Ihan ensiksi täytyy sanoa, että et missään nimessä saa anteeksi kliseistä otsikkoa. Se oli nimittäin aivan ihana, ja sai ainakin minut lukemaan tämän ficin. Ei kliseisyydessä toisinaan ole mitään pahaa, varsinkaan silloin, kun se on jotain noinkin… “mahtipontista” paremman sanan puutteessa.
Kirjoitustyylisi oli suorastaan hämmentävä. Luin todella monet kohdat väärin useamman kerran, ja jouduin palaamaan aina takaisin. Tämä tosiaan vaati keskittymistä, ja vei valehtelematta yli kaksinkertaisesti sen ajan, joka minulta yleensä kuluu tämän pituisen tekstin lukemiseen. Mutta toisaalta ei se haitannut, tai sekään, että jouduin palaamaan takaisin, sillä tämä oli niin hienoa luettavaa ettei toisto lainkaan haitannut.
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka saavat jonkin näin “epämääräisen” tekstityylin toimimaan (ylikäytän näköjään lainausmerkkejä). Itse olen tasan kerran yrittänyt kirjoittaa jotain vähän vastaavaan viittaavaa, eikä kukaan ymmärtänyt siitä mitään. Eikä minun kokeilussani edes ollut näin ihmeellisesti muotoiltuja lauseita eikä näin paljon kursiiveja tai rivinvaihdon yli jatkuvia lauseita. Siispä en voi muuta kuin hiljaa kunnioittaa sitä, kuinka hienolta ja myöskin jopa järkevältä olit saanut tämän ei-runon kuulostamaan. Tässä oli nimittäin todella paljon runomaisia piirteitä, ihan riimeistä lähtien, ja lukeminen oli todellakin kokemus jopa vallan muista syistä kuin itse sanoman kannalta.
Pidin toki suuresti myös ficcisi sanomasta, tai siis juonesta. Paritus ja hahmot ovat mieleisiä, ja olit kaiken sanataituruuden taustalle luonut tavallaan hyvin kotoisen mutta samalla ulkomaailman kauhunhetkistä tietoisen kuvan, josta välittyi ihana herkkyys. (Mutta silti kiinnitin päähuomion muuhun, koska olen yha ihan wou.)
