Title: Lahjakkuus lahjakkuutena
Author: Lavinia
Beta: Finin Ria
Fandom: Twilight
Pairing: Aro/Jane
Rating: K-11
Genre: drama
Summary: ”Puhutte ikään kuin olisitte katsoneet tulevaan. Minulla ei sen sijaan ole kuin tietämättömyyttä. En tiedä miten suhtautuisin kykyyni, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua.”
A/N: Finin One True Pairingiin. Kronologisessa järjestyksessä itsenäisistä osista koostuvan Maîtresse-en-titre -ficcisarjan ensimmäinen osa.
Lahjakkuus lahjakkuutena
Englantilaiset kaksoset oli pelastettu viime hetkellä joutumassa taikauskoisten kyläläisten roviolle. Volturit olivat päässeet perille ”noitakaksosten” yliluonnollisista kyvyistä muutamia vuosia aiemmin, mutta he olivat päättäneet odottaa sisarusten varttuvan murrosikäisiksi. Alec ja Jane olivat viisitoista tahi kuusitoista Englantiin lähetettyjen kaartilaisten tuodessa heidät Volterraan. Keskusteltuaan nuorten kanssa ja tarkasteltuaan heidän ajatuksiaan Aro neuvotteli kahden veljikseen nimittämänsä miesvampyyrin kanssa. Caiuksen ja Marcuksen kanssa, jotka olivat yhtä ikivanhoja sameasilmäisiä kuin hänkin. Aro sai veljensä vakuuttumaan sisarusten potentiaalista, vaikka Caius oli aluksi vastahakoinen ja Marcus tapansa mukaan passiivinen.
Ihmisille tarjottiin kahta ääripäätä: kuolemaa tahi ikuista elämään maanpäällä liittymällä Voltureihin. Tarjoajan ystävällisyys, kohteliaisuus ja arvostuksen esimaku tekivät valinnasta ilmiselvän. Niinpä he valitsivat kuolemattomuuden, jonka itse Aro lahjoitti heille hahmotettuaan Eleazarin avulla heidän kykyjensä pääpiirteet. Kaksoset kestivät kuolettavaa tuskaa kuolevaisuuden joutuessa roviolle, astuivat likelle tuonelaa ennen kuin havahtuivat kolmantena päivänä uuteen elämään. He olivat muuttuneet muiden linnan vampyyrien kaltaisiksi. Hipiältään marmorinvalkoisiksi, graniitinlujaan olemukseen valetuiksi, punasilmäisiksi enkelidemoneiksi, joiden jokainen liike oli kuin balettitanssia.
Vastasyntyneiden erityiskyvyt olivat yhtä suurenmoiset, mutta Janen kyky kiinnosti Aroa vielä enemmän. Kivun illuusio oli Vanhimpien johtajalle kuin uusi lelu lapselle. Janen ja muiden Volturien hämmennykseksi Aro oli innokas koekaniiniksi, vaikka joku muu olisi voitu pakottaa siihen. Vaaleaverikkö suhtautui hyvin kielteisesti majesteetillisen hyväntekijänsä satuttamiseen; hänkään ei tiennyt millaiselta kyvyn käyttäminen tuntui käytännössä. Ja Valtias Aro oli tehnyt häneen vaikutuksen hienostuneisuudellaan, harkitulla esiintymisellään ja ulkomuodollaan. Mustahiuksinen vampyyriylimys oli yhtä aikaa ikinuori sekä ikivanha, nuoren miehen piirteineen ja vartaloineen. Utusilmät, pergamentti-iho ja käheä ääni nuoruuden vastakohtina.
Volterran herra maanitteli, maanitteli ja maanitteli lempeällä hymyllä ja hunajaäänellä. Viimein vampyyrineitosen tummanvaalea pää taipui nyökkäykseen, mutta hän puri alahuulensa sisäpintaa. ”Olen etukäteen pahoillani, Herrani”, sopraanoääni henkäisi.
”Älä vaivaa somaa päätäsi pahoittelemalla tehdessäsi tahtoni mukaan”, Aro virkkoi lipuen lähemmäs.
Häntä toteltiin vaaleaverikön keskittyessä kohteeseen. Silloin kivun hyöky sai Valtiaan tuupertumaan valtaistuinsalin lattialle salamanvälähdystä nopeammin vaihtaen mairean hymyn irveeseen. Solakan kehon kiemurtelu, ja nytkähtely lumosivat ja shokeerasivat samanaikaisesti. Henkivartijoilla – etenkin Aron Renata-nimisellä, henkilökohtaisella vartijattarella oli sydän kurkussa. Mestari sileät hiukset takertuneina sumppusäikeiksi. Heidän Valtiaansa avuttomana suojattomana ikuisuuden eroosiot esillä. Jane koki katsovansa näkyä sivusta, transsikuplansa sisältä uskomatta asetelmaa. Pitkää ja voimakasrakenteista miesvampyyria itseään hädin tuskin rintaan tapaavan pikku vampyyrittaren kipuilluusion nujertamana.
Transsitila vaimensi sen, mitä Aro mumisi. ”Riittää, kultaseni.” Vampyyritar totteli helpottuneena.
”Oletteko... oletteko kunnossa, Mestari?” Renata kauhisteli olleen ryntäämäisillään Aron luo, mutta tämä nousi istumaan huitaisten kädellään. ”Kiitos kysymästä, ystäväiseni”, vampyyrikuninkaallinen vastasi, ”mutta voin kerrassaan mainiosti. Jane-kultaseni?”
Renata mutristeli huuliaan ilmaisulle, Marcus huokaili ja Caius tuhahti.
”Niin, Herrani?”
”Lähtisitkö kanssani pienelle kierrokselle?”
”Kuten haluatte”, tyttönen virkkoi epävarmana hakien purppurakatseellaan toista puoliskoaan, Alecia. Mitä seuraavaksi? Virnistys vilahti veljen kasvoilla. Jane oli vähän itsevarmempi laskiessaan kätensä Aron käsivarrelle. Seuralainen näytti hänelle linnaa, josta hän ei ollut ehtinyt näkemään paljonkaan; yleisvaikutelman kolkosta eleganssista raskaine huonekaluineen ja synkkine värivalikoimineen. He viipyivät jossain huoneessa kauemmin, mutta joihinkin tutustuttiin pelkästään vilkaisemalla ja jatkettiin kierrosta. Vastasyntynyt jätti puhumisen oppaalleen vastaten lyhyesti ilmaisten kuuntelevansa. Toisen osoittama huomaavaisuus ja käytöstapojen esimerkillisyys tekivät hänet vaitonaiseksi. Ennen vampyyriksi muuttumista Janen kommunikointi oli rajoittunut Aleciin ja ivasäilällä pistelyyn.
”Jätetään vielä jotain odottamaan”, hymähti Aro. ”Näytän sinulle vielä tämän paikan.”
”Hyvä on. Ihan miten vain.”
Mestari avasi jykevät pariovet. ”Naiset ensin.”
Jane äännähti hämmästyneesti oven suusta avautuvalle näkymälle. Korkea huone oli lattiasta kattoon korkeiden kirjahyllyjen peitossa. Kirjoja täytyi olla tuhansia, niin paljon ettei edes keskimääräisen luostarin, opinahjon tai aatelislinnan kirjavalikoimaa voinut luultavasti pitää minään.
”Sangen vaikuttavaa, kultaseni?” Aro myhäili kuljettaen pitkiä sormiaan nahkakansiin sidottujen niteiden selkämyksillä. ”Volterran kirjasto on valehtelematta maailman suurin ja vanhin; täällä on teoksia ajanlaskua varhaisemmilta ajoilta sekä nykyaikaisimpia kirjoja.”
”Olen sanaton! Kirjat ovat kaltaiselleni luku- ja kirjoitustaidottomalle maalaistytölle vieras maailma nahkakansiin sidottuna. Olen ällistynyt, Herrani.”
”Volterran vampyyrittarelle”, korjattiin.
