Mikäs tämä tällainen on.
Ensimmäisessä jo tulee sellainen fantasialle tyypilinen fiilis, ihmisiä vilisee ympärillä, eikä kukaan huomaa sitä yhtä yksinään seisovaa huppupäätä. Aika perus, mutta se ei tarkoita, että aloitus olisi huono; onhan se toiminut useaan kertaan ennenkin. Se mikä on jännä minusta, on se, että olet lähtenyt rakentamaan tätä tarinaa raapalemitassa.
Toisessa raapaleessa ollaankin sitten jo aivan muualla, hmm. Kivaa metsänkuvailua ja oikein maukkaita yksityiskohtia, osin jäin miettimään miksi juuri
männynneulaset tuoksuivat, kun saman asian olisi ajanut vaikkapa
havupuut. Mutta tämä on makuasia, eikä häiritse, pisti vain silmään tuo niin spesifioitu ilmaus.
Kolmannessa mietin miksi äiti, joka loppurapsun viboista päätellen tietää mistä on kyse, antaa sairaan isän nousta sängystään, eikä hae tyttö metsästä itse. Se on sivuseikka, tällä kuitenkin herätit mielenkiinnon kyseistä työtä kohtaan, kun isällä kerran niin kova kiire on pääästä siitä kertomaan.
Hyvät päätökset syntyvät hätäisesti! .. vai miten se meni. No joo, eihän seikkailuja sattuisi monessakaan tapauksessa, jos kaikki aina ajattelisivat loppuun.
Ja Ingahan vain näyttää vastuullisuutensa, tavallaan, ottamalla työn. Ehkä odotin kuitenkin vähän enemmän penäämistä sen suhteen, mitä kuuluu ja kuka käskee.
Viidennessä käyt kivasti läpi niitä kaikkia epäilyjä, joita kieltämättä heräili näin lukijankin mielessä - mitäs ihmettä kartanonherralla oikein on mielessään? Se selvinnee jatkossa.
Toisen luvun alussa tuot ihanasti esiin sitä metsänpeikkohenkeä, jota Ingasta on vähän jo alusta asti vibaillutkin. Suloinen ajatus, että äiti opettaa kotitöitä ja Inga aon luovuttamassa heti alkuunsa. Mutta hei kaikkeen tottuu, eiköhän Inga löydä keinon selvitä tästä koettelemuksesta hengissä (toivoa sopii).
Ja sieltähän ne tavat ja tottumukset hiljalleen nousevat esiin jo seuraavassa raapaleessa. Noin selkeät pelot tulevasta varmasti ahdistaa, varsinkin kun lisättiin aiemmat pohdinnat siitä, mitä muuta kartanonherralla mahtaisi olla mielessään uuden piikansa pään menoksi. (Pystyn muuten niin samaistumaan siihen, että unohtaa puolet asioista, mitkä pitäisi tehdä.)
Kahdessa viimeisessä päätit sitten potkaista tapahtumat käyntiin oikein rytinällä. Sairauskohtaus sinällään toi jo jännitystä aivan tarpeeksi, mutta sitten vielä huppupäinen muukalainen (jonka kovasti haluan linkittää prologissa esiintyneeseen huppupäähän), jolla ei ole sanottavaa, mutta annettavaa on.
Aivan viimeisestä lauseesta haluan nillittää hivenen, sillä ensinnäkin lause antaa ymmärtää, että Inga
tunnisti pimenevässä illassa yrtit toisen kädeltä. Ja toisekseen, ylrrnsä yrttejä säilytellään/jaellaan/kuljetellaan esim. pussukoissa tai rasioissa.
Eipä tämä juonen kannalta ole niin oleellista, mutta olisi ehkä pitkittänyt jännitystä eri tavalla, jos Inga olisikin saanut mystisen pussukan tai rasian.
Oikein kiva alku tällä kyllä on, pahoittelen vähän hajanaiseksi päässyttä kommenttiani, toivottavasti siitä saa jotain irti. Koetan seurailla tätä jatkossakin. (: