Nimi: Kuoleman värit
Kirjoittaja: Hellitrix
Ikäraja: K-11
Genre: drama, darkfic
Paritus: Albus Dumbledore/Gellert Grindelwald
Tekijänoikeus: J.K Rowling omistaa HP-maailman hahmoineen ja minä olen vain ficcari, joka leikkii hänen hahmoillaan.
Summary: “Omena?”
A/N: Osallistuu Canon10. Valoon sain vaikutteita Pyhimyksen aikoinaan julkaistusta Albus/Gellert ficistä, jonka nimi on unohtunut mielestäni.
Kuoleman värit
1. Harmaa
Albus Dumbledore käveli pitkin Godrickin notkon kivikatuja ja vilkuili uteliaasti ympärilleen väkijoukossa. Kiertelevät velhot ja noidat olivat pysähtyneet kylään mukanaan ulkomaalaisia tuotteita ja lupauksia vaarasta. Hurjistuneen Dardan Gobletin mukaan kaksi hänen hevosistaan oli jo varastettu ja rouva Bishop oli jo kuulemma valittanut Päivän profeettaan siitä kuinka hänen latokissojaan oli äkkiarvaamatta hävinnyt.
Mustalaispiirakka myi hyvin sinä vuonna.
Albus ei kuitenkaan ollut kiinnostunut näistä huhuista astuessaan matami Bagshotin pieneen ja nuhruiseen kirjakauppaan kylän keskustassa. Ei, hän oli kiinnostunut huhuista, jotka kertoivat matamin sisarentyttären pojan saapuneen Godrickin notkoon viime iltana. Hän oli kuullut pojan keskeyttäneen opiskelunsa Durmstrangin oppilaitoksessa viikkoa aiemmin ja matkustanut sikäläisten mustalaisten vaunuissa Britanniaan.
Albus hymähti. Näin ainakin huhut kertoivat.
Hän työnsi Bagshotin kirjakaupan oven auki ja havaitsi siellä lymyävän tungoksen. Albus pääsi kuitenkin sujahtamaan ovesta sisälle ja kulki seinänviertä pitkin kohti koulukirjoja sisältäviä hyllyjä. Hän ei näemmä ollut ainoa, jota Bathildan salaperäinen sukulaispoika kiinnosti. Albus oli hieman pettynyt siitä, mutta toisaalta hänen olisi muutenkin pitänyt käydä sen viikon varrella ostamassa uudet kirjansa Tylypahkaa varten, ja olihan hän muutenkin mieluummin ulkona kuin köyhän perheensä luona.
Albuksen kääntyessä kohti tiskiä, upouusi oppikirja kädessään tunsi hän jonkun katsovan itseään yläpuolelta. Kylmät väreet vilistivät hänen ihollaan ja Albus nosti hitaasti katseensa. Yläkerran kaiteen takana seisoi nuori mies, jonka siniset silmät ja aristokraattiset kasvot näyttivät kylmiltä ja laskelmoivilta. Pojalla oli siistiin kampaukseen jaettu hauska, vaalea tukka ja vieraat koulukaavut yllään. Jäänsiniset silmät laskeutuivat hitaasti Albuksen omiin saman sävyisiin silmiin ja hetken kaksi nuorta miestä mittailivat toisiaan.
Albus oli tunnistanut pojan heti muistaessaan tämän aiemmin näkemistään valokuvista.
2. Pimeä
“Gellert Grindelwald.”
“Albus Dumbledore.”
Poikien vakavat ilmeet murtuivat hiljalleen ja kumpikin hymyili leveästi toiselleen. Albus astahti toveriaan kohti ja kietoi kätensä tämän ympärille lyhyeen halaukseen. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan pojat siirtyivät Bathildan keittiön pienen pöydän ääreen ja Albus laski hattunsa vierelleen puupenkille. Gellert tarjosi punaista omenaa ystävälleen tietäväisesti hymyillen ja tarttui sitten itse vihreään.
