Author: Malski-
Rating: S
Genre: Fluff, oneshot
Pairing: Harry/Draco
Disclaimer: En omista J.K.Rownlingin luomia hahmoja, enkä paikkoja, enkä saa korvauksia.
Warnings: Loppu, joka saattaa hämmentää.
A/N: Otan vastuun kaikista kirjoitusvirheistä ja muista epämääräisyyksistä joista ei saa selvää. Ilmoitelkaa niistä niin korjaan ne paholaiset pois :3 Ja tosiaan, jos et pidä lopuista, joissa saat itse yrittää päätellä mitä tapahtuu ja joka jää hieman auki, niin poistu kiitos takaoven kautta.
---
Kipakka syystuuli kuljetti ruskeaan pukeutuneita lehtiä ympäri hiljaista aukiota, jonne aamun ensimmäiset valonsäteet laskeutuivat leikkimään. Kaikkialla tuntui olevan tavattoman harmaata tumman pilvimassan takia, joka ennusti uhkaavasti sadetta vyöryessään eteenpäin ohi Lontoon. Luonnonäänet loivat omanlaisensa metelin, käyttäen hyväkseen aukion ympärillä olevien talojen hiljaisuuden - ihmiset nukkuivat suljettujen ovien ja ikkunoiden takana, ja heräsivät vasta sään lämmettyä ja kirkastuttua.
Poksahdus. Aamun hiljaisuus rikkoutui lähes huomaamattomaksi hetkeksi, kun alastomien puiden taakse ilmestyi mustaan, korkeakauluksiseen takkiin pukeutunut mies. Tämä pälyili hetken vaistomaisesti ympärilleen, mutta näytti huokaisevan käytökseensä huvittuneena ja astui varjoista esille, mustat hiukset tuulessa sekoittuen ja vihreät silmät aukion toisella puolella olevia taloja tutkien. Mies hieroi otsaansa kuin ohimennen, paljastaen samalla himmeän, salamanmuotoisen arven, ja lähti astelemaan aukion poikki.
Mustahiuksinen päästi ilmoille huvittuneen hymähdyksen astuessaan aukion muurien ulkopuolella olevalle jalkakäytävälle. Hän ei vaikuttanut erityisen yllättyneeltä kääntäessään katseensa hitaasti vasemmalle, ja kohdatessaan muuriin nojaavan, suurin piirtein samanikäisen miehen, jonka platinanvaaleat hiukset kimalsivat mustaa takkia vasten. Vihreiden silmien katse kohtasi harmaan ja hetken miesten välillä vallitsi yhteisymmärrys, joka muuttui kuitenkin nopeasti varautuneeksi ja kummastuneeksi, ehkä hieman huvittuneeksi. Hiljaisuus kesti kauan, kunnes platinahiuksinen rypisti kulmiaan, irrottautui muurista ja otti askeleen itseään pidempää miestä kohti.
“Sattumaa?” mies kysyi hitaasti päätään kallistaen ja loi toiseen tutkivan katseen.
“Tai sitten sinä seuraat minua”, mustahiuksinen ehdotti ja väläytti hymyillessä hampaitaan.
Platinahiuksinen naurahti ja astui jälleen uudemman askeleen kohti pidempää miestä. Kummankin katse kiersi hetken edessä seisovaa, tarkkaillen ja toista lukien, mutta rauhoittui nopeasti. Yllätys ei ollut kummallekaan suuri; tarkoituksena ei ollut tuoda esille kauan sitten käytyjä erimielisyyksiä.
“No, Harry, mitä sinä teet täällä tähän aikaan?” lyhyempi kysyi ja vilkaisi nopeasti tien toisella puolella olevia taloja, kuin tietäen jo kysymykseensä vastauksen.
“Samaa voisi kaiketi kysyä sinulta”, Harryksi kutsuttu huomautti, “et kaiketi sattumalta tullut kävelemään tänne samana päivänä jona minä olin aikeissa ilmestyä paikalle?”
“Tuskin edes uskot minua, jos sanon tulleeni tänne ilman tietoa sinun tulostasi?”
