Kuudes luku, Come back
Kylmä, teräksen luja käsi silitteli hiljakseen omaani, lohdutti minua – lohdutti itseään. Edward yritti rauhoitella omaa mielialaansa tietäen että olin hänen luonaan nyt, ja se myös rauhoitti minua. Nyt kukaan ei voisi satuttaa. Jos oikein ymmärsin itsekään, en ollut kuollut. En, olin melkein kuollut, sitten matkannut rajamaille mummia tapaamaan ja sitten leijunut takaisin oikeaan maailmaan. Huh huh, olinkohan sekoamassa. Edward hyräili kehtolauluani vierelläni.
Sitten hän suuteli otsaani ja sanoi minulle hiljaa, ’’Olen ylpeä sinusta’’. Yllätyin.
’’Hmh? Jokosh minä paljasstuin?’’, sammalsin pää pyörällä, silmät vieläkin kiinni. ’’SSitäpaissti, mitä minä olen tehnyt että ooen anssainnut tämän kunnian?’’
’’Sinä taistelit ja siksi sinä olet elossa’’, hän sanoi.
’’Ei sse nyt kovin vaikeaa ollut, muutama potku ssinne tänne ja kunnon vasen oikea pluss sssoitti sinulleh.’’
’’En minä sitä tarkoittanut. Tarkoitan sitä, kun sinä jaksoit pysyä elossa kaikesta huolimatta. Menetit paljon verta, olit mustelmilla mutta silti, olosuhteet huomioon ottaen, jaksoit odottaa minua.’’ Edward oli pelastanut minut jälleen, niin kuin aina. Kuinka voisinkaan koskaan kiittää häntä tarpeeksi? Pukea tunteeni niin kauniisiin sanoihin, että ne ilmaisisivat kaiken sen mistä tahdoin kiittää.
Takerruin kädelläni Edwardin omaan ja muodostin huulillani sanan: ”Kiitos”. Se oli yksinkertaista, karua mutta totta kuitenkin.
’’Kiitos itsellesi'’ Avasin aristavat silmäni ja yritin tottua kirkkaaseen valoon. Käännyin Edwardiin päin ja ojensin käteni. Viileät sormet painautuivat omiani vasten, kylmät huulet hyväilivät ranteitani ja minä vain katselin ja hämmästelin hänen ikuista kauneuttaan. Edward erkaantui minusta liian pian ja hänen ilmeensä muuttui murheelliseksi, otsansa meni kurttuun.
’’Meillä on ongelma…’’ Edward aloitti surkeana. Katselin häntä ihmeissäni.
’’Mitä tarkotat?’’
’’Charlie aikoo erota.’’
’’Hä?’’ Ei kai Charlie aikonut erota sen takia, mitä sain kuulla Nicholakselta? Koska hän oli vaarantanut minua työnsä takia? Vaikka hän ei ollut sitä tarkoittanut. Se ei ollut hänen vikansa jos sadistinen, ylimielinen mies yritti minut tappaa. Olinhan elämäni muutenkin katkolla koko ajan.
’’Ei…’’, kuiskasin kauhuissani. Silmäni laajenivat ja suolapisara karkasi silmäkulmasta, valui poskelle - sieltä leualle ja itsemurha hyppynä alas peitolle.
’’Tiedän’’, Edward sanoi. ’’Mutta Charlie syyttää itseään, hän on aivan alamaissa Jasperin mukaan. Jasper ei kestä olla surullisten ihmisten lähellä, tietenkin hän voi olla heidän lähellään mutta on kurjaa tuntea muiden kauhu, suru ja tuska.''
Kiskaisin peittoni sivuun. Jokin nipisteli oikean käteni ihoa ja hämärästi tajusin että se on neula, tippa neula. Edward ponnahti pystyyn ja hellästi painoit minut takaisin petiin. Mutta minähän en luovuttanut. Taistelin uudelleen kunniakkaasti.
Hetken päästä, olin jo niin väsynyt että päätin antaa periksi. Ei se kuitenkaan mitään auttaisi kun vastassa oli yli-inhimillisen voimakas vampyyri. Miten onnistuin taas pilaamaan kaiken, ei se ollut oikein että kukaan sai kärsiä minun takiani!
’’Bella…’’, Edward aloitti mutta lopetti kun heitin tyynyn häntä päin.
’’Ei se vain ole reilua’’, nyyhkin ja kapusin piiloon peiton alle, ettei kukaan näkisi minua. En halunnut että varsinkaan Edward näkisi minua tällaisena.
