// Alaotsikko: kuolonsyöjäpropagandaa. K-11. FF100
Nimi: Agitaattori
Kirjoittaja: Gwyn
Beta: Liz
Ikäraja: K-11
Paritus: Rodolphus/Bellatrix
Genre: Propagandaa! No joo, draamaa siis.
Tiivistelmä: Rodolphus on idealisti ja Rabastan ryyppää. Sijoittuu Voldemortin valtakauden alkuun 1970-luvulle. Nuoret kuolonsyöjät kokoontuvat aatteelliseen iltamaan, jossa käydään poliittisia keskusteluja, pidetään palopuheita ja tietenkin kemuillaan.
Varoitukset: Sisältää elitististä sotamyönteistä propagandaa.A/N: Selvennyksen vuoksi: minun fikeissäni kuolonsyöjät ovat Valpurin ritarikunnan radikaali siipi, johon valtaosa nuoremmista ritarikunnan jäsenistä lukeutuu ja joka myöhemmin syrjäytti Valpurin ritarikunnan kokonaan (mutta se on toinen tarina). Tämä on siis Lyrics Wheel 4 -fikki Queenin kappaleesta
Don't stop me now ja FF100 -fikki sanasta 026. toverit.
Ja on
ReginaRiddlen vika, että aloin kaivaa näitä vanhoja propagandafikkejäni koneeni uumenista.
// Nyt tämän vastapari,
Rauhaa ja rakkautta löytyy sekin Finistä.
Musiikki ja puheensorina iskivät vieraita vastaan heti ulko-ovella. Rabastan Lestrange heitti huolettomasti viittansa naulakon suuntaan ja oikaisi solmiotaan vilkaisten itseään vaivihkaa eteisen peilistä. Hän oli sangen komea nuorukainen, ja varsin tietoinen siitä, että musta kaapu teki oikeutta hänen piirteilleen. Hänen ei tarvinnut olla henkevä eikä osallistua poliittiseen keskusteluun, hänen kohtalokasta vallankumouksen romantiikkaa henkivä ulkomuotonsa riitti. Hän virnisti itsekseen ja lähti laiskasti kiertelemään vieraiden joukossa. Carmelita Bulstrode vilkutti hänelle salin laidalta keimaileva hymy huulillaan, ja Rabastan suunnisti nopeasti Antonin Dolohovin luokse ennen kuin neiti Bulstrode ehtisi liimautua hänen kylkeensä kiinni.
”Lähdetkö jatkoille Harmaaselän luokse?” Dolohov kysyi matalalla äänellä ja lennätti taikasauvansa heilautuksella viskilasin ystävälleen. Rabastan pyöritteli lasia sormissaan ja katseli, miten valo väikkyi kullanruskean juoman uumenissa.
”Keitä sinne tulee?” hän kysyi ja vilkaisi vaistomaisesti isoveljensä suuntaan. Rodolphus oli onneksi kuulomatkan ulkopuolella ja niin keskittynyt väittelemään neiti Mustan kanssa, että tuskin huomaisi vaikka Rabastan huutaisi kidutuskirouksen keskellä juhlasalia.
”Malfoy ja Irkoroff ainakin. Macnair. Carrow. En tiedä”, Dolohov kohautti hieman harteitaan.
”Alecto?”
”Amycus. Naisia ei ole kutsuttu. Korjaan,
puhdasverisiä naisia ei ole kutsuttu”, Dolohov vastasi riettaasti virnistäen. Rabastan nyökkäsi ja laski lasinsa pöydälle silmäillen samalla ympärilleen juhlasalissa. Lucius Malfoy ei ollut ainakaan vielä saapunut paikalle, Harmaaselkää ja Macnairia ei ollut edes kutsuttu. Eikä Rodolphusta kutsuttaisi Harmaaselän luokse, kun taas Rabastan, joka oli toisia useita vuosia nuorempi, kutsuttiin.
