sinikeiju Kiitos ^^
En-nu kiitos, ja anteeksi viivästyminen, inspis ei ottanut iskeäkseen
(kiitos virheen ilmoittamisesta
)
A/N Ja vielä anteeksi näin säälittävän lyhytkäinen luku, mutta seuraavasta tulee pidempi, lupaan... Ja ei tämä mikään maailman paraskaan ole, mutta toivottavasti kelpaa ja vielä anteeeksi tämä hirveä myöhästyminen.
Ensimmäinen luku Jacob, auta minua!Makasin vuoteellani katsellen typerää kohonnutta vatsaani. Miksi voi miksi? Häpesin itseäni ja pelkäsin näyttäytyä Charlielle. Mitä kun vatsa alkaisi kasvaa ja hän aavistaisi, että olen raskaana, Edwardille. Perkele sentään! Vihasin tätä tilannetta. Vihasin tätä saatanan kumpua mahassani ja suorastaan ryvin itsesäälissä. Tiesin, että oli ollut Edwardille liian ankara, oikeastaan syy oli kokonaan minun. Mitäs olin inttänyt, mutta kai hänen olisi pitänyt tietää.
Tunsin pienen tönäisyn mahassani, lapsi potkaisi. Hymyilin heltyneesti. Miten voisin koskaan vihata tätä pientä ja niin ihmeellistä olentoa, vaikka en olisi sitä koskaan halunnut, vaikka se pilasi minun täydelliseksi muuttuneen elämäni. Minun oli tehtävä monia asioita. Ensiksi. Palauttaa se sormus. En voisi olla Edwardin kanssa tietäen, ettei meistä koskaan voisi tulla mitään, koska kannan kaunaa ikuisesti.
Toinen, tarvitsin apua, kipeästi. Mutta kuka minua auttaisi. En halunnut olla enää yhteydessä Culleneihin, nielaisin, edes Aliceen, ihanaan ystävääni. Carlise saisi luvan auttaa minua, mutta Edwardia en haluaisi enää koskaan nähdä. Tämä oli minulle liikaa. En ollut valmis äidiksi ja hän olisi liian huono isä, eikö vain. Liian komea, liian nuori, kuten minäkin. Hänen luontonsa on niin ailahtelevainen. Niin muuttuva. Hän ei välttämättä kestäisi enää ja jättäisi minut yksin, kuten vähän alle puolivuotta sitten. Se satutti vieläkin ja tämä vain repäisi vanhat haavat auki.
Silloin keksin vastauksen pulmaani, ongelmaani. Oma aurinkoni, oma Jacobini. Aina lähellä, aina luotettava. Kampesin itseni ylös sängyltäni ja vedin ylleni löysän paidan ja farkut. En uskaltanut näyttää mahaani Charlielle. Otin Chevyni avaimet ja painuin ulos. Melkein hyppäsin sisään autooni ja köröttelin sillä tuskaisan hitaasti Culleneille.
Koputin ovelle ja Edward avasi oven. “Bella”, hänen äänensä värisi. “Älä, en tullut jäädäkseni”, kuiskasin ja pelkäsin ääneni murtuvan.
“Bella, kiltti. Anna anteeksi, hoidetaan se pois. Charlie voi leikata sinut. Ymmärrän sinua täysin. Anna anteeksi rakas.”
“MITÄ HELVETTIÄ? Ja sanot vielä ymmärtäväsi minua! En halua TÄSTÄ eroon!” sanoin ja painoin kädet vatsalleni. “Haluan sinusta eroon”, kuiskasin ja revin sormuksen sormestani.
Edward ojensi kätensä ja otti ojentamani sormuksen. Hän katsoi sitä ja huokaisi. “Voit pitää sen, se on sinun”, hän sanoi. Pudistelin päätäni. “Etsi joku muu, en halua mitään muistoa sinusta, koska se satuttaa liikaa”, kuiskasin ääni murtuneena. “Menen nyt”, kuiskasin ja ääneni särkyi. Edward ojensi kättään, mutta laski sen. Aivan kuten suhteemme alussa, hän pelkäsi reaktiotani.
“Hyvästi Edward”, kuiskasin ja käännyin. Kompastuin portaissa ja hän tarttui minuun kiinni salamana.
Minun oli liian hyvä olla siinä. Hänen vahvojen käsivarsiensa suojassa. Hänen syleilyssään. En halunnut liikkua, mutta minun oli pakko. Muuten en enää koskaan liikkuisi, en koskaan lähtisi. Jäisin siihen ja antaisin kaiken olla. Niin se ei saisi mennä, ei enää koskaan. Pettäisin vain itseäni. En voisi antaa anteeksi. Siirsin hellästi hänen käsiään. Halusin antaa suukon, sen viimeisen, mutta silloin en voisi lopettaa. En enää poistua ja unohtaa. Minun oli suotava hymy ja poistuttava.
