Kirjoittaja: kuppi_kahvia
Fandom: Twilight
Ikäraja: K-11
Paritus: Bree/Diego
Vastuuvapaus: hahmot ovat Stephenie Meyerin
Genre: hurt&comfort
Varoitukset: Spoilaa Bree Tannerin Lyhyt Elämä –kirjaa!
Yhteenveto: Jos vastasyntyneellä Breellä olikin lahja? Hän tiesi, koska hänen tapaaminen henkilön kanssa olisi viimeinen, koska ei enää ikinä näkisi tai kuulisi tätä. Istuessaan kuusen oksilla Diegon kanssa, Bree tajuaa ettei koskaan enään näkisi Diegoa tämän jälkeen.
A/N: Luin
Bree Tannerin lyhyt elämä –kirjan, rakastuin kirjassa esiintyvään Bree/Diego paritukseen ja halusin vääntää siitä jonkinmoisen oman tarinan. Halusin tehdä siitä surullisen, koska se ei kirjassakaan pääty onnellisesti. Tässä on aika paljon yhtäläisyyksiä kirjan kanssa, myös eroavuutta melko paljon, joten tästä ficistä saa ehkä enemmän irti, jos on lukenut itse kyseisen kirjan. Ja tämähän on toinen ficcini, joten jälki on sen näköistä... kommenttia?
I’ll never tell a lie and hurt you
Bree:Juoksin käsi Diegon käteen liitettynä Rileyn hajujäljen perässä. Tuntui kuin tämä olisi aina ollut näin, minä ja hän. Se tuntui niin luontevalta, vaikka siitä ei ollut edes muutamaa päivää, kun olin jutellut Diegolle ensimmäisen kerran. Meidän
kuului olla yhdessä, ikuisesti. En ollut koskaan kertonut hänelle miten vahvasti häntä kohtaan oikeastaan tunsin, vaikka tiesin, että meidät oli luotu toisiamme varten, kunnes ikuisuus meidät erottaisi. Hänkään ei puhunut siitä, hän näytti sen elein, kuten silloin ostoskeskuksessa, painaen huulensa omilleni. Silloin saatoin olla varma, että hän rakasti minua vähintään yhtä paljon kuin minä häntä.
Pysähdyimme pienen matkan päähän metsän laidasta huomatessamme pienen mökin niityn keskellä. Riley oli siellä. Palasimme kahden kilometrin verran taaemmas polkua ja ponnahdimme yhdenaikaisesti ylös oksille jatkaen matkaamme sieltä, ettei kukaan saisi hajuamme kiinni. Huolellisesti peitimme jälkemme hyppien sikinsokin puiden latvoissa. Ihailin Diegon ketteryyttä. Hän oli kuin puuma. Viekas ja ketterä. Jäin tuijottamaan, kun hän vielä sotki jälkiä, yhtäkkiä hän pysähtyi ja tajusi myös minun olevan aloillani.
”Mitä sinä mietit?” Diego kysyi hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Sinua. Ninjakerho sopi paljon paremmin BFF-kerhon tilalle, olet niin sulavaliikkeinen, että tunnen itseni melkein kömpelöksi!” naurahdin.
Hän hymähti ja liisi vierelleni.
”Entä sinä, mitä sinä ajattelet?”
”Mietin miten esittäisin asian Rileylle. Minulla ei ole välttämättä aikaa odottaa aamunkoittoon, jos hänellä ei mene tuolla talolla niin pitkään.” Diego katsahti mökin suuntaan, kuin pystisi nähdä sinne asti tiheän metsikön läpi.
Miksi hän puhui itsestään, vaikka meidän piti tehdä se yhdessä? Mennä kertomaan Rileylle havainnoistamme, ettei aurinko oikeasti polta vampyyreja, se saa ihon kimmeltämään kuin miljoonat kristallit.
”Sinä? Eikö meidän pitänyt selittää asia Rileylle yhdessä niin hän uskoisi sen todennäköisemmin?”
Hän katsoi minua tuskainen polte silmissään.
”Ei” hän henkäisi, ”minun on kerrottava hänelle se yksin. En voi vaarantaa sinua, jos sinulle käy jotain, en antaisi itselleni ikinä anteeksi. Hän kyllä luottaa minuun, toivottavasti vain tarpeeksi odottaakseen, että myös näytän sen hänelle.”