“Mikäli nimi Draco Malfoy puhuu nykyisin totuuden puolesta.”
Harmaat silmät tummuivat myrskyisiksi ja väläyttivät Harryn kasvoille lamaannuttavan katseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen miesten välille, mutta nyt vain hetkeksi, jonka aikana Draco hieroi rannettaan yhtä ohimennen, kuin Harry oli hieronut otsaansa.
“Minä en seurannut sinua. Jos nyt totta puhutaan, niin minä olen halunnut nähdä legendaarisen Feeniksin killan päämajan jo monta vuotta. Sisältäpäin. Tänä aamuna vain… Satuin tulemaan tänne ja sinä ilmestyit siihen”, Draco selitti hitaasti käsillään viittoillen ja tunsi itsensä hieman tyhmäksi.
“Arvasinhan minä. Sinä seurasit minua”, Harry sanoi hieman pilkaten.
“Minä en seurannut sinua! Miten olisin edes pystynyt? Minä en ole millään tavalla kiinnostunut sinun tekemisistäsi enää ja sinun olisi syytä uskoa se. Minä olen kiinnostunut päämajasta ja tahdon nähdä sen. En tuhota, en penkoa, vain nähdä.”
“Nimestään on vaikeaa päästä irti, vai mitä?”
“Minä en seurannut sinua!”
Miehet tuijottivat toisiaan vihaisesti, kunnes Draco heilautti käsiään kaaressa ärähtäen ärtyneesti ja asteli muutaman askeleen kohti taloa, pysähtyen vaarallisesti keskelle hiljaista tietä. Hän alkoi puhua taakseen katsomatta;
“Minä en seurannut sinua. Minä en ole kiinnostunut tapaamaan sinua. Minä pyydän päästä sisälle näkemään paikan, jossa kaikki piileskelivät jäämättä kiinni, ymmärrätkö? Sen jälkeen minulla ei ole mitään tarvetta tavata sinua, ellet itse ilmesty paikalle.”
“Olet aina osannut valehdella”, Harry totesi hiljaa.
“Hyvä on! Mene sitten. Minä lähden.”
Draco käännähti nopeasti ympäri, loi nopean katseen mustahiuksiseen ja lähti harppomaan kädet taskuissaan tietä pitkin, potkien eteensä sattuvia kiviä ja lehtiä. Hän oli vihainen ja pohti mielessään, minkä takia oli edes jäänyt, huomatessaan Harryn tulevan paikalle. He olivat aina vihanneet toisiaan, aina koulusta asti, eikä se tulisi muuttumaan hetkessä. Palveluksen pyytäminen oli ollut tyhmää, aivan hölmöä.
“Hei, odota!” Harryn ääni ei saanut Dracoa pysähtymään, “odota! Minä päästän sinut sisälle! Minä vain… Minä vain halusin ärsyttää.”
“Hyvähän sinun nyt on sanoa”, Draco tokaisi takaisin, mutta hidasti silti vauhtiaan.
“Oikeasti. Tulisit nyt, kohta sataa.”
Platinahiuksinen huokaisi dramaattisesti, käännähti ympäri ja nyökkäsi, kuin olisi ajatellut asian olevan suurempikin vaiva. Miehet vilkaisivat nopeasti toisiaan, kunnes Draco harppoi takaisin mustahiuksisen viereen ja käänsi katseensa taloihin 11 ja 13, joiden välissä ei jostain syystä ollut numeroa 12. Virhe? Siihen Draco ei uskonut.
“Feeniksin killan päämaja on osoitteessa Kalmanhanaukio 12”, Harry totesi hitaasti, saaden vieressään seisovan myhäilemään omahyväisesti.
“Niin minä arvelinkin.”
“Katso.”
