Ficin nimi: Pienisuuri puoljätti
Kirjoittaja: Nukkemestari
Tyylilaji: Draama, triplaraapale
Ikäraja: S
Päähenkilö: Hagrid
A/N: FF100:n sanalla 087. Elämä. Sen verran pölpötetään taikaotuksista, että kehtaan laittaa, varsinkin kun Hagrid on itsekin puoliksi jättiläinen
Alun perin tässä oli kolme raapaletta, jotka yhdistin. Mutta näin se on parempi, ehjempi kokonaisuus... itse asiassa maannut jo hetken koneella, kuten oikeestaan kaikki mitä olen nyt julkaissut... kirjoita-keskeneräiset-valmiiksi -buumi.
Pienisuuri puoljätti
Useimmat Tylypahkan noitien ja velhojen koulun oppilaista hyljeksivät Rubeus Hagridia, joka osin suvultaan jättiläisenä erottui joukosta kuin joukosta päätä pidempänä, rotevana ja hiukan villin näköisenä sotkuisine hiuksineen. Lisäksi kaikki tiesivät, että Hagrid oli se surkimus, joka aina tärveli Rohkelikkojen toiveet tupapokalista jäädessään kiinni karkailusta kiellettyyn metsään tai erilaisten otusten kasvatus yrityksistään.
Lämpimästä ja ystävällisestä, tosin hiukan haaveilevasta luonteestaan huolimatta Hagrid huomasi usein olevansa yksin. Tämä ei kuitenkaan lannistanut nuorta puoljättiä, joka usein vietti aikaansa kirjastossa lukien satoja kirjoja erilaisista taikaotuksista ja haaveillen niistä. Erityisesti lohikäärmeet kiinnostivat Hagridia, jonka suonissa virtasi peloton jättiläisten veri. Kuinka hän halusikaan ratsastaa sellaisella ilmojen kuninkaalla.
***
Vain taikaolentojen hoidon tunnilla Hagrid sai loistaa. Vaikka häntä hiukan ujostutti olla kaikkien silmien katseen kohde, saattoi hän virheen opettajan selostuksessa huomattuaan innostua puhumaan vaikka koko lopputunnin aiheesta kuin aiheesta, ja hiukan asian vieritse.
Mitä iljettävämpi ja vaarallisempi otus, sitä enemmän Hagrid rakasti kertoa sen tiedoista kaiken. Toki hän piti yksisarvisista ja puhpalluroista, mutta niissä ei ollut mitään jännittävää. Ei mitään… vatsanpohjaa ihanasti kutkuttavaa. Ei torahampaita tai teräviä kynsiä, ei myrkyistä höyryävää hengitystä. Ei mikään mikä saisi raavaimmankin velhon tai noidan värisemään pelon niskaan nostamista väreistä. Hagrid rakasti niitä.
”Mää sanon et lohikäärmeen hengityksessä on höyryvisvaa, eikä huurumätää, professori Karvaotus.”
***
Miksi hän sitten rakasti peikkoja, lohikäärmeitä ja muita enemmän ja vähemmän vaarallisia taikamaailman otuksia?
Jo lapsuudestaan asti Hagrid oli huomannut olevansa erilainen kuin muut lapset. Hiukan isoluisempana, kömpelömpänä ja pidempänä hän oli joutunut milloin minkälaisen pilan uhriksi. Hän kuitenkin tottui kiusaamiseen, ja mitä pidemmäksi hän muihin verrattuna kasvoi, sitä vähemmän Hagrid kohtasi kiusausta. Tokin selän takana kuiskittiin aina, siitä hän ei tulevaisuudessakaan päässyt täysin kokonaan eroon.
Eräänä päivänä hän oli kuullut, että ei ollut normaalia, että äiti oli jättiläisten sukua. Viimeistään tämä oli laukaissut hänessä kiinnostuksen tutkia, ensin jättiläisiä ja sitten kaikkea yhtä outoa kuin hän itse oli.
