Ficin nimi: Kyvyistä voimakkain
Kirjoittaja: Mariaxoxo
Fandom: Twilight ja Harry Potter
Genre: Crossover, deathfic, draama
Ikäraja: K11
Paritus/päähenkilöt: Päähenkilönä Jane Volturi sekä kuolonsyöjät, mainintana Afton/Chelsea
Muuta: Osallistuu genrehaaste3:n genrellä Crossover.
A/N: Tajusin, etten oo pitkään aikaan kirjottanu koulukiireistä johtuen ja iski vastustamaton halu kirjottaa, joten tälläsen sain nyt aikaseksi. Kommentteja toivoisin:)
Jane vilkaisi olkansa yli. Kyllä, mustaviittainen takaa-ajaja pysyi edelleen perässä, vaikka Jane kiihdytti koko ajan juoksutahtiaan. Juokseminen ei ollut häntä varten, ei todellakaan. Janen juttu oli enemmänkin ”luo murhaava katse ja katsele uhrisi tuskaa”. Harmi vain, ettei se toiminut tässä tilanteessa. Aro oli nimenomaan toistellut moneen kertaan, ettei Jane saisi jäädä kiinni tuolle joukkiolle. Janen katsoessa Aroa huvittuneena ja tiedostellessa perusteluja, oli Aro vain todennut joukolla olevan kykyjä, joista he eivät vielä tienneet tarpeeksi.
Tuolla Aro oli tarkoittanut, että heidän kykynsä saattaisi olla Janen kykyä parempi. Pelkkä ajatuskin suututti Janea. Hänen kykynsä oli paras! Vuosisatojen aikana häntä vastaan oli tullut vain yksi henkilö, joka oli pärjännyt hänelle. Se kirottu Isabella Swan, joka oli ollut oikea piikki Janen lihassa aina siihen asti, kun Jane oli vihdoin saanut useiden pyyntöjensä jälkeen tappaa naisen. Aro oli halunnut pitää Isabellaa vangittuna Volterrassa ja hänellä olisi ilmeisesti ollut naiselle käyttöä. Janen iloksi Isabella ei ollut kuitenkaan mistään hinnasta suostunut liittymään Voltureihin. Jane ei olisi voinut sietää sitä, että hänen kykynsä ei olisi toiminut Isabellaan ja hän olisi vielä joutunut katselemaan mokomaa luonnonoikkua päivästä toiseen.
Kenties nainen olisi vielä onnistunut viemään Janen erikoisaseman. Jane taistelisi tuosta erikoisasemastaan viimeiseen asti. Niinpä hän oli ilmoittanut Arolle, että jos Isabella jäisi, hän lähtisi. Jane ei todellakaan uhraisi asemaansa sille naikkoselle. Niinpä Aro oli myöntynyt Janen pyyntöön ja sallinut Janen tappaa Isabellan. Tosin Janea harmitti, että Aro oli suostunut luultavammin siksi, että Isabellaa ei oltu lukuisista yrityksistä huolimatta saatu suostuteltua liittymään Voltureihin eikä Arolla siis ollut naisesta mitään hyötyä. Syyn olisi pitänyt olla se, että Jane oli Voltureille korvaamaton ja Aro tekisi mitä tahansa pitääkseen hänet joukoissaan. Janen oli kuitenkin tyydyttävä tähän, sillä hän oli joka tapauksessa saanut tahtonsa läpi eikä hän oikein voinut valittaakaan.
Suurin syy, miksi Jane oli tähän tehtävään alun perin suostunut, oli yksinkertaisesti se, että hän halusi nähdä tämän joukkion, jolla oli muka parempia kykyjä kuin hänellä. Hän halusi nähdä oliko se muka edes mahdollista. Sitä paitsi, tehtävä oli helppo. Hänen piti vain vakoilla joukkiota ja yrittää selvittää heistä mahdollisimman paljon. Alun perin Aro oli antanut tehtävän Aftonille, mutta Afton suhtautui siihen hivenen vastahakoisesti, koska ei olisi halunnut lähteä Chelsean luota. Vaikka Jane halveksikin mokomaa heikkoutta, hän oli kuitenkin suostunut ottamaan tehtävän itselleen. Ei kuitenkaan siksi, että olisi tehnyt Aftonille palveluksen niin kuin Afton ilmeisesti itse kuvitteli. Hän ei kuitenkaan viitsinyt oikoakaan mokomaa harhaluuloa. Pitäköön Afton lapselliset kuvitelmansa.