Ei kestänyt kuin hetken, kun talojen 11 ja 13 väliin alkoi ilmestyä jotain ylimääräistä. Esiin tuli ovi, sitten seinät ja ikkunat; numero 12 työnsi naapurit tieltään ja paisui paisumistaan, kunnes oli kuin muut talot ympärillään. Draco katsoi hämmästyneenä ympärilleen, ja vaikka talojen siirtymisen olisi pitänyt herättää huomiota, ei hämmästyneitä ihmisiä näkynyt missään. Feeniksin killan päämaja oli ilmestynyt hänen eteensä ja työntänyt muut talot tieltään - se oli jo jotain.
Harry katsoi edessään olevaa taloa miettien. Hän ei ollut käynyt kummisetänsä talossa moneen vuoteen sen jälkeen, kun hän oli piileskellyt siellä ystäviensä Hermionen ja Ronin kanssa. Hän ei koettanut unohtaa muistojaan, eikä kummisetäänsä, ei todellakaan. Hän välitti kyllä, eikä oikeastaan tiennyt miksi oli vältellyt osoitteessa käymistä. Se oli vain tuntunut paremmalta - pysyä poissa ja antaa talon olla rauhassa, sillä eihän sotaa enää ollut. Enää ei ollut piileskelemistä ja salaisia kokouksia -
Draco yskäisi. Hän katsahti nopeasti Harryyn, joka hätkähti, ennen kuin käveli tien poikki talon eteen, asteli rappuset ylös ja kokeili varovasti ovea. Kahva antoi naristen periksi, joten platinahiuksinen nykäisi oven auki ja sai tervehdykseksi niskaansa kasan pölyä ja tunkkaisen hajun.
Oven takaa paljastuvalla käytävällä leijaili lisää pölyä. Draco nykäisi taikasauvan taskustaan, mumisi hiljaa jotain ja astui sisälle samalla, kun taikasauvan kärki syttyi. Yksinäinen ja pimeä käytävä yllättivät hänet hieman - eikö talossa ollut käynyt kukaan pitkään aikaan?
“Etkö sinä… Milloin joku on viimeksi ollut täällä?” Draco kysyi Harryn ilmestyttyä tämän vierelle. Ääni kaikui käytävässä ja sai seinät värisemään.
“Minä kävin täällä viimeksi monta vuotta sitten”, Harry totesi vastaukseksi, sytytti oman sauvansa ja lähti etenemään määrätietoisesti käytävää.
“Mutta miksi sinä et ole käynyt täällä? Miksi sinä et asu täällä?”
Draco ei saanut vastausta.
He saapuivat käytävän päähän, jossa oli portaat yläkertaan ja pari ovea. Harry sai yhdellä sauvan heilautuksella lyhdyt syttymään käytävässä ja yläkerrassa, joten molemmat sammuttivat omat valonsa ja katselivat ympärilleen.
Draco oli hämmentynyt. Ylös johtavat portaat näyttivät vanhoilta, ja kaiteen ja jokaisen askelman päällä oli paksu kerros likaa. Seinät olivat kauttaaltaan vihreän tapetin peitossa, josta irtoili palasia, ja siellä täällä oli vanhoja maalauksia, joista ei oikeastaan saanut selvää. Katosta roikkui vanhoja lyhtyjä ja lattialla oli matto, jonka väristä ei saanut selvää.
“Minä menen ylös. Haluatko sinä jäädä tänne vai - ?” Harry kysyi pientä vaivaantuneisuutta äänessään. Hän riisui nopeasti päällystakkinsa ajan voittamiseksi ja laittoi sen portaiden kaiteen päälle.
“Minäkin tulen - ylös. Siis”, Draco vastasi töksähtäen.
Harry nyökkäsi hermostuneesti ja viittoili platinahiuksista riisumaan takkinsa. He huomasivat pukeutuneensa kutakuinkin samanlaiseen tyyliin - farkkuihin ja pitkähihaiseen paitaan, jonka hihat oli kääritty ylös, muttei kumpikaan ilmoittanut huomanneensa asiaa. Kuin yhteisestä sopimuksesta miehet lähtivät kapuamaan portaita ylös ohi yhden tasanteen ja aina kolmanteen kerrokseen asti, jossa Harry sitten vaihtoi suuntaa ja suunnisti yhdelle sen kerroksen kolmesta ovesta, Dracon seuratessa tiukasti perässä.
