Hiromu Arakawa omistaa Fullmetal Alchemist - mangan, johon tekstini perustuu.
Ficin nimi: Peltipurkkialkemisti
Kirjoittaja: agvatica
Beta: MissEdward
Genre: Draama, one-shot
Ikäraja: K-11
Fandom: Fullmetal Alchemist
Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.Päähenkilö: Alphonse Elric
Paritus: Ehkä jonkinlainen Al/Winry ja toki se pakollinen Ed/Roy
Tiivistelmä: Al saa viimein kehonsa takaisin.
A/N: Koska mua ärsyttää miten aliarvostettu hahmo Al on.
Ja koska siivosin vasta mun laatikoita ja löysin mun kahdeksannen luokan matikanvihon jonka takakanteen tämä on alunperin kirjoitettu, ja halusin nyt viimeinkin saattaa tämän lapsen maailmalle kaikkien näiden vuosien jälkeen. 
***
Nimeni on Alphonse Elric. Sukunimeni on tehnyt kuuluisaksi isoveljeni, joka kantaa kunnianimeä Teräsalkemisti. Nuorena tekemämme virheen takia sieluni kotina toimi pitkään tyhjä haarniska. Olen ikuisesti kiitollinen veljelleni siitä, että hän uhrasi oikean kätensä tuodakseen tietoisuuteni takaisin tähän maailmaan ja elämään.
Haarniskassa oli kuitenkin se huono puoli, ettei se ollut lainkaan inhimillinen. Kaikki ihmisen peruselintoiminnot olivat ulottumattomissani. En voinut syödä enkä nukkua. Minulla ei ollut keuhkoja joilla hengittää ja rinnastani puuttui se yksi verta pumppaava juttu. En palellut kylmässä, koska en tuntenut kylmää, enkä hikoillut kuumassa. Lihakseni eivät väsyneet ikinä, eihän minulla edes ollut niitä. En voinut tuntea kosketusta.
Minut oli helppo esineellistää, rinnastaa kävelevään metallikasaan. Useinkaan ihmiset eivät ymmärtäneet, että kyseessä oli minun kehoni. Olin tavarajunassa kuljetettava peltipurkki. Olin suuri ja voimakas, hyödyllinen taistelussa. Mutta muistiko kukaan, että minulla oli myös tunteet? Vaikka en voinutkaan tuntea iskuja enkä voinut vuotaa verta, sieluni repeytyi kärsivien lasten katseista samalla tavalla kuin kenen tahansa.
Noin puoli vuotta sitten saimme kuitenkin veljeni kanssa hankittua kehoni takaisin. Ensimmäinen muistikuvani omassa kehossani ei ollut onni vaan suunnaton tuska. En ollut tuntenut kipua vuosiin. Toivotin sen silloin tunteena tervetulleeksi, mutta hetken kuluttua ymmärsin, että inhimillinen kehoni oli kuolemaisillaan. Pelkäsin menettäväni sen taas. Pelkäsin, että olimme myöhässä. Tunnustelin kehoani. Se oli kuihtunut, laihtunut, rapistunut ja vanhentunut siitä, mitä se oli silloin kun menetin sen.
Makasin viikkoja sairaalassa. Opettelin uudestaan liikkumaan, kasvatin siihen tarvittavat lihakset. Toivoin, että olisin heti päässyt syömään Pinako-tädin herkkuruokia, mutta kroppani ei vastaanottanut kiinteää ruokaa vielä pitkään aikaan. Kauan kaipaamani uni ei useinkaan tuonut helpotusta vaan toi mukanaan painajaisia ja aikoja sitten unohdettuja muistoja. Joskus erityisen tuskaisina hetkinä, kun koko vartaloni läpi kulkivat kivun aallot joihin mikään lääke ei auttanut, toivoin melkein olevani taas tunnottomassa peltipurkissani.
Lopulta kuitenkin toivuin. Pystyin taas syömään, juomaan, tuntemaan läheisteni kosketuksen. Kuljin sairaalan pihalla nauttien auringon lämmöstä kasvoillani. Opettelin erottamaan desinfiointiaineen tuoksun lääkäreiden ja hoitajien ominaistuoksuista. Ja veljeni ominaistuoksun eversti Mustangin käyttämästä hajusteesta.
Veljeni Edward joutui selittämään minulle monia murrosikään, kehon muuttumiseen ja sen reaktioihin liittyviä asioita, joita en ollut kokenut koska olin ollut erossa kehostani. Kasvot kirkuvan punaisina hän kertoi eräänlaisesta kehojen ihastumisesta toisiinsa, "seksuaalisesta vetovoimasta", jota hän kuulemma tunsi eversti Mustangia kohtaan. Se on ilmeisesti eri asia kuin oikea ihastuminen. Ei kuulemma mitään sellaista mitä me tunsimme lapsena, kun olimme molemmat ihastuneita Winryyn ja riitelimme siitä, kumpi saa mennä hänen kanssaan naimisiin. Sitä paitsi Ed sanoi sen tuntuvan paremmalta kuin mikään, mutta minä en oikein usko että mikään voisi tuntua paremmalta kuin Winryn leipoman omenapiirakan syöminen.
Ehkä nyt kun Ed ei halua Winryä enää, minä voisin mennä hänen kanssaan naimisiin. Hän voisi leipoa omenapiirakkaa joka päivä, ja me voisimme asua Resemboolissa lähellä äidin hautaa. Voisin kävellä nurmella paljain varpain, tuntea aavoilta pelloilta puhaltavan tuulen ja auttaa maamiehiä alkemialla. Aurinko paistaisi ja kaikki olisi hyvin. Ja vaikka sataisikin, se ei haittaisi, sillä minun ihmisen kehoni ei ruostu. Sieluani kiinnipitävä verisinetti ei huuhtoudu pois. Pystyn todella tuntemaan sadepisarat, jotka valuvat hiuksiini ja vartalolleni ja kastelevat minut.
***