”Minä tulen”, hän vastasi ja Dolohov nyökkäsi tyytyväisenä.
”Oletko nähnyt Evania? Ah, tuolla hän onkin”, Dolohov heilautti anteeksipyytävästi kättään Rabastanille ja kääntyi sitten luovimaan kohti Evan Rosieria, joka lastasi pöydän luona lautaselleen pikkuriikkisiä pasteijoita. Rabastan virnisti itsekseen. Illasta tulisi ainakin kiinnostava.
”Sinun ei pitäisi”, joku sanoi hänen takanaan ja Rabastan huokaisi syvään.
”Älä viitsi, Mannier”, hän tokaisi kääntymättä.
”Tiedät, että se on väärin. Sinun kannattaisi pysytellä erossa koko Harmaaselän porukasta, he ovat häpeäksi vallankumoukselle”, Allan Mannier toisti vakavasti ja Rabastan irvisti ärtyneenä. Mikä tarve Dolphilla ja tämän ystävillä oli leikkiä hänen omatuntoaan? Hän kääntyi vastahakoisesti katsomaan puhekumppaniaan.
”Älä viitsi saarnata, Mannier. Dolph tekee sen kuitenkin sinua paremmin”, hän murahti ja heitti nopean katseen isoveljensä suuntaan. Merlinin kiitos Dolph oli täysin uppoutunut väittelemään Bellatrixin kanssa. Kummankin poskille oli kohonnut kiivas puna, ja molempien leukojen itsepäinen asento kieli, etteivät he vähään aikaan kuulisi tai näkisi muuta kuin toisensa. Bellatrixin kädet leikkasivat ilmaa terävissä kaarissa, kuten aina tytön innostuttua jostakin ja Rodolphus kallisteli viinilasiaan kiivaaseen tahtiin. Luultavasti he puhuivat taas siitä, tulisiko moraaliargumentit johtaa aatteesta, vaiko alistaa täysin Pimeyden lordin auktoriteetille. Rabastan ei ymmärtänyt, kuinka he
jaksoivat.
”Rodolphuksella on enemmän järkeä kuin sinulla”, Mannier vastasi lyhyesti ja vilkaisi hänkin ystävänsä suuntaan. Rabastan hymyili happamesti ja nappasi itselleen uuden lasillisen tuliviskiä. Hän tarvitsi sitä. Itse asiassa hän olisi tarvinnut paljon enemmän kuin olemattoman pienen lasillisen viskiä. Olisikohan jossain pullojakin? Rabastan tyhjensi lasin yhdellä kulauksella ja katsoi Mannieria otsa rypyssä yrittäen järjestellä ajatuksiaan. Dolph oli epäilemättä häntä älykkäämpi - ainakin tällä oli rutkasti enemmän moraalintuntoa - mutta isoveli oli siitä huolimatta uskomattoman naiivi ja sokea. Rabastan oli melkein varma, ettei Rodolphus lainkaan tiennyt lainkaan, millaisia rientoja nuorten kuolonsyöjien piirissä harrastettiin. Siitä huolimatta Dolph saisi raivokohtauksen, jos kuulisi, että hän oli aikeissa mennä Harmaaselän luokse. Tekopyhä, sitä Dolph pohjimmiltaan oli. Rabastan oli kuullut aivan tarpeeksi usein veljensä saarnoja ja palopuheita, hän ei kaivannut enää yhtään lisää, kun taas Dolph tuntui suorastaan nauttivan siitä, että etsi moraaliongelmia kaikkialta. Rabastanin puolesta isoveli sai huvitella juuri niin kuin halusi, mutta tämä saisi totisesti yrittää ymmärtää, etteivät poliittinen väittely ja moraalidilemmat vastanneet kaikkien käsitystä hauskasta illasta.
”Älä kerro Dolphille”, hän pyysi hieman vaisusti. Mannier tuhahti.
”Vastaan, jos hän kysyy.”
”Älä sitten anna hänen kysyä.”