Tehtävä oli sujunut hyvin ensimmäisten kahden päivän ajan. Jane oli saanut joukkiosta selville jo vaikka mitä, mutta tiedot tuntuivat lähinnä hämmentäviltä. Joukkion johtajana oli erehdyttävästi todella muinaista vampyyria muistuttava valkoihoinen mies, jolla ei oikeastaan ollut nenää ollenkaan ja jonka silmät loistivat punaisina. Vaikka mies ei näyttänyt mitenkään voimakkaalta, tottelivat kaikki muut häntä valtavalla kunnioituksella ja pelolla. Joukkion tunnuksena näyttivät olevan mustat viitat. Vähän niin kuin Voltureilla, mutta nämä viitat olivat kaikki samanvärisiä eivätkä siis kertoneet minkäänlaista arvojärjestystä toisin kuin Volturien. Suurin osa joukkion jäsenistä oli miehiä, mukana oli vain yksi nainen. Tämä nainen oli kuitenkin varsin huomiota herättävä kolkolla olemuksellaan ja hullun naurullaan.
Koko joukolla tuntui olevan jokin voimakas kyky. Jane ei oikein osannut selittää asiaa, mutta vaikutti kuin nämä kyvyt eivät olisi peräisin henkilöistä itsestään vaan enemmänkin, että jokaisen mukana kuljettama puukapula sai ne aikaan. Siinä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään järkeä. Ei kai puukapuloilla nyt mitään kykyjä ollut. Joka tapauksessa, puukapulasta suihkusi milloin minkäkin väristä valoa ja sillä oli aina jokin eri seuraus. Välillä syttyi tuli ja välillä sauvasta suihkusi vettä, välillä se taas sai ihmisen tottelemaan itseään. Kyvyillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista selkeää kaavaa. Kaikista eniten Janea kuitenkin kiehtoi se sauvasta purkautuva valosuihku, joka sai henkilön vääntelehtimään maassa ja kirkumaan. Se muistutti erehdyttävästi hänen omaa kykyään, mutta eihän se ollut mahdollista. Silloin näillä henkilöillä ei vain olisi hänen kanssaan samaa kykyä, vaan lisäksi se olisi hänen omaansa paljon voimakkaampi. Ei, Jane ei halunnut edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Kenenkään kyky ei mitenkään voisi peitota hänen omaansa, ei nyt, kun Isabellakin oli raivattu pois tieltä.
Eniten Janea oli kuitenkin ihmetyttänyt se, mitä nämä joukko oikein olivat. Ihmisiä he eivät ainakaan olleet, mutta yhdennäköisyys oli silti suuri. Paitsi joukon johtajalla, hän muistutti ennemminkin demonia. Jane arveli heidän olevan vampyyreita, mutta koko hänen tarkkailuaikanaan kukaan heistä ei ollut juonut verta ja ainoastaan joukon johtajalla oli punaiset silmät. Lajin täytyi siis olla aivan uusi ja tuntematon.
Toisen päivän iltana joukkio oli äkisti alkanut katsella ympärilleen ja joukon johtaja oli ilmeisesti määrännyt yhden heistä tutkimaan paikkoja. He olivat siis huomanneet hänet. Jane ei ollut jäänyt odottamaan, että hänet olisi saatu kiinni vaan oli totellut Aron käskyä ja lähtenyt juoksemaan, ettei jäisi kiinni. Aluksi suunnitelma oli vaikuttanut ihan hyvältä, sillä lähestyviä askeleita ei ollut kuulunut ja häntä jahtaava henkilö oli jäänyt kauas taakse. Äkkiä häntä alkoi kuitenkin saavuttaa jonkinlainen suhahteleva ilmavirran ääni. Janella ei ollut aavistustakaan, mikä se voisi olla, mutta ääni saavutti häntä koko ajan, vaikka Jane kuinka kiristi juoksutahtia.
Jane ei edes tajunnut, mitä tapahtui, kun hän jo makasi maassa kykenemättä liikkumaan. Hän pystyi ainoastaan tuijottamaan ylöspäin ja näky sai hänet epäilemään, oliko hän tullut hulluksi. Hänen yläpuolellaan näet seisoi mustakaapuinen mies, jonka toisessa kädessä oli se tuttu puunkappale, mutta toisessa kädessä oli esine, joka ei voinut olla mikään muu kuin siivousluuta. Jane ei ollut nähnyt sitä, mutta hän oli melko varma, että mies oli lentänyt sinne tuolla siivousluudalla, tai näin hän päätteli äänistä. Se ei kuitenkaan voinut mitenkään olla mahdollista. Miten nuo olennot muka kykenisivät lentämään?