“Siriuksen huone”, mustahiuksinen totesi aukaistessaan huoneen ovea.
Platinahiuksinen nyökkäsi huomaamattomasti ja huomasi olevansa hieman pettynyt. Talo oli vanha ja likainen; se oli tylsä, lähes perinteinen luihuiseen kuuluvan perheen asumus, josta saattoi ehkä löytää jotain epätavallisen hienoa. Lähes samantapainen kuin hänen lapsuudenkotinsa, vain pienempi ja vähemmän ylellinen. Eikä talossa ollut kokoontumisia Voldemortin puolesta, vaan tätä vastaan.
Draco hätkähti huomatessaan Harryn menneen sisälle avonaisesta ovesta, ja astui huoneeseen itsekin. Hän katsoi hetken kummastuneena ympärilleen, kunnes tajusi seinien olevan täynnä pölykerroksen alla olevia jästijulisteita ja rohkelikkolippuja.
“Oliko hän näin kapinallinen?” Draco kysyi kulmiaan kohottaen ja asteli pienen kirjahyllyn luo.
“Tietenkin. Hän oli ainut rohkelikko perheessä. Näkisit hänen veljensä huoneen, se on tämän vastakohta. Voisin kuvitella sen sinun huoneeksesi”, Harry vastasi hieman poissaolevasti ja alkoi pyyhkiä pölyjä pienen valokuvan päältä, joka oli liimattu seinään.
“Minun huoneeni ei ollut maalattu täyteen sitä mihin tupaan minä kuuluin. Se oli oikeastaan vain sivistynyt, eikä seinillä ollut kuin vanhoja tauluja. Minä en halunnut todistaa olevani luihuinen, vaikka koulussa olinkin pahempi kuin kukaan.”
“Sinä vihasit meitä koulussa.”
“En aivan jokainen hetki, vaikka teinkin teidän elämänne kamalaksi.”
Harry kohotti katseensa valokuvasta ja istui pöydän ääressä olevalle tuolille. Hän kallisti päätään hieman oikealle ja tarkasteli luihuista, joka tutki hyllyssä olevia kirjoja kiinnostunut ilme kasvoillaan.
Mies näytti mustahiuksisen mielestä erilaiselta. Koulussa tämän kasvoilla oli ollut halveksuva ja ylimielinen ilme, ja hän oli aina ollut vihainen ja pilkannut heitä. He eivät olleet sietäneet toisiaan, vaan tapelleet ja ärsyttäneet toisiaan koko ajan. He olivat olleet tuvissa, jotka olivat toistensa vihollisia. He olivat olleet vihollisia muutekin, he olivat olleet eri puolilla. Muttei Harry ollut varma, millä puolella Draco tosiaan oli ollut. Tämä näytti kirjoja tutkiessaan niin erilaiselta - aikuiselta.
“En minäkään vihannut sinua joka hetki”, Harry totesi hitaasti ja käänsi katseensa taas takaisin valokuvaan, jossa oli hänen isänsä ja tämän ystävät.
“Minä olin itse asiassa ihastunut Grangerin tyttöön yhdessä vaiheessa”, Draco tunnusti huvittuneesti naurahtaen.
“Ja silti sinä haukuit häntä ilkeillä nimillä. Ja sinullahan oli Parkinson.”
“Hän osasi olla joskus todella ärsyttävä. Teihin oli paljon helpompi ihastua, enkä minä sitä voinut tulla sanomaan. Minun oli pakko olla ilkeä.”
Harry käänsi hymyillen katseensa Dracoon, joka virnisti hänelle takaisin ja paneutui taas tutkimaan hyllyn kirjoja. Mies toisiaan oli erilainen, paljon ystävällisempi.
“En olisi uskonut, että olisin sinun kanssasi täällä keskustelemassa ilman riitaa”, mustahiuksinen huomautti, “meidän kuuluisi vihata toisiamme.”