Rabastanin helpotukseksi Benedictus Nott ilmaantui heidän luokseen keskeyttämään kiusallisen keskustelun ja hän itse pääsi livahtamaan tiehensä. Hän puikkelehti vieraiden lomassa, vastasi tervehdyksiin, muttei jäänyt juttelemaan, vaan suunnisti suoraan juomapöydän luokse. Hän näki Rodolphuksen suuntaavan salin etuosaan korokkeen luokse ja nappasi kiireesti boolilasin käteensä. Kukaan ei jaksanut kuunnella Dolphin puheita selvin päin – tai ainakaan Rabastan ei jaksanut, moni muu kyllä tuntui jaksavan, hän myönsi hieman vastahakoisesti kumoten lasin sisällön kurkkuunsa. Parin ryypyn jälkeen Dolphin ilmeinen innostus oli melkeinpä tarttuvaa ja Rabastan arveli, että illasta muodostuisi vielä hauska – Harmaaselän luona myöhemmin pidettävät kemut toivat oman lisänsä tunnelmaan.
Rodolphus Lestrange suoristi hieman hermostuneennäköisenä kaapuaan ja silmäili vielä pikaisesti muistiinpanojaan. Hän toivoi, että olisi ehtinyt juoda enemmän viiniä ennen puhettaan, vaikkei ollutkaan varma olisiko alkoholi auttanut lainkaan asiaa. Hän oli aina vihannut esiintymistä ja puheiden pitämistä, mutta silti hän oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut jälleen kerran agitaattoriksi. Kun hän katsoi edessään seisovia juhlavieraita, tunsi hän halua kaikkoontua jonnekin mahdollisimman kauas. Kuinka nuoria he olivatkaan! Suurin osa heistä oli vielä lapsia, yhä koulun penkillä. Heistäkö hänen pitäisi tehdä Pimeyden lordin sotureita, Valpurin ritarikunnan jäseniä, kuolonsyöjiä?
”Melutus”, hän mutisi hermostuneena ja osoitti taikasauvallaan kurkkuaan.
”Veljeni ja sisareni taikuudessa!” Hänen äänensä särähti hieman, hän ei saanut koskaan ensimmäisiin sanoihinsa tarvittavaa voimaa. Hän katsoi avuttomana Bellatrixiin, joka seisoi aivan korokkeen edessä. Tyttö hymyili rohkaisevasti ja nyökäytti päätään niin, että lyhyeksi leikattu tukka valahti kasvojen eteen kuin musta verho. Kynttilöiden valo kipunoi Bellan hiuksilla kun tämä heilautti päätään ja virnisti hänelle leveästi.
Rodolphus Lestrange oli nouseva tähti Valpurin ritarikunnassa ja hänestä oli hyvää vauhtia muodostumassa eräs kuolonsyöjien keulahahmoista. Piinallisen ujosta koulupojasta oli kasvanut itsevarma ja kiivas nuori mies, jonka mielipiteiden sisäinen logiikka ja vankkumattomuus herättävät mielenkiintoa. Vaikka Rodolphus ei tunnetusti koskaan osallistunut Harmaaselän järjestämiin bakkanaaleihin, eikä jakanut Malfoyn viehtymystä kidutuskirouksen käyttöön, herätti hän silti pelonsekaista kunnioitusta Pimeyden lordin seuraajien joukoissa, sillä hän tappoi taistelussa kylmästi ja armoa tuntematta, leikittelemättä kuitenkaan koskaan uhreillaan ja saamatta minkäänlaista tyydytystä näiden kärsimyksistä. Hänen vakaumuksensa oli teräksen luja ja hän puhui sellaisen ihmisen innolla, joka tiesi löytäneensä totuuden ja halusi nyt jakaa sen muillekin.
Rodolphus veti henkeä ja ryhdistäytyi.
