(On muuten täydellinen fiilis vastailla ihaniin kommentteja ja kuunnella Lissien Worried Aboutia! Suosittelen)
Sakura: Kiitos hirveästi! Tosiaan, tossa ekassa osassa on kauheasti kaikkia tehokeinoja kun yritin muistella miten kaikki oikein toimivatkaan, onneksi niitä ei sentään ihan liikaa ollut. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ihan liian sekava ollut, koska se ei todellakaan ollut tarkoitus! Jotenkin itse aina saa sen tarinan luotua sinne taakse, mutta on niin vaikea lukea ja katsoa että saavatko muut sen saman tarinan, yritän parantaa tässä. Iltasuukottelun ei ollut tarkoitus kuulostaa fluffylta mutta hmm, katsellaan tässä ficletsarjan edetessä että mitä se oikein tarkoittikaan. Kiitos quoteista ja kommentista, ihana määrä rakentavaa ♥ Ja kyllä, jatkoa tulee nyt!
Stilla: Muutosta yritän saada sekavuuteen, oon sullekin pahoillani tästä! Oot kyllä ihan oikein tulkinnut tämän, mutta yritän uusien osien myötä saada tarinaa avautumaan myös muillekin kun sunlaiselle nerolapselle. Oot kaikki noi kohdat tulkinnut ihan oikein, vähän toi eka menee huti mutta muuten. Miten sä luet mun juttuja näin selkeesti? Kiitos muru kommentistasi, tässä sitä uutta osaa ja toivottavasti selkeyttää? ♥
(2/4)
Osmankäämit huojuivat rannassa. Bill keitti kahvia ja joi sen mustana istuen laiturilla, villihanhet kiljuivat kaipaustaan kesästä ja Bill kuuli itsensä niiden huudossa (kaipaan sinua liikaa; missä sinä olet). Vesi satoi suoraviivaisena toiseen veteen, kaksi samaa taas yhdessä ennen haihtumista, katoamista – ei kai sillä väliä kun toinen olisi poissa kuitenkin.
Viikkoja oli kulunut, eikä hän ollut kertonut kenellekään. Ovikello oli kulumaton eikä kukaan ollut kaatanut eteisen sateenvarjotelinettä kumoon, ei edes yrittänyt. Bill kaipasi ääniä talossa, oli liian hiljaista soittaa yksin pianoa tai särkeä tahallaan astioita (kahvikupin sirpaleet taisivat edelleen olla sohvan alla). Liian hiljaista kutsua ketään luokseen, pöllökin villiintyi honkametsässä huutoa hapuillen.
”Täällähän sinä olet.”
Sanat kuuluivat kuin jostain kaukaa ja Bill miltei pudotti kahvikuppinsa mereen. Lunan hiukset tanssivat ikuista valssia tuulen kanssa ja paljaat varpaat sinersivät kylmästä, simpukat nilkkakoruissa helisivät jokaisella askeleella kun tyttö asteli polkua pitkin laiturille.
”Täällähän minä”, eikä Bill tiennyt mitä muuta sanoa. Kuinka yksi osaisi kertoa kaivanneensa aamiaisseuraa jo viikkoja, kun toinen ei edes tiennyt kolmannen lähteneen? Yhtälössä menivät sekaisin sanat ja tarkoitukset: ”Minulla olisi mansikkamuffinseja kaapissa.”
”Minä saan vatsakipuja muffinseista”, Luna sanoi murheellisen kuuloisena. ”Mutta jos sinulla on muffineita, niin voisin ottaa yhden.”
Meri velloi liian äänekkäästi, että tyttö olisi kuullut yksinäisyyden katoavan Billin rinnasta.
