Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: draama, romance, AU
Hahmot: Severus, Lily, Petunia (Severus/Lily, ykspuolinen Petunia/Severus)
Vastuuvapaus: Nöf, ei oo mun hahmoja, Rowlingin ne on =(
Tiivistelmä: (Sinä kuitenkin yritit yhdistää kaikkia ja nyt he estävät sen, tahtovat pelastaa sinut kaikelta.)
Kirjoittajalta: Miksei canonissa oo lueteltu kelmien aikakaudelle paljon yhtään naispuolisia! Mulla oli ihan kauhee ongelma ensin keksiä hahmot, mutta sitten se alkoi luistaa ja hiiiii. Mutta oikeesti, angst. Piti hieman muunnella todellisuutta.
Het10
Mutta mutta. Tää on Lilsille <3
Sinusta ikuinen minulle
Minä haluan sinut
nyt ja aina
ja voisin tehdä lähes mitä tahansa saavuttaakseni haluamani, jollen olisi koettanut opetella parempaan suuntaan. (Sitähän he aina huutavat, jotka sinusta huolehtivat, että kolossaan käärme pahoille tavoille oppii, ei se niistä eroon pääse ja muut sen sijaan täällä sitä, että miten minä, näin hyväksi muuttunut, enää siellä olen.)
Katson sinua siltikin etäältä ja mietin, uskaltaisinko vielä tulla puhumaan. Sanoa vain hei, mitä sinulle kuuluu, ja odottaa, josko vastaisit. Et välttämättä, jos sinut on käännytetty jo pois ystävyydestäni ja kaikesta, mutta toisaalta, ei sitä tiedä jollei yritä. (Mutta minä olen pelkuri, sen toteavat sekä sinun ihmisesi että minun ihmiseni.)
Olen melkein varma, että tunnet katseeni kasvoillasi useimpina kertoina, nyrpistät aina nenääsi mietteliäänä ja käännät vihreät silmäsi aina minun suuntaani kuitenkaan minuun katsettasi kohdistamatta. Ehkä sinä tiedät, että olen siellä, mutta koetat vain olla, heidän mielikseen, ettet huomaisi. Sillä kai minä olen huomannut, miten he sinua vahtivat, niin tarkkoina aina kaikesta. Yksikin väärä kosketus, katse ja sinut vedetään taas lähemmäs.
Minunko vikani se on?
(Sinä kuitenkin yritit yhdistää kaikkia ja nyt he estävät sen, tahtovat pelastaa sinut kaikelta.)
Nytkin istun, katselen (ikuisuuteen, jos minulta kysytään) ja huomaan sinut taas, yksin. Polvet koukussa, pää polviin valahtaneena – itkun jäljiltäkö? Tahdon tulla ja kysyä, mutten kykene, olen kuin maahan liimattu ja kaikki on ylivoimaisen hankalaa. Joku tarkkailee minua ja koettaa kai selvittää mitä katselen – käännän katseeni mutta mietteeni jäävät sinuun – etsin tarkkailijaa.
”Aina sinä häntä.”
Kohautan olkiani, tiedän että hän odottaa jotain muuta vastausta minulta. Hiljaisuus venyy liian pitkäksi hetkeksi hänelle ja hän jatkaa.
”Olisit edes joskus minua. Tiedätkö, hän tietää ja odottaa että menisit sinne joskus.”
Vaikka toisinaan ihmettelen sitä, kuinka hänestä tuli korpinkynsi, on se näinä hetkinä itsestään selvää. Oudointa on ehkä se, että te kumpikin olette noitia, sinä ja hän. Harvemmin sitä samasta perheestä, jästisyntyisiä, tulee yhtä useampaa. Ajaudun taas tätä miettimään, ties monettako kertaa tänäkin vuonna, ja unohdan vastata mitään.
”Taas sinä ajelehdit. Ottaisit tiiliskiviä pitämään itsesi maan pinnalla, se on sinulle kumman vaikeaa aina.”
Pyöräytän silmiäni ja kohtaan hänen katseensa (koetan pitää sinut näköpiirissäni myös) ja vastaan: ”Minä tiedän, mitä sinä aina ajattelet. Ja miten niin tietää, ja vaikka tietäisikin niin mitä hyötyä siitä olisi? Olethan huomannut, kuinka hänet on sidottu!”
Hän huokaa, niin hän aina kun kanssani keskustelee. ”Sinä vapauttaisit hänet. Kai sen tiedät? Tai ehkä en oleta tuollaisia, sinä aina sanot, ettet tiedä, et kai tahdokaan tietää. Mutta silti. Olisit mies. Ja jos olenkin väärässä – no, sinähän voisit, sinä tiedät kyllä.”
Katson hänen ohitseen ja mietin – missä vaiheessa sinä olit noussut ylös ja lähtenyt?
”Järvellä, puiden alla.”
Käännähdän salamannopeasti ja sitten katson häntä kysyvästi ja hän huokaisee, taas.
”Luuletko, etten osaisi jo lukea sinua? Varsinkin, jos kyse on hänestä. Mutta menehän sitten, sinne sinä kuitenkin... eikö vain?”
Oikeastaan en kuule viimeisiä sanoja mutta tiedostan ne kuitenkin jotenkin, kävelen rauhallista pikakävelyä melkein juoksua luoksesi. Katseesi tuntuu tarkkailevan minua vaikket edes katso suuntaani. Silti kohotat katseesi juuri ennen kuin – ja silmäsi katsovat minua vihreinä, kirkkaina.
”Minut puhuttiin puhumaan sinulle.”
Tiedän heti kuulostavani typerältä, hymy nousee kasvoillesi ja taputat maata vieressäsi. Istun tietysti, koetan kuulla ajatuksesi niin kuin aina lähelläsi (vaikken koskaan onnistu).
”Mitä hän sanoi?”
Tietysti sinä tarkkailit. Sinua tarkkailtiin, ja sinä tarkkailit, niin sinä aina. Silmäilit ympäristöä eivätkä he huomanneet, varmaankaan.
”Että minä vapauttaisin sinut.”
Naurahdat ja minusta tuntuu, kuin kevään ensi lintu laulaisi kauneinta lauluaan (mutta minä olen rakastunut ja kuulen kaiken kauniina suustasi). ”Uskotko sinä häntä?”
Katson syvälle silmiisi ja mietin, osaanko olla uppoamatta, vaikka vastaus on – ajelehdin ajatuksissani ja sinussa taas. Kuinka tahdonkaan, mutta en kai minä saa.
Tönäiset minua ja havahdun. ”En minä tiedä. Pitäisikö minun?”
Hymyilet syvemmin ja katseellasi käsket minua olemaan aina ajattelematta muita, ajattelemaan kerrankin itseäni ja minä suutelen sinua – mutta tietenkin joku tulee.
”Sääli sinällään.”
Sentään vain hän, eikä kukaan heistä. Käännän katseeni häneen ja mietin, milloin hänestä tuli niin katkera, mutta silti hän on aina niin lempeä sinua kohtaan.
”Olen pahoillani.”
Hän naurahtaa. ”Et sinä ole. En minä sitä odottaisikaan.”
Sinä hymyilet silmilläsikin ja kiität häntä. ”Olet rakkain.”
”Enkä ole, tiedät sen itsekin.”
Käytte samalla jotain keskustelua, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa. Sanotte sanoja, joilla ei ole minulle merkitystä, käytätte sanatonta kommunikaatiota hyväksenne ja mietin, mitä mahdatte sopia.
”No, pitäkää sitten hauskaa. Muista pitää huolta hänestä!”
Hän katsoo vihaisesti niitä, jotka kehtaavat mulkoilla meitä ja hymyillen vain muutamia. Suutelet minua.
”Anna heidän olla, kyllä he (joskus) oppivat ymmärtämään.”
En voi olla ajattelematta sitä, miltä he näyttävät kun huomaavat, tajuavat. Nyökkään vain sinulle ja mietin, että ehkä meilläkin on mahdollisuus onnelliseen tulevaisuuteen.
