Disclaimer: En omista yhtäkään näistä hahmoista, paikoista tai muusta, Row-tädin ovat. Minä vain turmelen heidät. Täti omistaa periaatteessa myös juonen, jota tässä ei kyllä oikeastaan ole, mutta kuitenkin.
Author: Sallahan se...
Title: Uskoton ystävä
Raiting: luulisin että S, mode siirtää jos on tarve
Genre: Remusangst
Pairing: mainintana Lily/James (tietysti)
Warnings: mainitaan kuolem(i)a
Summary: Remus angstaa Lilyn ja Jamesin kuoleman jälkeen, triplaraapale
Challenges: FF100 sanalla 049: Risti.
A/N: Hah, kerrankin osasin tehdä jotain oikein! Toisin sanoen raapaleeseen (tässä tapauksessa kyllä triplaraapaleeseen...) tuli vihdoin ja viimein, monen onnettoman yrittämisen jälkeen, tasa määrä sanoja! [tuuletus]JEEE!![/tuuletus] En osaa sanoa miten, mutta mua inspasi kamalasti
Lily, jolla on ehkä maailmankaikkeuden ihanin nick.
Kiitos, muru, että olet olemassa! Tämä on mun joulun jälkeistä angstia purkava pätkä, koska mua ottaa päähän
se että sain liian vähän lahjoja meidän mummo joka valittaa koko ajan EI MIKÄÄN. Jos luette, niin voitteko myös kommentoida?
Syksy oli jo vaihtunut talveksi. Märkä lumi oli peittänyt alleen idyllisen pienen perheen talon rauniot kapean kävelykadun varrella. Laiha ja kärsineen näköinen mies seisoi räntäsateessa raunioiden vieressä katsellen sitä, mikä oli ennen ollut hänen parhaiden ystäviensä koti. Mies tukahdutti nyyhkäyksen.
James, ystävistä rehellisin. Lily, vaimoista tunnollisin. James ja Lily Potter. Jäljelle jäi vain poika, pieni poika, joka kantoi velhomaailman kohtaloa harteillaan. Harry Potter. Poika, joka elää. Poika, joka elää ilman vanhempia, ilman rehellistä isää tai tunnollista äitiä.
Sirius. Sirius Musta. Ystävistä kaikkein uskollisin. Hänkö muka petturi? Mies ei uskonut sitä. Hän ei halunnut uskoa. Siriuksesta ei ollut murhaajaksi, ei parhaan ystävänsä murhaajaksi. Kuolonsyöjän kyllä, mutta ei parhaan ystävän, ei koskaan.
Matohäntä, Peter Piskuilan. Kuollut, tuhottu olemattomiin. Hän, heistä neljästä kaikkein merkityksettömin ja joskus ehkä turhin. Hän, joka oli Pottereiden kuoltua tullut ensimmäisenä paikalle. Peter, sellainen piskuinen rotta. Mies muisti niin hyvin ne kaikki kerrat, kun Peter oli auttanut heidät huitovan tällipajun ohi täyden kirotun kuun aikaan. Matohäntä, se tuhottu osapuoli.
Ystävyksistä oli jäljellä enää harmaasävyinen mies, joka seisoi raunioissa. Hän kääntyi hitaasti, kuin herätellen itseään horteesta, ja astui ulos harvinaisen nopeasti ruostuneesta rautaportista. Kenkien märkään lumeen jättämät jäljet johtivat hautuumaalle, ohi suuren rautaisen ristin, joka oli seissyt siinä monien vuosisatojen läpi. Ristin juurella mies pysähtyi hetkeksi ja katsahti ylös mustalle, synkälle taivaalle.
Miksi ystäväni? Miksi he? Miksi säästit minut, arvottoman ja likaisen olennon, ihmissuden? Jos olet siellä jossain, jos vain kuuntelet minua, kerro minulle, miksi veit hyvät ja arvokkaat ihmiset, kun täällä olisi ollut minäkin, minä, jota kaikki hyljeksivät. Minä, jonka kuolemaa kaikki toivovat jo valmiiksikin. Miksi he, miksen minä?Kukaan ei vastannut. Mies sulki silmänsä ja hengitti syvään ensimmäisen ja viimeisen kyyneleen vierähtäessä hänen arpiselle poskelleen. Ystävät menneet, viimeinen toivo ja turva. Hän oli nyt aivan yksin.
Vielä kerran. Hän oli vielä yhden viimeisen kerran yksin.
