Author – Minäpä minä, HopeaKuu
Raiting - K 11
Genre - Drama, romance, angst
Pairing - Regulus/OC
Disclaimer -En omista tiluksia, enkä Regulusta. Reguluksen tyttö on minun. enkä minä myöskään hyödy tästä mitenkään, paitsi jos saan teiltä hyvää kritiikkiä
Summary - "Rakkautta ja valheita
Ja minun sydän täynnä lasin sirpaleita
Ja mun kasvoilla tuhat murhetta
Ja sydän lävistetty liian monta kertaa"
Rakkautta ja valheitaKatselin sinua kaukaa. Kirjastossa, täällä olin sinut ennenkin nähnyt, tai tavannut, miten vain. Emme me seurustelleet. Ei se sitä ollut. En tiedä itsekään mitä. Etkä sinäkään tiedä. Et kai. Vaikka sinulla kaikki tuntui olevan hallinnassa. Sinä vain pidit kaikkia naruja yhtäaikaisesti hallussasi. Pidit niitä hallussasi ja vetelit juuri oikein. Vetelit niitä oikein saavuttaaksesi kaiken mitä halusit ja tarvitsit. Kuten minut. En saattanut ymmärtää miksi halusit minua. Niin se vain oli.
Sinä sanoit minulle että rakastit minua. Mutta ei se sitä ollut. Jos olisit rakastanut niin olisit esitellyt minut kaikille. Et olisi pelännyt sitä mitä muut sanovat, vaan näyttänyt vain että rakastat. Niin se on. Et rakastanut todella. Käytit sitä lausahdusta vain apuvälineenä. Se oli sinun hallussasi oleva naru minuun. Naru minun sydämeeni.
Tai ehkä kuitenkin valehtelin itselleni. Valehtelin, kuten lukemattomia kertoja ennenkin. Nyt olin tullut jo niin taitavaksi että pystyin valehtelemaan ja piilottamaan todellisuuden itseltänikin. Ehkä sinä rakastit ja minä en vain nähnyt. Pakahdutko sen takia? Jollet, niin etkö sitten rakasta? Vaikeita kysymyksiä, mutta vielä vaikeampia vastauksia. Sen siitä saa, jos valehtelee tai salaa. Etenkin, jos valehtelee itselleen.
Ja pieni sydän täynnä lasin sirpaleita
Ja sun kasvoilla tuhat murhetta
Ja sydän lävistetty liian monta kertaa
Ja sun huulilta suudelma maistuu katkeruudelta”En tahdo puhua siitä,” niin sinä aina sanoit. Mitä ikinä sinusta tai perheestäsi kysyinkin et halunnut puhua. Et halunnut kertoa mistään. Mutta tunsin sinut. En tiedä miksi, mutta tunsin. Tiesin että sinua oli satutettu. Satutettu aivan mahdottomasti. Niin paljon, että vain pidit sen sisälläsi. Mutta se paljastui kyllä. Kasvosi kertoivat minulle enemmän kuin kaikki mitä olit koskaan minulle sanonut. Vaikka emmehän me paljon puhuneetkaan.
Tiesin kuitenkin että sinua oli satutettu. Se oli varmaa. En vain tiennyt kuka. Ehkä perheesi. Ehkä entinen tyttöystäväsi. Ei, se oli mahdotonta. Sanoit silloin, ettet ollut tehnyt sitä ennen, ja että pelkäsit. Vai oliko sekin vain naru minuun? Tytöthän rakastivat herkkyyttä. Niin kai, kai sinäkin sen tiesit. Sinä vain osasit käyttää sitä paremmin hyväksesi kuin muut.
Sinun kanssasi oli vain niin vaikea elää. Mutta elinkö edes kanssasi?
