Kirjoittaja: Shakira
Ikäraja: K-11
Paritus: Lily Luna Potter & Hugo Weasley
Genre: Angst
Varoitukset: Ihmisiä kuolee.
Betana toimi Lomppero, ja hänelle minä tämän omistan. Kiitos avustasi ja ajastasi, olet paras.
Lukekaa ja kommentoikaa!!!
Odotin joskus rakastamaani ihmistä ulkoportailla, viimeinkin valmiina sanomaan totuuden.
Olin odottanut häntä kauan.
Kun näin punatukkaisen hahmon ääriviivat,
ne tuntuivat lähestyvän hitaasti, mutta liian nopeaa, ääriviivat joista pidin vaikken sitä itselleni enää tunnustanutkaan, ja juostessani vastaan hän avasi sylinsä.
Mutta en juossut hänen syliinsä.
En enää suostunut uskomaan.
Vaan paiskasin totuudella häntä kasvoihin.
”Sinä voit sanoa ettei ole ketään muuta. Voit selitellä, niin kuin aina ennenkin, mutta minä en ole koskaan uskonut selityksiäsi. En koskaan. Olen vain halunnut uskoa. En voi enää. Mikä oikeus sinulla on loukata minua? Mikä? Hugo nyt riittää!!! Minä en kestä. Kuinka sinä kehtaat tulla takaisin aina lähdettyäsi, edes pyytämättä anteeksi? Tajuatko että loukkaat minua?”
”Lily, sinä et ymmärrä, et voi ymmärtää. Rauhoitu, minä selitän”
”Rauhoittua vielä käsket!!! Selitysten aika on ohi!!!”
”Mikä sinua vaivaa? Mikset vain voisi luottaa että tulen takaisin, mikset voisi odottaa ja luottaa?”
”HYVÄ SINUN ON SANOA, TAJUATKO ETTÄ OLEN ODOTTANUT VIIKKOJA KOSKA ET HALUA KERTOA MINUSTA KENELLEKKÄÄN? JA SINÄ KEHTAAT PYYTÄÄ ETTÄ LUOTTAISIN VIELÄ!!! SINÄ PETIT LUOTTAMUKSENI. SINÄ OLET TÖRKEIN IHMINEN JONKA TUNNEN!”
Sitten juoksin pois. En voinut enää jäädä. Pysähdyin junaradan lähelle, ja huusin niin lujaa kuin lähti.
”HELVETIN HUGO!!!”
Se oli ohi.
Vajosin tyhjälle penkille, en pystynyt itkemään.
Valheet olivat ohi, mutta myös kaikki ne hyvät hetket.
Kaikki ne kerrat kun olin käpertynyt hänen kainaloonsa.
Kaikki ne kerrat kun hän oli suudellut minua.
Kaikki kerrat kun hän oli juoksuttanut sormiaan kylkeäni pitkin, ja kuiskaillut nimeäni korvaani.
Niihin ei ollut enää paluuta.
Ne olivat mennyttä
Ikuisesti.
Ja osa oli minun syytäni.
Mennyttä ei voi muuttaa, mutta minä en kestänyt enää.
En kestänyt totuuden painoa harteillani, sillä totuus oli valmis murhaamaan minut.
Silmäilin junarataa.
”Nyt tai ei koskaan,” ajattelin.
Juna oli tulossa, tiesin sen. Jos ei tulisi, minä odottaisin.
Juoksin junaradan viereen että voisin hypätä eteen viime hetkellä.
Näin junan valot.
Odotin vielä.
Näin punaisten hiuksien heilahtavan junan alle.
Silloin astuin raiteille.
”Hugo minä rakastan sinua”
Tiesin että hän kuulisi sen, hänen täytyi.
Silloin juna pyyhkäisi ylitseni.
En tuntenut kipua. Kuinka olisin voinut kun minut oli tapettu jo aiemmin sanoilla ja teoilla? En enää, kun hän tiesi totuuden, oli aina tiennyt.
Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis, ja maailma on sun.
(Pätkä Tehosekoittimen kappaleesta Maailma on sun)