Kuusi kuukautta oli ollut pitkä aika. Pojat olivat ystävystyneet hitaasti viime kesän aikana ja Albus tiesi heidän kummankin olleen hieman harmissaan hänen lähdettyään jälleen Tylypahkaan, vaikka Gellert ei sitä tietenkään ollut hänelle suoraan näyttänyt. Nyt poika kuitenkin hymyili hänelle leveästi heidän pureskellessaan omenoitaan hämärässä keittiössä.
Kaunis tuntemus kiertyi Albuksen sydämessä hänen nuuskiessaan keittiön ilmaa, johon sekoittui ripaus kynttilän savua, leivän tuoksua, mausteita ja Gellertin partavettä. Albus hymyili ystävälleen. Kaikki oli ennallaan kuten pitikin.
Hän tiesi että toinen poika kyselisi häneltä myöhemmin kuluneesta lukukaudesta, sillä niin oli tapahtunut joululomankin koitettua. Mutta niiden keskustelujen ja tarinoiden aika tulisi vasta myöhemmin, sillä Albus tiesi hyvin mistä Gellert nyt halusi puhua.
“Piditkö kirjeestä?”
“Kyllä”, Albus vastasi huvittunut hymy huulillaan ja laski rangaksi pureskellun omenansa pöydälle. “Mistä löysit moisia kirjoja rituaalia varten?”
“Suostuttelulla”, Gellert sanoi virnistäen huoleton kare huulillaan. “Vanha Bathilda-täti suostui kun kerroin hänelle mitä varten niitä kirjoja tarvitsin.”
“Valheellisesti tietenkin.”
“Tietenkin”, Gellertin kasvoja varjostivat varjot ja hänen pupillinsa näyttivät kapenevan kynttilän valossa. Heidän silmänsä kohtasivat ja hiljaisuus lankesi pöydän ylle.
Albus katseli toista lievä hermostus vatsassaan kuplien. Hän erotti ystävänsä silmistä sen synkän lupauksen, kutsumuksen, tarjouksen, josta he olivat niin usein puhuneet.
Ja Albus tiesi haluavansa hyvin kovasti ottaa sen vastaan. Gellert virnisti hitaasti tämän arvatessaan ja aloitti lauseensa sanojaan äärimmäisen huolellisesti punniten.
“Mehän olemme molemmat nerokkaita, sinä ja minä, Albus.”
“Ehkä lopulta toinen meistä osoittautuu nerokkaammaksi.”
“Asioiden ei tarvitse mennä sillä tavalla”, Gellert vastasi leikkisästi ja kosketti Albuksen poskea oikealla kädellään. “Me voimme hallita tätä maailmaa yhdessä - meistä voi vielä tulla tämän kurjan maailman Jumalia.”
Pojat nauroivat hiljaa yhteiselle vitsilleen jästien uskomuksista, mutta siitä huolimatta kumpikin tiesi toisen sydämen lyövän nopeammin kuin normaalisti. Sanat oli helppoa lausua tuolla tavoin kuin ne olisivat vain pilaa tai leikkiä, mutta niiden takana piili aina totuuden siemen.
“Me olisimme loistavia yhdessä”, totesi Albus ja hymyili Gellertin omahyväiselle ilmeelle. “Tekisimme sen mitä muut eivät enää uskalla - olisimme oikeudenmukaisia ja rankaisisimme niitä jästejä ja oman kansamme pettureita, jotka ovat meitä vastaan hyökänneet.”
Gellert nyökkäsi tyytyväisenä - hän oli itse nuo sanat Albukselle opettanut. Hän oli nuorempi kuin toinen ja silti hänestä tuntui siltä kuin juuri hän olisi koulinut Albusta mieleisekseen kuin mestari oppipoikaansa.
Albus oli viisas ja voimakas sekä altis vallan tuomille houkutuksille - ja silti tämä pystyi ajattelemaan itse ja luomaan omat syynsä niille asioille, joita hän vaali tärkeinä… Ja juuri näistä syistä Gellert piti Dumbledoren poikaa niin suuressa arvossa.