”Toverit!” hän aloitti uudestaan, tällä kertaa lujemmalla ja varmemmalla äänellä. ”On aika kohdata totuus: maailmaamme uhkaa tuho! Taikamaailma, koko olemassaolomme ja ainutlaatuinen kulttuurimme ovat vakavan uhkan alla. Jos haluamme pelastaa taikamaailman, on meidän toimittava nopeasti ja säälimättömästi. Kuuletko veresi kutsun? Tunnetko sen velvoitteet? Esi-isämme vaativat meitä puolustamaan ainutlaatuista perintöämme. Ministeriö ei sitä tee puolestamme. Ei, ministeriö on myynyt itsensä viholliselle! Ministeriö on pettänyt meidät kaikki! Ja mitä on kunniallisten miesten tehtävä kun hallitus on kunniaton, kun hallitus ajaa kansaa kohti tuhoa? Toverit, meidän on noustava taistelemaan taikamaailman puolesta!”
Takeltelevan ja hajanaisen alun jälkeen Rodolphuksen onnistui karistaa hermostuneisuutensa ja keskittyä sanoihinsa. Hän oli vain kanava, hänen kauttaan totuus tavoitti kuulijat. Hänellä ei ollut merkitystä, vain aatteella oli. Ajatus toi hänelle itsevarmuutta ja auttoi häntä karistamaan arkuuden ja jäykkyyden yltään. Hän ei ollut vain Rodolphus Lestrange, hän oli Valpurin ritarikunnan jäsen ja kuolonsyöjä.
Hän ymmärsi, mihin hänen vakaumuksensa oli häntä johtamassa. Hänen valitsemansa tie johti vääjäämättä sotaan, avoimeen taisteluun taikayhteiskunnan perustuksia vastaan. Siellä oli todellinen vaara: hallituksessa, yhteiskunnan kulmakivissä. Heidän olisi hajotettava taikamaailma ja rakennettava se uudestaan perustuksiaan myöten. Vain sota voisi synnyttää kestävän rauhan, uusi maailma voisi syntyä vain vanhan savuavista raunioista.
Hän ei halunnut sotaa, mutta hän ymmärsi sen välttämättömyyden. Heidän aikansa oli käymässä vähiin ja vain radikaali toiminta voisi enää pelastaa taikamaailman. Rodolphus vihasi tappamista ja kiduttamista, mutta hän oli joutunut hyväksymään voimakeinojen välttämättömyyden. Hän oli valmis uhraamaan oman moraalisen puhtautensa yhteisen hyvän nimissä. Jos hänen olisi kastettava kätensä vereen, tekisi hän sen. Kieltäytyminen olisi väärin,
turhamaista. Pimeyden lordin jalo aate kantoi häntä, se sai hänet tarttumaan sauvaansa ja nostamaan sen viattomia ihmisiä vastaan.
”Ministeriö väittää, etteivät jästit ole uhka taikamaailmalle. Ministeriö on oikeassa, eivät jästit ole meille uhka – kuinka he voisivatkaan, olemmehan me äärettömän paljon heitä voimakkaampia! Ei, me itse olemme uhka omalle olemassaolollemme. Britannian taikaministeriö on viime vuosina laatinut lähinnä jästejä suojelevia lakeja, vaikka Ministeriön ensisijainen tehtävä on suojella taikamaailmaa. Sen sijaan Ministeriö haluaa turvata jästeille ja surkeille oikeuksia, jotka eivät näille kuulu. On totta, että myös jästeillä ja surkeilla on paikkansa taikayhteisössä, mutta se paikka ei ole puhdasveristen noitien ja velhojen rinnalla. Tämän lisäksi niin surkeilla kuin jästeilläkin on omat tahonsa, joiden tehtävänä on turvata heidän oikeutensa. Se ei ole Taikaministeriön tehtävä! Sen sijaan muita taikamaailman kansoja Ministeriö ei ole valmis suojelemaan. Ministeriön viimeaikaiset toimet ovat leikanneet niin sanottujen puoli-ihmisten oikeuksia ja ajaneet ihmissudet ja vampyyrit ahtaalle. Pimeyden lordi haluaa taata myös näille taikamaailman kansoille heidän oikeutensa ja turvata heidän asemansa osana taikayhteisöä.”
