// Alaotsikko: K-11, one-shot
Nimi: Kettu hänen varjonaan
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Pikkuisen kiroilua, lievänlaisesti väkivaltaa
Yhteenveto: Muuan epäkuolleiden jengiä johtava Tora kohtaa eräänä yönä kaupungin yhdellä syrjäisellä sivukadulla jotakin mielenkiintoista. Jotain, jonka hän haluaa saada valtansa alle.
A/N: Tällainen sotku syntyi randomin kirjoittelun tuloksena: melko ideaton, lyhyt ja jonka kanssa miulla ei oikein pysynyt ajatukset kasassa. (Ja sen varmaan huomaa.) Plus sitten törkeää laiskuuttani en tässä paljoa kertonut hahmoista… Pöh.
Siis, nämä hahmot tässä ovat osa erästä suurempaa kokonaisuutta, yhtä tarinakokoelmaani. (En ole keksinyt mitään kunnollista jatkotarinan ideaa näille hahmoille, angst.) Joten lisääkin tulee joskus kirjoiteltua näistä samoista ukkeleista sekä monesta muusta epäkuolleesta kaverista.
Tämä myös osallistuu
One True Something 20 –haasteeseen.
Kettu hänen varjonaanEpäinhimillinen rääkäisy rikkoi syrjäisen sivukadun hiljaisuuden. Vasten erään rakennuksen tiiliseinää nojaillut Tora lopetti noppaparinsa heittelyn katsahtaen kiinnostuneena äänen suuntaan. Kelmeän katulampun valossa hän näki, kuinka yhtäkkiä läheiseltä kujalta sinkoutui ilman halki joku kuin tykillä ammuttuna. Hahmo mätkähti asfalttia vasten muutamien metrien päähän. Tuon ilmalennon aikana Tora ei ollut tunnistanut hahmoa, mutta nyt kun tämä makasi rähmällään maassa, lich oli varma, että oli nähnyt hänet joskus. Melko varmasti maassa retkottava zombi kuului muuan pelkurimaisen ghoulin, Olemattoman, jengiin. Tämä tavallisen tylsältä vaikuttanut yö alkoikin kehkeytyä mielenkiintoiseksi… Tora virnisti ja puristi nyrkkinsä erikoisen noppaparinsa ympärille. Mikähän oli onnistunut viskaamaan seitsemisen kymmentä kiloa mätää lihaa useiden metrien päähän? Lich halusi ottaa asiasta selkoa. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota liikkumattomaan zombiin astellessaan kohti kujaa, josta tuo homeinen mätäpää oli lentänyt.
Kuin missäkin kauhuelokuvassa, pahaenteinen tuuli puhalsi kadun halki tarrautuen kiinni Toran tummanharmaisiin, lyhyisiin ja tuuheisiin hiuksiin sekä hänen kaulaansa kiedottuun valkoiseen huiviin. Nuorukainen asteli hänen lähes kuolematon sydämensä innosta tykyttäen kohti pimeää kujaa. Tosin, ennen kuin hän saavutti määränpäänsä, muuan pieni poika ilmestyi kujalta. Tora pysähtyi. Lapsi näytti suunnilleen kahdeksanvuotiaalta. Mikään normaali pentu tuo ei ollut, sillä tämän valkoiset hiukset sekä harmaiden silmien lasittunut katse kielivät hänen todellisesta luonnostaan. Poika oli ghouli. Lich tuijotti lasta ihmetellen erikoisilla, kolmivärisillä silmillään. Ghoulit olivat kyllä hervottoman vahvoja, mutta silti, kuinka tuollainen nappula olisi saanut viskattua kookkaan zombin useiden metrien päähän? Tora alkoi mietteliäänä heitellä ylös ja alas noppiaan. Ehkä hän vain oli aliarvioinut pienikokoisten ghoulien voimat.
Ihan yllättäen lichin mielenkiinto pientä ghoulia kohtaan laantui. Sen sijaan hänen kiinnostuksensa nappasi jokin muu asia. Aivan pojan vieressä seisoi sysimusta olento – ja se tuijotti Toraa kapeilla, hohtavanpunaisilla silmillään. Se näytti pelkältä pitkähäntäisen ketun siluetilta, sillä siitä ei erottanut yhtikäs mitään yksityiskohtia silmiä lukuun ottamatta. Kohta ghoulikin käänsi katseensa nopilla kikkailevaan lichiin, astuen sitten pikaisesti pari askelta kauemmas Torasta. Musta kettu seurasi poikaa kuin varjo, katse kuitenkin koko ajan kiinni lichissä. Siinä samassa nuorukainen huomasi, ettei pienellä ghoulilla ollut lainkaan varjoa. Se oli outoa, jopa epäkuolleiden kansoittamassa maassa. Pikku hiljaa Torasta alkoi kuitenkin tuntua, että tuo musta kettu oli pojan varjo. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista.
”Peräänny, lich”, kettuolento tokaisi yllättäen oudolla äänellään. Melkein kuin otus olisi puhunut sekä miehen että naisen äänellä samaan aikaan. Tora nappasi noppansa jälleen nyrkkinsä puristuksiin leveän virneen valloittaessa hänen kasvonsa. Jaa, että tuo varjorepolainen uskalsi haastaa hänet? ”Miks mä niin tekisin?” nuorukainen kysäisi itsevarmuutta huokuvana.