Astuin autooni ja käynnistin sen. Silloin sai vasta kyynel vierähtää poskelleni ja nyyhkäys karata huuliltani. Silloin sallin itseni itkeä kun poistuin heidän pihatieltään. “Hyvästi iäksi, rakkaani”, kuiskasin autoni jylinään ja itkin lisää. Miten se voikaan sattua niin. Aivan kun hän olisi taas lähtenyt, mutta ei. Minä lähdin tällä kertaa. Oli minun vuoroni särkeä sydän. Jo muutenkin pysähtynyt ja kuollut sydän.
Tämä oli vaikeaa, luvattoman vaikeaa, mutta minun oli jätettävä kaikki mennyt taakseni. Katsoa tulevaan ja ajateltava järkevästi. Edward ei ollut hyväksi minulle. Näin se sitten ilmeni minullekin. Ajoin kohti La Pushia. Kohti Blackien taloa. Kohti turvapaikkaa, joka ei saisi hylätä minua. Pysäytin autoni pihaan ja Jacob kurkkasi yllättyneenä ja melko terveenä oviaukosta. “Bella?” hän huikkasi ja jäi odottamaan tuloani.
Kävelin hänen luokseen ja hän katsoi itkeneitä silmiäni. Hän tarkkaili minua ja rutisti minut hellään halaukseen. Hän kavahti luotani, ja tiesin miksi. “Jacob, auta minua”, parahdin onnettomana. “Hitto Bells, mitä hän teki sinulle?” Jacob kysyi järkyttyneenä tuijottaen mahaani, joka oli potkaissut häntä. “En tiedä, auta minua en halua kuolla!” nyyhkin ja itku ei ollut taaskaan kaukana. En todellakaan halunnut kuolla. Se olisi jo liikaa. Niin en voisi tehdä Edwardin takia. En edes hänen lapsensa, minun lapseni, takia.
Jacob talutti minut huoneeseensa ja pisti istumaan sängylleen. Hän istui lattialle katsellen silmiini. “Bells, rakkaani. Satuttiko hän sinua jotenkin?” hän kysyi huolissaan. Pudistin päätäni itkiessäni. “Jacob, kiltti. Auta minua. Kasvata se kanssani, kiltti!” pyysin anovalla äänellä. En halunnut olla yksinhuoltajaäiti. Tiesin kyllä kuinka paljon minä häneltä pyysin, mutta toivoin, ettei se olisi liikaa.
Jacob oli toki niin nuori, mutta antaisiko hän sen olla ja kasvattaisi lapsen kanssani. Vihollisensa lapsen. Jacob asetti kätensä kasvoilleni ja katsoi minua silmiin. “Jos se saa sinut iloiseksi, rakkaani”, hän kuiskasi hellästi ja minä hymyilin koruttomasti. Hän aikoi tehdä minulle palveluksen, jota en koskaan häneltä osannut odottaa, en ennen tätä päivää. Painoin pääni hänen tyynylleen ja sen tuoksu leijaili sieraimiini. Haistoin hänen tuoksunsa. Se sai minut melkein uneen, mutta hän keskeytti minut.
“Bella”, hän kuiskasi nimeni niin hellästi. “Mmm”, sain suustani. “Lupaa minulle, että kun lapsi on syntynyt, jäät luokseni, et lähde hänen luokseen”, hän sanoi hampaita kiristellen. “Voi Jake”, huokaisin. “En jätä sinua, en ennen kuin on pakko”, kuiskasin, koska halusin nukkua ja koska olin tosissani. En voisi jättää aurinkoani, silloin kuolisin. Haavat repeytyisivät, olisin menettänyt kaiken. Näin sieluni silmin, kuinka hymy karehti Jaken kasvoilla. Höpsö koira.
Vaivuin uneen, joka paljastui pian painajaisekseni.
“Bella, Bella”, täydelliset huulet kuiskasivat nimeäni pimeässä. Yritin avata silmäni, mutta se oli mahdotonta. Niin kärsivä ääni, miksi enkelini kärsi? Yritin avata silmäni, mutta kuulin vain surullisen äänen, joka toisti murheellisena nimeäni. “Bella, miksi teit näin minulle?” enkeli kuiskasi ja se sai rintani pistelemään. Minä olin saanut enkelini kärsimään! Minä jätin enkelini syyttä!
Yritin huutaa hänen nimeään, yritin pyytää anteeksi, sanoa, että jään. Se oli aivan mahdotonta. Silmäni olivat suljetut ja kuulin vain kärsivän äänen. Pian tunsin käsivarret ympärilläni, väärät käsivarret! Ne olivat niin lämpimät, niin väärät, että mieleni teki itkeä, mutta käsivarret nostivat minut leveää rintakehää vasten. Siinä minä olin silmät kiinni väärässä sylissä kuunnellen enkelini itkua. Se ei saanut itkeä. Silloin lupaus leijui korviini.