Rabastan irvisti. Harmaaselkä olisi nauranut, jos olisi kuullut Dolphin sanat – tosiasia oli, ettei Rodolphus tullut lainkaan toimeen ainoankaan tapaamansa ihmissuden kanssa, vaikka puhuikin suuria sanoja näiden oikeuksista. Rabastan ravisti ärtyneenä päätään ja kumosi uuden boolilasillisen kurkkuunsa. Hän aikoi, pahus vie, pitää hauskaa! Hän vilkaisi ympärilleen salissa. Dolphin kiihkeä ääni ja sanoista kuultava varmuus ja voima saivat kuulijat pauloihinsa ja jopa Rabastan oli valmis myöntämään, että Dolph oli yksi parhaita puhujia, joita hän oli kuullut. Mutta hän oli valitettavasti kuullut veljensä palopuheet liian moneen kertaan. Ne olivat aina samaa soopaa.
Rabastan katseli ympärilleen ja kohtasi äkkiä Narcissa Mustan sinisten silmien viileän katseen. Kas, kas, nuori neiti Mustakaan ei siis joutunut Dolphin pauloihin. Kiinnostavaa. Vaikka kai se oli odotettavissa, olihan Narcissa joutunut kuuntelemaan Bellatrixin puheita suurin piirtein yhtä kauan kuin Rabastan itse oli joutunut sietämään Dolpin intoilua. Juuri se, enemmänkin kuin heidän isosisarustensa tuore kihlaus, sai Rabastanin tuntemaan tiettyä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta Narcissaa kohtaan. Hän poimi kaksi samppanjalasia käsiinsä ja hivuttautui tytön luokse. Narcissa otti hänen tarjoamansa lasin ja kääntyi sitten taas katsomaan Rodolphusta.
”Toverit, meidän on nostettava sauvamme taistoon taikamaailman rappiota ja kuraveristen uhkaa vastaan! Taikuus on veressä ja velvollisuutemme esi-isiämme kohtaan on varjella veremme puhtautta. Mutta mitä me teemme? Annamme veremme laimentua, sekoittua saastaiseen jästivereen! Me tuomitsemme oman sukumme! Me tuhoamme oman veremme, laimennamme sen yhä uudestaan ja uudestaan! On todettu, että surkkeja syntyy yhä useammin kunniallisiin taikasukuihin, koska veremme ei ole enää puhdasta. Meitä uhkaa liberalistinen hapatus, kauniit ja kavalat puheet suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. Toverit, liberalismi on rikos lapsiamme kohtaan! Se on rikos, josta tuleva sukupolvi on maksava!“
”Veljesi puhuu hyvin”, Narcissa tokaisi yrittämättäkään peittää tympääntyneisyyttään. Rabastan irvisti ja kohotti pilkallisesti maljaansa. Narcissa tuhahti, mutta vastasi eleeseen välinpitämättömään tapaansa.
”Hän nauttii siitä”, Rabastan murahti. Narcissa siemaisi lasistaan ja katsoi arvioivasti Rodolphusta.
”On epätavallista, että hänen asemassaan oleva velho ryhtyy agitaattoriksi”, tyttö sanoi viattomasti ja Rabastan vilkaisi tätä terävästi. Narcissa oli oikeassa, tietenkin. Yleensä puhujat olivat vähäisempien sukujen vesoja, nuoria intomielisiä nousukkaita. Rodolphus ei kuitenkaan ollut ainoa yläluokan agitaattori, joskin hän oli ehkä yksi näkyvimmistä. Neiti Mustakin oli useamman kerran kiivennyt puhujankorokkeelle ja Rabastan oli kuullut myös Benedictus Nottin pitävän toisinaan puheita.