Mutta sen tiesin että sydämesi oli pakahdutettu. Jollet minua rakastanutkaan, niin en minä sinua syyttänyt. Ei se sinun vikasi ollut. Ei varmasti. Vai oliko narusta jälleen vedetty? Oliko vikasi sinun? Etkö vain halunnut rakastaa? Etkö halunnut? Vai etkö pystynyt? En tiennyt, mutta en halunnut syyttää. Miksikö? Koska olit kärsinyt kyllä jo tarpeeksi. Halusin parantaa rikkoutuneen ja sirpaleisen sydämesi.
Eikä kasvosi olleet ainoa pääsy sinun sydämeesi. Et näyttänyt kaikkea vain kasvoilla. Muistan edelleen ensi suudelmamme. Olit vahva, lähes päällekäyvä. Mutta silti se ei ollut sellainen suudelma. Siinä oli paljon muutakin. Herkkyyttä. Tai ei se sitä ollut. En tiedä, katkeruutta? Katkeruutta siitä että se oli ensimmäinen suudelmasi. Vai oliko edes? Katkeruutta siitä että sinua oli vahingoitettu ja että et osannut rakastaa. Jos halusitkaan.
Lennän luoksesi, kuolen vuoksesi
Rakkautta ja piikkilankaaKirjastossa. Olit niin turvallisen kaukana. Sinun katkeruutesi, surusi, herkkyytesi, kaikki paistoi kuitenkin tänne asti. Vaikka olinkin täällä turvassa sinun vaikutusvallaltasi, oloni oli helvetillinen. Halusin käsiesi kosketusta, halusin huuliesi kosketusta. Halusin sinua.
Tiesin että tavallani inhosin sinua. Hyvin heikolla, mitättömällä tavalla. Mutta vaikka inhosin, samaan aikaan rakastin. Vaikka olisin ollut valmis heittämään sinut palavaan taloon tulen kuumien liekkien nuoltavaksi, olisin ollut silti valmis hyppäämään sinne perääsi. Olisin tullut ja pelastanut. Tai ainakin yrittänyt. Tullut luoksesi, vaikka olisin kuollut. Tullut ja kuollut sinun tulen polttamille käsillesi. En tiennyt olisitko itse pelastanut minut. Enkä tiennyt olisitko kuitenkaan pitänyt minua sylissäsi siinä talossa, mutta olisin tullut. Olisin tullut, vaikka itse olisin sinut sinne saanut.
Katselin sinun mustia hiuksiasi ja kuvittelin suutelevani sinua, kun sinä nyökkäsit. Kurtistin kulmiani. Sinä pyöräytit silmiäsi. Nyökkäsit uudelleen. Kärsivällisemmin. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun ymmärsin sen. Näinhän se oli aina mennyt. Nyt nopeasti vain.
Kävelin tiuhaan tahtiin portaita ylös. Kuulin askeleesi takanani ja siten kätesi jo oli lantiollani. Yhdessä menimme huoneeseen. Salainen huoneemme. Tänään oli kynttilöitä. Oli viiniä. Myös ruusut ja punainen sänky löytyi. Se kaunis peilikin oli seinällä. Se, jota olin viimeksi kehunut. Hämärä valaistus oli tietenkin kaiken a ja ö. Vai oliko? Oliko kaikkein tärkeintä kuitenkin, että olimme lähekkäin? Vai se että kaikki oli tiptop? Se sinun oli kai päätettävä. Sinulla ne narut olivat. Mitä minä päättäisin?
”Regulus?” kuiskasin sinun nimesi, kun kaadoit ikkunalaudan edessä meille punaista viiniä. Kuu paistoi ikkunasta saaden sinut vain mustaksi profiiliksi valoa vasten. Tiesin sinun kuuntelevan jo. Odotin vastausta. Halusin että vastaisit minulle.
”Juliet?” vastasit. Tiesin ilmeesi. Hymyilit ilkikurisesti. Hymysi oli terävä. Silti silmäsi olivat aina tyhjät. Eivät täysin. Kuitenkaan ne eivät olleet samalla tavalla iloiset kuin huulesi, silloin kun hymyilit.
