Nimi: Hämähäkinverkko
Author: misstm ja otsikosta iso kiitos howboring:lle!
Genre: AU, angst, romance?
Ikäraja: K-11
Paritus: Ginny/Luna, Harry/Ginny
Summary: ”Sota muutti ihmisiä. Rakkaus muutti ihmisiä.”
Varoitukset: ilkeä traumatisoitunut vaimonhakkaaja-Harry, jos joku ei sellaisesta tykkää ja muutama kirosana
A/N: phuuh, täällä taas joku on tuotteliaalla tuulella. Musta tuntuu, että alan pikkuhiljaa löytää uudestaan mun kirjottajanäänen, jos tajuatte ^^ vaikka kliseinenhän tämäkin on. Ja komenttihu... riippuvainen olen aina ollut ja tulen aina olemaan.
______________________________________________________________
Hämähäkinverkko
Mitä rakkaus on?
Kesäsateessa kastuneet hiukset,
tuliviski juhlissa, joissa et haluaisi olla.
Tahaton kädestä pitäminen unen läpi.
Tai sitten
tuoreen leivän tuoksu ovea avattaessa,
tai ympärillä leiskuva vihreä valo.
Korvia repivät kirkaisut.
Kylmille huulille tatuoitu
”minä rakastan sinua”
ja hymy, joka jää viiltämään sisältä
vielä sen sammuttuakin.
”Luna?”, Ginny äännähti puristaen pahoin rypistynyttä pergamentinpalaa kädessään, ”En tiennyt, että kirjoitat.”
”Hmm?”, vaaleahiuksisen naisen ääni oli unen pehmentämä ja Ginny kuuli, kuinka tämä käännähti peiton alla. Vaaleat hiukset valuivat kohti lattiaa auringonvalon kultaamana köynnöksenä, eikä punatukka malttanut olla koskettamatta karheita suortuvia sormensa kärjellä. Laihtunut käsi unohtui sivelemään toisen hiuksia ja huulilla leikitteli hassu pieni hymy. Tällaista sen olisi pitänyt olla jo kauan sitten.
”Ai, tuo”, Luna totesi hiljaa ja venytteli, ”olen kirjoittanut Billin ja Fleurin häistä asti, siellähän menninkäinen puraisi minua. Tuo on yksi ensimmäisistäni, aika kliseinen oikeastaan, mutta siinä on jotain, mistä minä pidän.”
Ginny nyökkäsi hajamielisesti ja katseli, kuinka valosäteet siivilöityivät verhojen läpi, muodostivat varjoja sinne tänne heiteltyihin vaatteisiin ja saivat lattian näyttämään suurelta hämähäkinverkolta. Naisen päässä takoivat toisen pergamentille kaivertamat sanat, rakkaus on kuin tappokirous. Kliseistä. Surullista. Totta. Ja ihan helvetin väärin. Luna kohottautui sängyllä ja nojasi kyynärpäähänsä voidakseen tarttua Ginnyn käteen, joka vieläkin silitteli hänen hiuksiaan. Lämpimät sormet kohtasivat hiukan viileät ja hitaasti Luna taivutti toisen kämmenen nähtäväkseen. Kun hailakan siniset silmät eivät havainneet itse kämmenviivoissa mitään erikoista, ne alkoivat vaellella hiukan ylöspäin, pysähtyen ranteiden kohdalle. Kapeat sormet seurasivat pian katseen perässä, silittivät sinertäviä jälkiä, jotka piirtyivät liian selkeinä ja rumina vasten pisamaista ihoa.
”Ovatko nämä uusia?”
Se olisi voinut olla mikä tahansa ilmaan heitetty kysymys kahden ystävättären kepeämielisessä keskustelussa. Lunan äänensävy ei paljastanut mitään, sanat kulkivat helppoina ja notkeina huulilta, eivätkä silmät levinneet järkytyksestä. Ginny tunsi olonsa hiukan vaivaantuneeksi, nainen ei pitänyt siitä, että hänen vartalonsa yksityiskohtiin kiinnitettiin huomiota.
”Ovat.”
Punatukka oli aina kadehtinut toisen ääntä, se oli heleä ja kuulas, toisin kuin hänen omansa. Hänen kohdallaan sanat takertuivat jonnekin nielun tienoille ja sävy oli kireä kuin viulun kieli. Luna hymähti pienesti ja kosketti huulillaan toisen ranteen mustelmia.
”Mikset sinä lähde pois?”
”En minä voi”, entinen rohkelikko vastasi totuudenmukaisesti.
”Mikset?”
”Luna”, Ginny aloitti kärsimättömänä ja vetäisi kätensä pois, ”tästä on puhuttu noin miljoona kertaa aiemminkin!”