”Oman hyvinvointisi vuoksi”, varjo-olento vastasi. ”Rankaisen jokaista, joka haluaa vahingoittaa tätä lasta.”
”Häh, kuka sano, et mä aion satuttaa sitä?” Tora sanoi.
”Älä ryhdy nokkavaksi, kakara”, musta kettu varoitti. ”Jos vielä koettelet kärsivällisyyttäni, teen sinusta selvää.”
”Omakehu haisee, dorka.”
Olento ärähti kuuluvasti, joskin repo ei näyttänyt lainkaan avaavansa suutaan tehdessään niin. Pikkuinen ghouli värähti, näyttäen pelokkaalta. Hän peitti silmänsä ja kyyristyi pieneksi, täriseväksi mytyksi kadulle. Ylimielisesti Tora tuijotti pelokasta raasua. Säälittävä penska. Varjokettu alkoi murista ja otuksen silmät kaventuivat entistä enemmän. ”Olet hyvin ahne, lich”, repo totesi hyytävällä sävyllä.
”Ai, todellako?” Tora kysyi ivaa tihkuvalla äänellään.
”Janoat jatkuvasti lisää voimaa”, kettu jatkoi välittämättä toisen pilkallisesta äänensävystä. ”Haluat anastaa myös tämän pojan voimat. Sitä minä en salli.”
”Oh, kiitti vaan tiedosta. En tienny, et tossa skidissä on jotain erikoista”, lich vastasi, edelleen pilkallisesti.
”Tämä on viimeinen mahdollisuutesi, lich”, olento ärisi. ”Poistu.”
”Haista paska. Sä listisit mut? Ja vitut!” Tora naurahti. Hänen mielestään asia oli huvittava, sillä hänen tappamiseensa tarvittiin enemmän kuin ketun muotoinen puhuva varjo. Pelosta käpertyneen ghoulin vieressä seisova varjo-otus sulki yhtäkkiä silmänsä, mikä teki olennosta täysin sysimustan ja piirteettömän. Ei tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, että ketulla oli jotakin mielessä. Siitä huolimatta Tora ei katsonut tarpeelliseksi olla varuillaan. Mitä ikinä repo suunnittelikin, se tuskin koituisi kohtaloksi hänelle.
Kohta musta kettu räväytti silmänsä auki. Sitten otus näytti kallistavan päätään, vaikuttaen hämmentyneeltä. ”En näe sitä… En näe sielusi kätköä”, olento mutisi hiljaa. Toralla ei ollut pahemmin hajua siitä, mistä toinen puhui, mutta arveli toisen yrittäneen jollain konstilla kalastella tietoa siitä, minne hänen sielunsa oli kätkettynä. Samalla kikalla otus kai oli saanut selville lichin himon voimaan. Toisaalta tuollainen urkkiminen kävi hänen hermoilleen, mutta nyt nuorukainen ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän ei tiennyt miksi niin oli, mutta vaikutti siltä, ettei varjokettu pystynyt juuri hänestä ottamaan selville kaikkea sillä millä lie kyvyllään. Se sai väkisinkin nuorukaisen näyttämään naamallaan omahyväistä virnistystä. Kenties olento oli ollut itsevarma, koska luuli taatusti saavansa selville lichin sielun piilopaikan. Nyt kun kyseinen tieto vaikutti olevan revon ulottumattomissa, itsevarmuus karisi tästä kuin lehdet syksyisin puista. Epävarmuus näkyi myös ulospäin, huolimatta siitä, ettei olennon kasvoista erottanut kuin silmät. Olento oli kyyristynyt hieman ja tämän korvat roikkuivat alhaalla. Näky sai Toran virnuilemaan entistä leveämmin, niin, että hänen naamansa oli ratketa. ”Mitä, mä luulin, et sä aiot tehä musta selvää jälkeä?” Tora ivasi. Kettu vain sihahti ja ennen kuin lich ehti silmää räpäyttää, olivat sekä varjo-otus että pikkuinen ghouli kadonneet savuna ilmaan. Se oli nopein katoamistemppu, jonka nuorukainen oli koskaan nähnyt. Hän jäikin pieneksi hetkeksi vain seisomaan ja tapittamaan hölmistyneenä kohtaa, jossa kaksikko oli hetki sitten ollut. Lopulta lich kohautti olkapäitään ja suuntasi katseensa öiselle kaupungin taivaalle. ”Vai et on tuol skidillä erikoisii voimii… Harmaasilmäne ghoulikersa ja sen hölöttävä kettuvarjo. Pitääki muistaa mainita asiasta jätkille”, Tora mutisi itsekseen. Sitten lich vilkaisi edelleen sivummalla retkottavaan, muutamien metrien ilmalennon kokeneeseen zombiin, mutta päätti kuitenkin pian, että mokomalla raukalla oli onnen päivä ja päätti jättää tuon rauhaan. Vähin äänin Tora poistui paikalta, suunnaten kulkunsa kohti kaupungin hautausmaata.