”Pystytkö todella rakastamaan minua?” Sinä käännyit minua päin. Sinulla oli lasit kädessä. Kävelit minua kohti. Ojensit lasin
”Pystyn,” sanoit niin hiljaa että tuskin kuulin. Äänesi oli matala. Sellainen joka saa kylmät väreet kulkemaan aina. Aina kun sanot jotain tuolla äänellä värähdän. Lähes huomaamattomasti. Mutta värähdän.
”Jollet, niin ei se haittaa” Niin minä sanoin. Valehtelin. Jälleen. Ei se haittaa. Minä rakastin häntä. Vai rakastinko? Rakastin. Niin paljon että se ei haitannut.
Enkelin kasvosi, kuoleman huulesi
Rakkautta ja piikkilankaaPuristit huulesi yhteen. Kohta saisin kuulla sen. Sen ettet todellakaan rakasta. Ettet pystynyt siihen. Tai ettet vain halunnut. Mutta vaikka sanoisit niin se ei haittaisi. Vaikka et haluaisi rakastaa minua niin minä ottaisin sinut. Tänään minä joisin kanssasi viiniä. Tänään humaltuisin sinun kanssasi. Makaisin noiden peittojen alla sinun kanssasi. Niin se vain menee.
Tuijotin kasvojasi. Ne olivat kauniit. En jaksanut välittää siitä miten kauan vastauksen pohtiminen vei sinulta. Tuijotin vain kasvojasi. Ne olivat kuin enkelin. Kuitenkin ne olivat ihan jotain muuta. Vastakkaista. Eivät lainkaan niin kuin enkelin kasvot. Ne olivat niin täynnä surua. Niin täynnä etteivät ne voineet liittyä mitenkään enkeleihin. Kuitenkin terävä leukasi. Kauniit huulesi. Harmaat silmäsi. Kaikki ne olivat niin enkelimäiset. Niin kauniit, etten voinut käsittää että ne olivat niin lähellä minua.
Olit miettinyt kauan. Nyt sinä vastasit.
”Se mitä sinä sanoit, oli kaunista. Mutta Juliet, minä todella rakastan sinua. Enkä anna minkään tulla väliimme.”
Niin. Et antanut sitä mitä odotin. Olisi ollut niin paljon helpompaa jos olisit vain sanonut sen. Kertonut ettet rakasta minua. Mutta käy se näinkin. Nyt en vain tiennyt. Ahdistukseni oli voimakasta. Pystyin kuitenkin pitää sen sisälläni. Olisin voinut puhua sinulle asiasta. Tiesin. Olisit kuunnellut. Olisit auttanut. Tai ainakin yrittänyt. Mutta sekään ei ollut hyvä. En tuntenut itseäni hyväksi kun puhuin itsestäni sinulle. Et itsekään sanonut mitään.
Kauniit kasvosi lähestyivät minua. Ei se haitannut. Ei sekään. Kumarruin sinua vastaan ja painoin huuleni sinun kuoleman kylmille huulillesi. Vai kuvittelinko vain? Luulinko että ne olivat kylmät vaikka ne polttivat minun huuliani tappavasti? En välittänyt. Narut olivat tässäkin asiassa sinulla liian tiukasti käsissäsi. Painoit suudelman kaulalleni. Siihen jäi jälki. Hivelit huulillasi solisluutani. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Taas se tapahtuisi. Jälleen tekisin sen. Uudestaan ja uudestaan. Kunnes olisin rikki.
Rakkautta ja valheita
Ja minun sydän täynnä lasin sirpaleita
Ja mun kasvoilla tuhat murhetta
Ja sydän lävistetty liian monta kertaaKatsoin peiliin. Se oli kaunis. Kaunein peili. Kauniimpaa en ollut koskaan nähnyt. Mutta kuva joka siitä heijastui. En tuntenut tuota tyttöä. Hänen ruskeat silmänsä. Hänen ruskea tukkansa. Hänen varjojen ja murheiden kalventamat kasvonsa. Hänen huulensa. Huulet, jotka olivat kokeneet liian vähän. Huulet, jotka olivat maistaneet vain yhden pojan huulia.