”Dolph kuvittelee olevansa joku perhanan lady Godiva, joka uhraa jopa moraalisen siveytensä yhteisen hyvän nimissä”, Rabastan irvisti. Narcissalta pääsi pieni kikatus ja Rabastan vilkaisi tyttöä yllättyneenä.
”Hän ja Bella sopivat hyvin yhteen”, Narcissa kihersi näyttäen äkkiä vielä ikävuosiaankin nuoremmalta.
”He ovat sietämättömiä”, Rabastan mutisi ja kirvoitti Narcissalta uuden naurunpuuskan. Heidän edessään seisova velho kääntyi vilkaisemaan heitä moittivasti ja he tukahduttivat kuplivan naurunsa samppanjalaseihinsa.
”Toverit, sanotaan että Pimeyden lordi haluaa sotaa. Se ei ole totta. Pimeyden lordi ei halua sotaa, hän haluaa rauhaa. Mutta kestävä rauha voidaan saavuttaa enää sodan kautta. Taikamaailma on liian hajanainen ja aikaa on liian vähän, jotta rauhanomaiset keinot voisivat meidät pelastaa. Vain yksi mies, vain Pimeyden lordi, voi yhdistää taikamaailman ja johtaa meidät taisteluun olemassaolomme puolesta! Kuule veresi kutsu! Avaa silmäsi maailmaamme uhkaavalle vaaralle! Toverit, on aika nousta taistoon! Me olemme taikamaailma!”
Rabastan totesi vastahakoisesti, ettei ollut immuuni veljensä puheille. Hän tyhjensi nopeasti lasinsa ja juoman kihotessa päähän, hän tunsi kollektiivisen innostuksen tarttuvan myös itseensä. Pimeyden lordi totisesti osasi ravistella maailmaa! Nuorten kuolonsyöjien radikaali toiminta herätti keskustelua konservatiivisessa taikamaailmassa, jopa Valpurin ritarikunnan riveissä. Suurin osa yläluokasta hyväksyi Pimeyden lordin ja tämän johtaman Valpurin ritarikunnan toiminnan, mutta kuolonsyöjät shokeerasivat vanhempaa ikäpolvea. Rouva Lestrange olisi luultavasti saanut hysteerisen kohtauksen, jos olisi tiennyt, missä hänen poikansa tällä hetkellä olivat. Isä olisi puolestaan saanut halvauksen, jos olisi kuullut Dolphin puheen. Rabastan heitti päätään taaksepäin ja nauroi äänettömästi. Totisesti he ravistelivat taikamaailmaa! He keikauttivat maailman ylösalaisin. He olivat nuoria ja kapinallisia. Samppanja oli hyvää.
”Kun hallitus on kunniaton, on kunnian miesten noustava taistoon yön turvin! Toverit, on aika! Nostakaa sauvakätenne taistoon taikamaailman puolesta! Toverit! Seuratkaa pimeyden lordia taisteluun maailmamme ja tulevaisuutemme puolesta! On aika!”
Rodolphuksen sydän paisui hänen katseensa osuessa Bellatrixiin, joka kuunteli silmät loistaen hänen sanojaan. Kun muut kohottivat sauvakätensä yhdessä hänen kanssaan ja ilmoille kohosi hehkuvien kipinöiden suihku, tunsi hän rakkautta koko taikamaailmaa kohtaan, suunnatonta yhteenkuuluvuutta näiden ihmisten kanssa.
Me olemme taikamaailma, hän toisti mielessään. Mikään ei voisi heitä pysäyttää. Mikään ei saisi pysäyttää heitä. Rodolphus ei halunnut kuulla kuolonsyöjien uhreista, ei halunnut nähdä julmaa todellisuutta. Hän halusi vain tämän hetken, vain aatteen palon ja vankkumattoman vakaumuksen, vain Bellatrixin silmien loisteen. Ei sanomalehtien tietoja uhreista ja uhrien omaisista.