Nyt tuon olennon ollessa ihan lähellä Jane pystyi kuulemaan sen hengityksen ja sydämenlyönnit. Ne olivat aivan kuin ihmisellä, mutta ei voinut olla mitenkään mahdollista, että kyseessä olisi ihminen. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Jane tajusi yhden asian. Kukaan ei ollut ikinä voittanut häntä. Ei ainakaan näin nöyryyttävästi. Ja hän ei pystynyt edes puhumaan. Hän ei pystynyt liikkumaan ollenkaan, edes pikkuvarvas ei liikahtanutkaan, vaikka hän kuinka yritti. Hän olisi nyt siis tuon olentojoukon armoilla.
Samassa Jane tunsi nousevansa ilmaan. Hän yritti kirkua, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Hänen vartalonsa lähti liikkeelle, mutta Jane ei pystynyt edes kääntämään päätään nähdäkseen, mihin häntä oltiin viemässä. Hän kuitenkin kuuli joukkion äänet koko ajan kovempina, joten häntä oltiin oletettavasti viemässä muiden luo. Tämä meni nyt juuri päinvastaisesti kuin Aron käsky. Ehkä tehtävä olisi kuitenkin ollut parempi Aftonille, hän olisi sentään pystynyt olemaan näkymätön.
Tuskallisen pitkältä tuntuneen ajan kuluttua Jane näki ympärillään loputkin joukosta. Ainakin he olivat perillä. Koko joukkio tuijotti häntä uteliaasti. Juuri, kun Jane yritti katsella henkilöitä tarkemmin, hän rysähti maahan. Vaikka Jane olikin vampyyri, häneen sattui silti uskomattoman paljon. Ja kipu sai Janen suuttumaan, tai paremminkin menemään raivosta suunnilleen. Häntähän ei satutettu. Ja samalla hetkellä hän tajusi, että pystyisi yhä käyttämään kykyään. Jane suuntasi katseensa lähimpänä olevaan henkilöön, joka sattui olemaan sama henkilö kuin se, joka hänet tänne haki. Ei mennyt kauankaan, kun mies jo kiemurteli tuskissaan maassa.
Joukkion valtasi yleinen sekasorto ja kaikki syyttelivät toisiaan yrittäessään selvittää, kuka miestä kidutti. Kun syyllistä ei löytynyt joukon omasta keskuudesta, tajusi joku vihdoin sen lähtevän hänestä. Jonkun potkaistessa Janea, hän viimein lopetti kivun iskiessä kylkeen. Joukkio mietti keskenään, miten heidän nyt tulisi toimia joukon johtajan seistessä täysin hiljaa paikallaan. Äkkiä Jane tajusi voivansa taas liikkua. Salamannopeasti hän oli jo noussut seisomaan ja tuijotti sieppaajiaan. Tosin kaikki olivat häntä paljon pidempiä, joten Jane joutui katsomaan heitä ylöspäin.
Jane yritti kaikin voimin keksiä pakotietä, joten hän ei suonut juurikaan huomiota joukon puheille. Ehkä hänen olisi kuitenkin pitänyt, sillä samassa lamauttava kipu iski. Jane tajusi kiemurtelevansa maassa ja kuuli jonkun kiljuvan. Ei, se ei ollut joku vaan hänen oma äänensä. Hän kiljui. Tuska oli sanoinkuvaamatonta. Tältä siis tuntui, kun hän käytti kykyään muihin. Taustalta kuului nausen mielipuolinen käkätys. Nyt Jane yritti kaikin voimin keskittyä puheeseen saadakseen huomionsa pois kivusta. Se oli kuitenkin vaikeaa. ”Aika lopettaa pelleily, Bellatrix”, kuului nyt vuorostaan kyllästynyt ääni. ”Kyllä, herrani”, vastasi toinen ääni.
Ja yhtä äkkiä kuin tuska oli alkanutkin, se loppui. ”Aika hankkiutua siitä eroon”, kuului kyllästynyt ääni. Ja ennen kuin Jane ehti ajatella sen enempää, yhden puukepin päästä lähti vihreä valosuihku.
***
Tuon oudon joukkion kyky oli siis kuitenkin Janen kykyä voimakkaampi. Enää siitä ei ollut epäilystäkään. Joku oli päihittänyt Jane Volturin.
