, kuinka riippuvaisia me niistä olemme.
On niin hyvä kuulla, että olet kunnossa ja kaikki on hyvin ja normaalia. Mutta en ole ihan samaa mieltä, kun sanot, ettet pääse tapaamaan sinua marraskuussa. Kaikilla meillä on kiireitä ja tiedän ettet voi kertoa isällesi, mutta jos olet tosissasi, se ei estele sinua. Välitäthän oikeasti meistä?
Sinun, aina– Draco***
Hei!
Anteeksi, että tässä kesti näin pitkään, minulla on ollut paljon kiireitä. Mahtavaa, että sait töitä, olen iloinen puolestasi. Minäkin olen ollut paljon töissä, joten ylimääräistä aikaa ei ole juuri ollut, siksi siis et ole kuullut minusta.
Puheistasi päätellen et malta odottaa muuttopäiväämme. Kaikki on melkein valmista, mutta edellisten asukkaiden uuden talon omistajuuskiistan vuoksi muutto lykkääntyy hieman. Ehkä toisaalta ihan hyvä näin, meille jää aikaa ajatella asioita.
Olet tärkeä,
Draco***
Theo,
Meidän täytyy puhua. Olisi ehkä parempi tehdä tämä kasvokkain, mutta en ole kotona ja tämä täytyy saada selvitetyksi nyt, ja ehkä on hyväkin, jos emme vähään aikaan joutuisi näkemään.
Olen vähän miettinyt ja tullut siihen tulokseen, ettemme oikein kuulu toisillemme. Muistathan Astorian? Tapasin tässä jokin aika sitten hänet uudelleen ja olemme tulleet hyvin toimeen keskenämme. Hän ei tiedä sinusta, joten jos pidetään tämä pikku seikkailu vain meidän kahden välisenämme. Voimme toki vielä olla ystäviä. Jos tahdot.
Olen pahoillani, ettet pääsekään muuttamaan, mutta voihan olla että löydät uuden asunnon. Meillä oli hauskaa.
Draco***
Ovi kävi toisen kerran samana iltana. Pyry oli lakannut ja nyt tuulen sijasta vain tulijan kengät ja viitan laskoksilta lattialle varisevat pienet lumiryöpyt kastelivat karhean maton.
Hän asteli hiljaa pieneen keittiöön ja sieltä valoisaan ja lämpimään olohuoneeseen.
”Isä, tulin jo. Haenko polttopuita…”
Isä oli hiljaa. Theo oli seisahtunut ovensuuhun, lause oli jäänyt kesken hänen vilkaistessaan takkaan, johon toinenkin tuijotteli. Ja jossa roihusi elinvoimainen valkea, jonka liekeissä hapertuneet paperit nopeasti käpristyivät.