”Rabastan”, Rosier sihahti aivan Rabastanin korvan juuressa, ”häivytään ennen kuin joku aloittaa yhteislaulun”. Rabastan tyhjensi nopeasti lasinsa ja vilkaisi ympärilleen. Juhlat olivat vasta käynnistymässä, ja hän olisi voinut viipyä vielä hetken Narcissa Mustan seurassa. Mutta toisaalta pelkkä ajatus yhteislaulusta sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiissään.
”Merlin, olet oikeassa! En kestä ainuttakaan Kuolonsyöjämarssia tai Vapaata taikamaailmaa juuri nyt”, hän murahti ja loi pahoittelevan katseen Narcissa Mustaan.
”Rabastan, jos jätät minut tänne kuuntelemaan Bellan puheita siitä, miten vain Pimeyden lordi voi enää pelastaa taikamaailman, tapan sinut”, Narcissa sähähti hänelle raivoissaan. Rabastan haroi avuttomana hiuksiaan.
”Äsh, Narcissa… Voi ei, nyt se alkaa”, Rabastan voihkaisi kun juomapöydän luona seisova Benedictus Nott aloitti epävireisen Kuolonsyöjämarssin. Välittämättä enää Narcissa Mustan synkeistä katseista hän antoi Rosierin johdattaa itsensä ovelle.
Rodolphus katsoi otsa rypyssä, kuinka Rabastan luikahti Rosierin perässä eteiseen. Mitä Rabs oikein suunnitteli? Huoli kouraisi ikävästi Rodolphuksen rintaa. Evan Rosier ei ollut sellainen mies, jonka seurassa hän olisi suonut pikkuveljensä liikkuvan. Rosier oli avoimesti kiinnostunut niin tytöistä kuin pojistakin ja Rodolphus mietti toisinaan, oliko Rabskin suuntautunut miehiin päin. Se ei kuitenkaan juuri huolettanut häntä, vaan enemmän hän pelkäsi veljensä eksyneen vaaralliseen ja turmiolliseen seuraan. Rodolphus oli epämääräisen tietoinen niistä kammottavista tilaisuuksista, joita jotkut kuolonsyöjät viettivät salassa muun yhteiskunnan silmiltä. Hän oli kuullut huhuja kiduttamisista ja joukkoraiskauksista, mutta oli jokseenkin varma, että huhut olivat liioiteltuja. Pimeyden lordi ei ikinä sallisi sellaista toimintaa. Siitä huolimatta hän oli huolissaan.
Bellatrix seisoi samassa hänen edessään hymyillen leveästi ja Rodolphus unohti huolensa, unohti kaiken muun. Hän
halusi unohtaa. Hän tunsi itsensä suunnattoman voimakkaaksi ja eläväksi. Salissa oli kuuma, kymmenien ihmisten kehoista uhoava lämpö täytti huoneen ja ympäröi häntä, ruokki hänen sisäistä hehkuaan. Hän tunsi olevansa valmis kaikkeen, tuona hetkenä hän olisi pystynyt mihin tahansa. Hän voisi surmata ja voisi kuolla, hän ei pelännyt mitään. Hänen silmänsä osuivat taas Bellatrixiin ja hän tunsi lämmön leviävän kaikkialle kehoonsa. Hän halusi suudella naista, sulkea tämän syliinsä ja kosia tätä. Hän oli pakahtua. Musiikki, puheensorina ja Bellatirixin silmien kuumeinen loiste täyttivät hänet. Hän pelkäsi sydämensä halkeavan. Allan Mannier hymyili hänelle salin poikki kun Bellatrix kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että tytön kapea niska hohti valkoisena lyhyiden hiusten alta. Rodolphus kietoi kätensä tyttöystävänsä vyötäisille ja antoi musiikin virrata lävitseen.
Tänä iltana hän nauttisi olostaan. Tänään hän halusi uskoa itseensä ja maailmaan. Huomenna hän ajattelisi Rabsia.