“Kuuluisiko? Sinä pelastit minun henkeni, jos muistat, joten et voi vihata minua niin paljoa. Minäkään en vihaa sinua niin paljon enää.”
“Olitko sinä koskaan oikeasti Voldemortin puolella?”
“Minä en tiedä.”
Hiljaisuus laskeutui miesten välille. Harry siirtyi tuolilta ikkunan eteen ja jäi tuijottamaan ulos aukeavaa maisemaa, kun Draco taas pysähtyi omiin ajatuksiinsa satunnaisen kirjan aukeamalle. Kumpikaan ei sanonut moneen hetkeen sanaakaan, muttei se oikeastaan haitannut, sillä hiljaisuus oli rauhallinen, eikä vaivaantunut.
“Tiedätkö”, platinahiuksinen rikkoi hiljaisuuden viimein, “meidän tuvassamme oli eräs, joka oli ihastunut sinuun monta vuotta. Minä - tuota - kuulin, kun hän puhui ystävilleen kerran. Hän oli poika, samalla vuodella kuin minä.”
“Poika? Minä en tiennytkään, että sinä jätät tuollaiset ihmiset henkiin”, Harry sanoi vitsaillen, kääntämättä katsettaan ikkunasta.
“Minä en oikeastaan… Ollut kiinnostunut siitä, minkälaisia mieltymyksiä ihmisillä oli.”
“Meidänkin tuvassamme oli eräs, poika, joka oli ihastunut sinuun.”
Draco käänsi hämmästyneenä katseensa ja kohtasi samalla hetkellä kääntyvän vihreät silmät. He katsoivat toisiaan herkeämättä vielä silloinkin, kun Harry asteli platinahiuksisen luo, otti tältä kirjan ja asetti sen takaisin hyllyyn. Katsekontakti ei rikkoutunut, mutta muuttui hieman kysyväksi. Kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa.
“Meinasit pudottaa sen”, Harry sanoi melkein kuiskaten ja tajusi hitaasti, ettei hän ollut koskaan ollut yhtä lähelle vihollisensa kasvoja ilman, että he tappelivat.
“Se - se, joka piti minusta. Kuka - ?”
“Minkä takia sinä tulit tänne tänä aamuna?”
“Koska minusta tuntui siltä, että minun pitäisi tulla tänne.”
“Sinusta tuntui, että sinun kuuluisi tulla tänne? Sinä halusit seurata ääntä, koska epäilit tapaavasi jonkun tai jonkin, jonka haluat tavata?”
“Jos sinä vihjailet taas että olisin seurannut sinua -”
“En. Minä tulin tänne siitä syystä.”
Sitten heidän kasvonsa olivat todella lähekkäin. He tunsivat toisen lämpimän hengityksen kasvoillaan, näkivät toisen silmissä olevan kipinän ja pystyivät kuulemaan toisen sydämen nopean sykkeen. He pysyivät tässä asennossa kauan, katsoen toisiaan silmiin ja antaen ympärillään olevan hajun ja pölyn laskeutua. Tunnelmaa pystyi koskettamaan - se oli sähköinen.
“Se olit sinä, etkö ollutkin?” Draco kysyi hiljaa, antaen sanansa jäädä leijumaan heidän välissään olevaan pieneen tilaan.
“Ja se toinen olit sinä.”
Miesten välissä oleva tila katosi. He tunsivat toisen ihon kasvoillaan ja katsekontaktin rikkoutuessa heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli lämmin ja kokeileva, ja se toistui kerran ja toisenkin, kunnes Draco astui pienen askeleen lähemmäs niin, että heidän vartalonsa koskettivat toisiaan. Heidän kätensä löysivät paikan toisen käsissä ja suudelmasta irrottautuessaan he olivat niin lähekkäin, kuin kaksi ihmistä voi olla. Silmät kiinni, nenät koskettaen toisen poskea, lämmin hengitys toista kutittaen.
Hiljaisuus.
---
A/N: Kommenttia ~
//Codename lisäsi otsikkoon ikärajan ja muokkasi sen tekstille sopivimmaksi.