“Se olisi alku”, hän sanoi hiljaa ja hymyili katsoessaan ystävänsä sinisinä tuikkivia silmiä ja nosti sitten laskelmoiva ilme kasvoillaan yhden vihreistä omenista sormiinsa. “Omena?”
3. Valo
“Sinä petit minut.”
Albus Dumbledore huokaisi hiljaa ja nosti puolikuulasinsa pois silmiltään puhdistaakseen niitä kaapunsa helmaan. Hän pyyhki pois huurun ja lian lasista, mutta tiettyjä kolhuja oli miehen mahdoton poistaa. Hän kohotti sinisten silmiensä katseen vanhaan ystäväänsä kaltereiden takana ja kuiskasi:
“Sinä sanot tuon saman minulle joka kerta - eikö olisi viisainta jo päästää menneistä irti, Gellert?”
Pimeän lordi hymyili hampaatonta hymyään ja raakkui ruostunutta nauruaan, joka kerran oli ollut viehättävä useiden korviin. Mies nousi vaivalloisesti seisomaan ja asteli huterin askelin sellinsä kaltereiden vierelle, hänen törkyinen kaapunsa perässään laahaten.
“Täälläkö?” mies kysyi hiljaa ja tuijotti entistä ystäväänsä vetistävin silmin. “Täälläkö? Kerro minulle, Dumbledore, miten voisinkaan päästää irti menneistä tässä muuttumattomassa ympäristössä? Olen tuijottanut samoja seiniä ja kattoa viimeiset vuosikymmenet, ja ainoa mikä tässä paikassa on muuttunut olet edelleen sinä.”
Albus Dumbledore oli jo vanha mies, kuten oli se poika, jonka hän joskus oli tuntenut. Hän kävi täällä jokainen vuosi eikä ainoastaan Gellert heistä toistanut vanhoja sanoja kuin kaiku menneestä.
Joka vuosi vieraillessaan täällä Albus nimittäin toivoi, että Gellert ei kutsuisi häntä sukunimellään vaan etunimellään kuten silloin muinoin… Mutta se oli tietenkin vanhan miehen hupsua nuoruuden kaipuuta ja toivoa.
“Kerro minulle siitä pojasta, Harry Potterista”, Gellert sanoi välinpitämättömällä äänensävyllä ja puristi likaiset kyntensä vasten kaltereiden rautaista pintaa. “Oletko jo lähettänyt hänet kuolemaansa, jotta voit itse selvitä taas puhtain omantunnoin?”
“Harry on hyvä poika, Gellert.”
Gellert nauroi hiljaa. “Ja silti sinä lähetät hänet kuoleman suuhun.”
Albus nosti vanhat lasinsa takaisin silmilleen ja astui murheellisin ilmein taemmas sellistä. Vanha mies käkätti vahingoniloisesti ja totesi:
“Sinun ei tarvitse valehdella minulle, Dumbledore. Edes käärmeet eivät kuule minun sanojani täältä!”
Albus katsahti tummuneeseen käteensä ja vilkaisi Gellertin kasvoja ja eritoten silmiä, joissa piilevä tietävyys ei ollut vuosienkaan kuluessa hiipunut pois. Albus huokaisi raskaasti ja surullinen hymy piipahti hänen aiemmin vakavilla kasvoillaan.
“Toivottavasti nautit kirjastasi, Gellert. Tätä asiaa sinä kuitenkaan et pysty ymmärtämään.”
Ennen kuin vanha mies ehti kääntyä lähteäkseen nousi Gellert Grindelwald jälleen suoremmaksi ja kaivoi ikivanhan kaapunsa taskusta jonkin hyvin vanhan ja mädäntyneen esineen, joka ehkä ennen oli ollut väriltään vihreä. Mies hymyili hampaatonta hymyään ja kysyi hiljaa:
“Haluatko omenan, Albus?”