Sydän kyllin kuollut tuntemaanAuthor: Neriah
Beta: Disclaimer: Mahtava JKR omistaa hahmot, minä leikin niillä. En saa tästä rahaa.
Genre: Angst
Pairing: Pansy/Blaise
Rating: K-11
Summary: Maistoin tuulessa sateen, levän, ukkosen. Annoin tuoksujen viedä minut hetkeksi mukanaan jonnekin kauan sitten olleeseen, ja palasin takaisin ruskeiden rantaheinikoiden takertuessa sääriini limaisella otteellaan.A/N: Mitä syntyy kun biisi inspiroi?
Mereen työntyi pieni niemi kuin se piikki lihaani, joka sinä minulle olit. Sillä luodolla seisoin, sillä luodolla katsoin meren värittömään, tummaan taivaanrantaan. Syksy viiletti mantereilla, ja pyyhkäisi tuulineen minunkin ylitseni. Viimeinen lehti ei ollut kerinnyt suudella maata, kun silloin suljin silmäni ja täytin likaiset keuhkoni ilmalla, joka oli puhtaampaa kuin olin aikoihin saanut maistaa. Mustat hiukseni kulkivat hetken tuulen siivillä, kunnes ne muistivat olevansa toisesta päästään kiinni ja joutuivat palaamaan pettyneinä takaisin, vain joutuakseen uuden tuulenvireen viettelemiksi. Suljin silmäni, ruskeat, suuret silmäni, joiden pintaa olivat liian rajut viimat kuluttaneet. Silmiini koski. Levitin käsiäni hieman, yritin saada otetta mustan syksyn henkäyksistä jotka koettivat parhaansa mukaan pyyhkäistä minut matalalta niemeltä mereen. Hymyilin sokeana tuulelle, jolla ei ollut toivoakaan saattaa minua vielä matkaan. Avasin silmäni harvinaisen kylmän puuskan saavuttaessa selkäpiini.
Tähtiä vilkkui painavan pilvipeitteen raoista vain harvakseltaan, majakka oli pimeä eikä yksikään kaukaisen sataman laiva välkyttänyt valojaan. Taivas oli hiuksiani mustempi, ja se sulki syliinsä siivottomanharmaita lokkeja silloin tällöin.
Hävyttömien lintujen valkoisesta höyhenpeitteestä ei ollut tietoakaan, ympäröivä luonto oli jo aikaa sitten värjännyt ne pysyvästi tummiksi. Ne tuskin erottuivat saastaisista pilvistä takanaan, mutta olin jo unohtanut rääkyjät. Aika kompuroi, sillä se oli rampa.
Hengähdin jälleen syvään. Maistoin tuulessa sateen, levän, ukkosen. Annoin tuoksujen viedä minut hetkeksi mukanaan jonnekin kauan sitten olleeseen, ja palasin takaisin ruskeiden rantaheinikoiden takertuessa sääriini limaisella otteellaan. Tuuli piiskoi niitä tahtomattaan minua vasten, sitä itseäänkin iljetti olento jollainen olin. Mutta kuten sanotaan, pata kattilaa soimaa. Tiesin mitä tuuli oli nähnyt, tiesin mitä se tulisi näkemään. Tiesin mitä se oli tehnyt. Tiesin mitä se jättäisi vielä tekemättä. Olimme samassa veneessä, minä ja se, sen koko peite jota se ahnaasti kietoi saastuneen maailmansa ympärille.
Haroin hiuksiani kämmenellä, jonka sormien päissä olevat kynnet oli purtu juureen asti. Paha tapani. Hiuksissani haisi eilinen jo niin vahvasti, että olin ihmetellyt miten ne jaksoivat yhä tanssia tuulen kanssa. Viima oli sisimmässään yhtä törkyinen kuin suortuvanikin, joihin se oli sinä iltana iskenyt silmänsä.
Meri ei ollut selkeä, se ei myrskynnyt eikä vesi ollut puhdasta. Pohjaan ei näkynyt vaikka syvyyttä oli niemen nokassa tuskin puolta metriä. Vaikka pohjaan olisikin näkynyt, en olisi halunnut katsoa. Likaiset salaisuutensa sai pitää itse kukin, tietenkin. Joskus joku onnistui tonkimaan ne esiin, ja silloin silmissäni heilahti inho. Yleensä se ei saavuttanut ylimielistä kohdettaan, yleensä se vain singahti toisen tahrattomasta kuoresta takaisin minuun. Voi miten vihasinkaan itseäni.
Vaan ei niin pahaa ettei jotain vieläkin pahempaa. Vihasin sinua itseänikin enemmän, ja toivoin sydämestäni että tietäisit sen. Miten osaakaan kukaan inhota toista niin paljon, sitä en tiedä. Ehkä en haluakaan, se on varmaan taas niitä maailman likaisia salaisuuksia joita kenenkään ei kuulu tonkiman.
Miten ruma olenkaan. Miten ruma oletkaan. Hampaissasi näkyy jatkuvasti savun jäljet, saman savun joka omissani kuluttaa hymyä pikkuhiljaa pois. Hiuksesi ovat kuivat, kuivemmat kuin minun, kyntesi keltaisemmat kuin omani.
Meitä yhdistää sama synti, sama tapa, sitä syntiä vihaan enemmän kuin sinua. Vihaan sitä, miten jokin voi yhdistää meitä niin. Pienikin yhdistävä piirre iljettää minua. Eniten ehkä etoo se, etten voi ruokota itsestäni savua, joka oli koukuttanut minut niin kiinni sinuun. Sanottiin, että älä kokeile. Sanottiin, että tulee aika jona haluat lopettaa.
Taivaalla kuu yritti epätoivoisesti puhkaista saastaista pilvipeittoa, siihen kuitenkaan kykenemättä. Lyijy imi itseensä valon tehokkaasti, eikä ahneuttaan päästänyt yhtään sädettä ylleni. Tuhlausta moinen, saasta ei sellaista tarvitse.
Sisimmässäsi tiedät, mitä rakastan. Rakastan tunnetta, joka tulee kun saan ajatella satuttavani sinua. Et tiedäkään miten usein sitä teen. En ikinä kerro sitä sinulle, sillä se pilaisi iloni jos et kohauttaisi olkiasikaan. Näen mitä ajattelet, olen oppinut lukemaan sen rumilta kasvoiltasi jo ajat sitten.
Jossain kuului kumu joka muistutti sitä diskon jytkettä, joka usein vaivutti minut suunnattomaan haluun siepata ensimmäinen vastaantuleva mies mukaani. Tiedän, eikö ole ihanaa.
Satamassa kolisi kello tuulen paiskatessa sen vasten seinää. Kyykistyin, tuuli täytti tilan ylläni heti. Revin tahmeaa ruohikkoa maasta, ja heitin sen aaltoihin jotka näyttivät jo muutenkin kylläiseltä kaikkeen roskaan jota ne allaan hautoivat. Sylkäisin tupakkalimaa sekaan. Maista, saatana.
Korvissani soivat sanat jotka naiivi tyttö oli pojalle joskus lausunut.
Voi luoja, kun saan olla sinun.