Vatsaani kouraisi oudosti, minua heikotti ja voimani katosivat. Tunne oli samanlainen, kuin silloin eräänä päivänä jutellessani Stevelle ja Shellylle ennen heidän katoamistaan; ällöttävä heikotus ja voimattomuus. Se ei kuitenkaan ollut kestänyt kuin pienen hetken, niinkuin ei nytkään. Silmissäni paloi, tiesin mitä se merkitsi. Diego oli tehnyt päätöksen. Hän oli päättänyt tehdä sen yksin, mitä siellä tapahtuisikaan, hän ei enää palaisi. Kauhu valtasi sisimpäni, en voisi asialle mitään.
”Bree? Oletko kunnossa? Hetken luulin sinun pyörtyvän! Bree? Mikä sinun on?”
Räpyttelin silmiäni.
Voi ei..”E..ei mikään.. Ajattelin vain... En ole koskaan kertonut sinulle sitä suoraan, mutta minä rakastan sinua Diego, ikuisesti!”
Hetken oli hiljaista, Diego räpytteli ripsiään hämmentyneenä ja henkäisi.
”Vau...Bree, niin, minäkin rakastan sinua, totisesti!”
Hän kahmaisi minut syliinsä kovakouraisesti, mutta silti niin hellästi ja painoi huulensa omilleni. Se oli pisin suudelma, jonka olin häneltä koskaan saanut, pisin ja voimakkain. Siinä oli tunteita raivosta jumalointiin, olisin voinut olla siinä ikuisesti. Lopulta hän irroittautui ja rutisti minua lujaa sylissään. Tämän perään sain vielä kymmenittäin suukkoja. En halunnut ajatella tiimalasin hiekan kahinaa, joka kertoi aikamme käymisestä vähiin. Tahdoin vain ajatella minua ja häntä, meitä kahta. Istuimme siinä vaitonaisina neljännestunnin, kunnes kauempana kuului oven narahdus.
Suunnaton ahdistuksen aalto velloi ylitseni, kun suutelimme vielä kerran intohimoisesti, jäähyväisiksi. Hän ei tiennyt sen olevan viimeinen, mutta vastasi suudelmaani silti erittäin kiihkeästi. En olisi halunnut päästää hänestä irti, mutta meidän täytyi. Tuijotin hänen rakkautta huokuviin silmiinsä viimeisen kerran. Hän ei tiennyt tätä viimeiseksi kohtaamiseksemme, mutta minä tiesin. Minä tiesin, ettemme näkisi enää koskaan, mutten halunnut hänen tietävän, jottei hänen tarvitsisi olla surullinen. Minun täytyi valehdella hänelle.
”Toivottavasti teillä ei mene kauaa, en kestä olla sinusta erossa. Nähdään pian.” Sanoin jokaisen sanan hitaasti koittaen kuulostaa vakuuttavalta, mutta silti tahdoin vetää jokaisen sanan takaisin. Hänkin ymmärtäisi pian, ettemme näkisi pian, emme koskaan. En halunnut että häneen sattui, mutta häntä tulisi sattumaan erittäin paljon, kun ymmärtäisi.
”Niin, Bree. Yritän saada asian hoidettua mahdollisimman nopeasti, juokse jo kotiin.”
Hän painoi huulensa otsalleni. Viimeinen kosketus. Koitin vielä tarrata häntä paidanhelmasta, mutta hän oli jo kadonnut metsään.
Juoksin kotiin kovempaa kuin koskaan. Toivoin Raoulin olevan siellä.
”Raooouuul!” huusin jo ovelta, tuskaa tihkuen äänestäni.
Ryntäsin kellariin ennen kuin hän edes ehti reagoida nimeensä.
”Revi minut, tuhoa minut ja polta tuhkaksi. Minulla ei ole enää tarkoitusta täällä. Tee se, ole kiltti.”
Raoul katsoi minua kummastuneena, mutta laskeutuessani maahan pää polviin painuneena, kuulin hänen ottavan askeleen.
En tuntenut kipua, kaikki oli poissa. Tuhkana ilmassa, joka leijuisi tuulen mukana ja lopulta leviäisi tavoiteltamattomiin.