Vaaleahiuksinen nainen painoi katseensa ja siirsi kädet vastahakoisesti omille polvilleen. Kun Ginny katsahti ulos, hän huomasi auringon hiipineen sadepilvien taa.
Ginny huokaisi ja upotti vielä hetki sitten Lunan hiuksia silittäneen sormensa kuumaan teehen ja nautti pitkin selkärankaansa vilistävistä kivun viesteistä. Sota muutti ihmisiä. Rakkaus muutti ihmisiä. Ja kaikki vain, koska hänen miehensä ei onnistunut nielemään ylpeyttään ja hankkiutumaan terapiaan sodan jälkeen. Ei ollut luonnollista, että ihminen selviäisi sellaisesta taakasta traumoitta, mutta eihän Herra Mailmanpelastaja voinut myöntää tarvitsevansa apua. Punatukkainen nainen huokaisi ja veti hihoja käsivarsiensa peitoksi. Kello oli vasta puoli kymmenen ja jo nyt tuntui, että hän oli taas pilannut koko päivän. Taivas tihutti vettä, pihalla tuulen reuhtomat pensaat saivat lehdilleen helmikirjailun, kun pienet pisarat tipahtelivat niille.
”Miksi sinä teet noin?”
Nainen hätkähti kuullessaan Lunan äänen keittiön ovelta ja vetäisi kiireesti sormensa pois höyryävästä juomasta. Ilma tuntui pistävän viileältä ja sormenpäähän alkoi ilmestyä punainen läiskä.
”En tiedä.”
”Tiedäthän”, vaaleahiuksinen nainen intti ja istui tuolille toisen viereen, ”ja tiedät senkin, että sinun pitäisi lopettaa. Jos ei itsesi vuoksi, niin minun.”
”Juuri sinun vuoksesi en voi lopettaa”, Ginny mutisi. Heillä oli ollut tuuria, että Dean oli sattunut hänen Lunaan luomiensa katseiden tielle viimeviikkoisilla illalliskutsuilla, joita punatukkaisen oli pakko järjestää ”pitääkseen yllä miehensä ja perheensä mainetta”, kuten Harry asian ilmaisi. Ginnyllä olisi ollut asiaan muutamakin vastaväite, mutta ne kaikki hapertuivat tomuksi ennen kuin pääsivät ulos huulilta, eikä siihen tarvittu kuin yksi intensiivinen katse hänen miehensä hätkähdyttävän vihreistä silmistä. Nainen värähti. Hän ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä Harry tekisi, jos tietäisi hänestä ja Lunasta. Ja minkä perheen? Sitä kysymystä Ginny oli huutanut jo kauan, kirkunut itselleen yksin pimeässä ja aurinkoisissa huoneissa, Harryn kiristävien käsien otteessa, Lunan sylissä, ruokakaupassa, kaikkialla. Mutta hän ei sanonut mitään, ei ääneen, ei koskaan. Kyllähän hän rakasti Harryä. Kai. Eikä Harrykaan sanonut mitään, he olivat molemmat hiljaa ja istuivat eri huoneissa harmaan tapetin keskellä kuin nukkekodin vahanuket kunnes miesnukke sai päähänsä naisnuken tehneen jotain väärää.
”Sinä olit oikeassa”, Ginny sanoi jotain puhuakseen ja katkaistakseen itseään piinavat ajatukset sekä kellon kiusallisen tikityksen.
”Mistä?”
”Rakkaudesta. Siinä runossa. Rakkaus satuttaa, niin tylsää kuin se onkin.”
Luna naurahti.
”Minusta rakkaus on paljon muutakin, esimerkiksi kesäsateen kastelemat hiukset”, nainen oikaisi ja tarttui tiskipöydällä unohdettuna lojuvaan vesikannuun. Pieni ravistus paljasti kannun olevan puolitäynnä ja olkiaan kohauttaen Luna kaatoi vedet Ginnyn niskaan.
”Hei!”, toinen parkaisi ja veti hartioitaan ylemmäs kylmän veden kutitellessa niskaa hiusten lomasta, ”Mitä ihmettä?”
”Se oli oma henkilökohtainen kesäsateeni”, vaaleahiuksinen nainen kikatti, ”ja nyt sinulla on hiukan rakkautta hiuksissasi, niin ettet unohda minua.”
Ginny henkäisi, eikä voinut estää pientä hymyä karkaamasta suupielistään huulille. Sanattomasti punatukkainen nainen veti toisen suudelmaan, joka oli täynnä jo rikottuja ja pian rikotuiksi tulevia lupauksia.