Tuo tyttö joka minua tuijotti peilistä. Tuon tytön iho oli joskus ollut ruskettunut. ”Olet kaunis. Kaunis iho, kauniit hiukset ja erittäin ihanat, ilon täyttämät silmät.” Niin sisko oli aina sanonut. Edellisellä viikolla sisko oli vain sanonut: ”Silmäsi eivät enää naura ja kasvosi ovat kalpeat. Oletko mitannut kuumetta?” Sitä rakkaus teetti. Teettikö? Vai oliko se edes rakkautta? Kalpeniko muiden iho, kun he rakastivat? Mutta se oli erilaista. Niin sen täytyi olla. Vai täytyikö? Regulus oli erityinen. Maailman kaunein. Ja minä olin hänen.
Kuitenkin. Vaikka rakastinkin häntä. Vaikka kuinka välitin. Ei se ollut peruste. Vaikka peilin tyttö rakasti. Säälin häntä. Niin monesti kuin Regulus olikin rikkonut tuon peilin tytön sydämen.
”Rakastan sinua” Valhetta. Tyttö tuomitsi. Särki oman sydämensä.
”Välitän sinusta todella.” Valhetta. Tyttö tuomitsi jälleen. Upotti miekan syvälle sydämeensä.
”Haluan olla tässä kanssasi ikuisesti.” Valhetta. Valhetta. Valhetta. Valhetta. Tyttö tuomitsi yhä uudelleen. Repi sydämensä riekaleiksi. Uudelleen. Uudelleen. Uudelleen.
Peilin tyttö siisti tukkaansa. Siitä huolimatta se ei näyttänyt hyvältä. Ei tytön mielestä. Hän kurtisti kulmiaan.
”Näytät Juliet täydelliseltä. Minun täytyy kuitenkin mennä.” Peilin tyttö vilkaisi vielä kerran minua. Käännyin pois. Peilin tyttö käänsi selkänsä minulle. Silmäilin tuota poikaa. Miestä. Miten vain. Mies poltti savuketta ikkunan kautta. Mies. Niin täydellisenä. Täydellisempänä kuin kukaan muu. Kaikki narut käsissään. Paitsi tupakoinnin naru. Se karkasi häneltä. Mutta ei se ollut tärkeää.
Poika painoi oven huolellisesti kiinni perässään. Jäin istumaan sängylle. Istuin siinä. Viininpunainen ohut, pieni aamutakki päälläni. Sen Regulus minulle valitsi. Uudelleen ja uudelleen. Huomenna laittaisin viininpunaisen paidan. Siitä hän pitäisi. Minä saisin ehkä hänen katseensa. Ehkä.
Tuuli kantoi kylmänä ja syksyisen kosteana. Se heilutteli viininpunaisen takkini helmaa. Istuin sängyllä. Kylmä. Sisälläni oli lämmin. Kuuma. Ahdistavan kuuma. Seuraava kerta tulisi jälleen. Ja sitä seuraava. Puhuisimme. Joisimme viiniä. Uppoaisimme peittoihin. Puhuisimme. Puhuisimme. Muttei ei koskaan hänestä. Aina hän kielsi. Ja jälleen tulisi uusi kerta.
Ei. Niin mahdottoman vaikea sana. En oppisi sitä. Kenties koskaan. Mutta ei se haittaa. Ei mikään muukaan. Haluaisin päästä hänestä eroon. Kuolisin jos pääsisin. Mutta kuolenko jos en pääse? En tiedä. Eikä se haittaa. Heitän hänet palavaan taloon. Menen itse perässä. Niin se vain on.
Niin kauan kuin hänellä on narut käsissään.
A/N: Siinä se.. Toivottavasti tykkäsitte. Kommentteja. Toivon hyvää kritiikkiä