“En ikinä jätä sinua Jacob”, olin luvannut syleilijälleni. Olin ikuisesti sidottu häneen. En voisi enää koskaan paeta! Yritin rimpuilla, mutta olin voimaton ja sokea. “Bella, voi Bellani, miksi teit näin minulle”, enkelini kärsi. Huusin ja hakkasin nyrkeillä, mutta ääni meni aina kauemmaksi ja Jacob puristi minua tiukemmin rintaansa vasten. Olin ikuisesti siinä, ikuisesti sidottu aurinkooni, mutta aurinko ei ollut mitään enkelini rinnalla, enkelini, joka juoksi pois kivusta kärsien. Havahduin hereille kiljaisten kuuluvasti. Jake oli luonani siinä samassa ja minä painauduin vasten hänen rintaansa ja itkin. Annoin kaiken tulla ulos ja kärsin. Olin jättänyt Edwardin, en saisi häntä enää takaisin. Miksi tein niin? En voinut antaa anteeksi, vaikka halusin, vaikka vika oli vain minun! Jacob piti minua sylissään, aivan kuten unessani. Hän piti minusta kiinni ja yritti auttaa selviämään. Huokaisin, tämä ei toimisi, jos minä haikailisin lapseni isän perään.
Päätin heittäytyä tähän hetkeen. Antautua tilanteeseen, johon olin itseni saattanut. Halusin jättää Edwardin, elämäni rakkauden, enkelini jälkeen, mutta se oli vaikeaa ja sai sydämeni vuotamaan verta. Ajatus hänen poissaolostaan, ikuisesti, sai minut nyyhkimän, mutta en koskaan voisi kertoa Jacobille. Hän teki kaiken vuokseni, rikkinäisen sielun vuoksi.
Tunsin lapseni potkaisevan ja painoin käteni vatsalle. Jacob painoi omansa ja hymyili. “Lupaan rakastaa sitä kuin omaa lastani”, hän lupasi, mutta silmissä oli selvä epäilys. Häntä epäilytti kasvattaa vampyyrin lasta. Hänen vihollisensa uusin jäsen. Se sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn, mutta minä oli hänelle tärkeä, lapsi oli myös minun. Se sai hänet ymmälleen. Se sai hänet sekoamaan. Suutelin hänen otsaansa. “En olisi mitään ilman sinua”, kuiskasin.
Hän soi minulle rakastamani, aurinkoisen hymyn ja minä vastasin siihen, huterasti, mutta silti. Päässäni surisi ja minun teki mieli vain kaatua ja jäädä ikuisuudeksi makaamaa, mutta en saisi tehdä niin. Jacobkin tarvitsi minua, vaikka esittikin vahvaa. Painauduin hänen rintaansa vasten. “Voisiko olla mahdollista saada Carlisle paikalle?” kysyin. Hän oli paras tuntemani lääkäri.
Jacob nyökkäsi ja juoksi ulos huoneesta, hän varmaan hakisi Carlislen henkilökohtaisesti. Hymyilin ja huojuin siinä vuoteella. Istuin ja yritin kuunnella. Yritin pystyä mahdottomaan. Huokaisin hiljaa ja voihkaisin. Minuun sattui. Melkein tunsin ihoni kiristyvän vatsani kasvaessa. Se oli melkein mahdotonta, mutta niin se vain oli.
Kuulin auton ajavan pihaan, mutta en tiennyt kauanko olin huojunut siinä sängyllä, yrittänyt pysyä hereillä. Kuulin oven aukenevan kuulin askelia. Kuulin jonkun avaavan oven siihen huoneeseen. jossa olin. Näin Carlislen rauhaisat kasvot ja levottomat silmät. Muutama ryppy, ihan pieni vain, otsassa myönsi huolen ja hermostuneisuuden minun hengestäni.
Yritin hymyillä, mutta tunsin vain kallistuvani. Näin lattian lähenevän, mutta kylmät ja valkeat kädet tarttuivat minuun, aivan kuten Edward muutama kuukausi sitten palattuamme Italiasta, kun olin meinannut kaatua pihallemme Charlien eteen, Edwardin eteen. Meinannut paiskautua asfalttiin ja särkeä vaikkapa pääni. Nyt Carlisle nosti minut vuoteelle ja asetti makaamaan. Huokaisin taas kivusta, mutta suljin vain silmäni.
Näin taas enkelini surulliset ja kärsivät kasvot, en olisi saanut ajatella häntä. Huokaisin hiljaa tuntiessani, että Jacob tarttui kädestäni, karisti moiset ajatukset pois mielestäni, jota hallitsin enää vaivoin. Painuin syvemmälle tyynyyn ja silmissäni pimeni entiseltään. Tuli aina vain synkempää, kuulin pian taas enkelini äänen. “Bella, Bella”, hän kuiskaili jälleen murheellisesti. Pimeämpää, pimeämpää…
Kommentit olisivat ihania ^^