”Kaikki on minulle vielä kovin uutta. Tämä voimakkaaseen kehoon totuttelu. Kuolemattomuus.”
”Voi sulottareni, eipä aikaakaan kun sinäkin hallitset luku- ja kirjoitustaidon. Volterrassa on mahdotonta välttyä tieteiden ja taiteiden läsnäololta”, Volterran valtias hymähti. ”Sinä ja Alec tulette tottumaan kuolemattomuuteen ja yhteisöömme – sekä kykyihinne.”
”Puhutte ikään kuin olisitte katsoneet tulevaan. Minulla ei sen sijaan ole kuin tietämättömyyttä. En tiedä miten suhtautuisin kykyyni, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua.”
”Oikea suhtautumistapa löytyy ajan myötä.”
”Löytyköön!” vampyyrineito miltei huudahti. ”Tunnen silti itseni rauhattomaksi ilman teidän omaamaanne varmuutta.” Jane pyrähti Aron luo ja tarttui tämän käteen suuret silmät anovina. ”Pyydän... lukekaa jälleen ajatukseni sanoaksenne tuntevanne minut paremmin kuin minä tunnen minuuteni.”
”Kohentaisiko se mielialaasi?”
”Kohentaisi.”
”Sinun iloksesi”, vampyyriylimys lausahti pehmeästi hymy kujeillen huulillaan. Usvasilmät välähtivät ikään kuin katse olisi kirkastumaan päin, ja sielunpeilit vangitsivat Janen ajatusvirran toiseksi pääksi. Ajatustenluku ei tuntunut yksityisyyden riistolta totuttautumisen jälkeen. Itse asiassa oli helppoa antautua ammennettavaksi marmorikuoreksi. Sallimalla Aron nähdä kaiken – jopa sen mitä Jane ei kyennyt ymmärtämään – jättäytyi vanhemman ja viisaamman haltuun. Eheä kudos koottaisiin säikeistä, jolloin Jane oppisi tuntemaan Jane Volturin vähän paremmin.
”Kas niin, se oli siinä”, todettiin odotettua aiemmin. ”Luvassa vastauksia niitä kaipaavalle. Vastasit oikeastaan itse siihen kysymykseen, joka koski ristiriitaista suhtautumistasi. Niin, olet tottumaton kuolemattomuuteen. Muutama päivä sitten olit vielä ihminen ihmisten maailmaan sidottuna. Omaksunut vaistomaisesti käsitykset hyvästä ja pahasta, vaikka yksinkertaiset maalaistollot pitivät sinua ja veljeäsi pelkästään pahoina. (Ihmiset antaisivat vihaisina ja henkisesti satutettuina jopa ’kuolemattoman’ sielunsa laittaakseen loukkaajan kärsimään, mutta hylkäisisivät mahdollisuuden saatuaan kyvyn.) Vampyyrien maailmassa ei ole hyvää tahi pahaa. On vain volterralaisten vaalima laki. Suurenmoinen erityiskyky on ihmiselle kirous tai siunaus, mutta meille sitä, mitä se on pohjimmiltaan. Mittava lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa luonamme.”
”Miksi nauttia kyvystä, Jane – edes käyttäessään sitä oikeaan tarkoitukseensa? Miksi vaikuttua herruudestaan toisen osapuolen jäädessä avuttomaksi ja suojattomaksi? Haha! Siksi kultaseni, että saa käyttää kykyään ja näyttää lahjakkuutensa todistaen, ettei koko vaikuta mihinkään. Olet muutakin kuin punasilmäinen nymfi.”
”Kiitos, kiitos, Herrani!” suojatti henkäisi. ”Olette tehneet jo niin paljon minun ja Alecin hyväksi, etten voi lakata kiittämästä.”
”Älä sentään käytä ikuisuutta pelkkään kiittelyyn, vaan suhtaudu korkeaan asemaasi itsestäänselvyytenä lahjoittaen silloin tällöin suojelijallesi säteileviä hymyjä”, Aro naureskeli kehystäessään löytönsä lapsenkasvot käsillään ja silitteli Janen lyhyeksi leikattuja kutreja.