’’Tule nyt pois sieltä’’, Edward aneli mutta en tahtonut tulla. Puristin peittoa entistä lujemmin itseäni vasten kun taas ulkoinen taho veti sitä minulta pois. Kolmas taistelu, olin oikea ritari. Sotamies, ei, sotanainen.
’’Edward, soita Charlielle, ole niin kiltti.’’
Meidän piti toimia, ja pian.
Seitsemäs luku
Pääsisin tänään sairaalasta, olin siitä todella iloinen sillä en jaksanut enää pirteitä hoitajia, tai muutakaan roskaa jonka olin saanut kokea niin monta kertaa elämässäni. Edward oli uskollisena viettänyt yön vierelläni ja olin siitä iloinen sillä en millään olisi jaksanut yksin. Äitikin oli tullut tuekseni ja tietenkin Charlie myös jonka kanssa olin saanut asiat selvitetyksi. Myös Emmett, Alice, Esme ja Carlisle olivat vierailleet luonani. Vain Rose ja Jasper olivat jääneet kotiin, pitämään taloa silmällä mutta uskoin etteivät he tulleet koska Jasper ei pitänyt sairaaloista ja Rosalie ei pitänyt minusta.
Nyt kun olin saanut aikaa miettiä rauhassa, en ymmärtänyt miksi edes epäilin ettei rajamaa (siksi minä sitä kutsuin) ollut olemassa, totta kai se oli. Tiesin sen yhtä varmasti kuin sen että minun maailmassani oli vampyyreitä ja muodonmuuttajia, sekä ilmeisesti siellä oli ollut myös ihmissusia – niin olin kuullut. Rajamaa, kuoleman ja elämän välinen paikka jossa sai taistella tai antautua. Minähän taistelin, taistelin Edwardin puolesta, Jaken puolesta ja isäni, sekä äidin.
Sydämeni lepatti, kuin iloisen värikkään kolibrin siivet jotka takoivat ilmaa pienin nyrkein.
’’Sydämen ääni on ihmeellisintä musiikkia’’, Edward oli kerran minulle sanonut samalla kun hän oli ihmetellyt takovan sydämeni ääntä.
’’Pum pum pum’’, naurahdin karheasti kävelykeppien varassa.
’’Tiluliilu, nyt hänestä on tullut pähkähullu. Vaikka senhän me jo tiesimme.’’
’’Suu kiinni Emmett’’, tiuskahdin. Tiesin Emmettin olleen peloissaan silloin kun olin ollut tajuton, rajamailla, Edward oli kertonut niin. Siksi en voinut olla vihainen… nallekarhulla oli sydän paikallaan.
Haistoin vielä viimeisen kerran desinfiointi aineen katkeran hajun. Se ikään kuin nauroi minulle tyytyväisenä että olin päässyt jälleen sairaalaan, jälleen saisin desinfioida käteni siinä inhassa mönjässä – niin onnekas kuin olinkin.
Mutta en valittanut, olin elossa. Sydämeni takoi vahvana. Sinänsä tämä tilanne oli aivan päinvastainen mitä minä halusin, halusin kuolemattomuuden, halusin olla elävä kuollut… niin, sitä halusin mutta en tällä tavalla.
’’Et enää koskaan, et koskaan saa säikäyttää minua noin!’’ Alice nuhteli minua kun kävelimme sairaalan vastaanotto aulan lävitse.
’’Kuinka voisinkaan, jos nytkin ilmeisesti säikäytin sinut puolikuoliaaksi. Enhän minä halua menettää sinua, parasta tyttö ystävääni.’’ Alicen silmät laajenivat ja hän vielä kerran suuteli poskeani ja liisi sitten kehräämään Esmen viereen.
Emmett vain nauroi, hän oli iloinen niinkuin minäkin. Astuin perheeni kanssa raikkaaseen ulkoilmaan ja haukoin kiitollisuutta tihkuen happea sisääni. Millainen maailma olikaan! Jälleen kerran, kun olin käynnyt lähellä kuolemaa, näin maailman aivan eri tavalla. Se oli kauniimpi, samalla pelottavampi. Osasin arvostaa yhä enemmän vanhempiani, osasin arvostaa enemmän Rosalieta ja Jasperia, ja muita Culleneita. Osasin rakastaa Edwardie yhä enemmän.
Edward hihitti ja iski minulle silmää. Pyöräytyin omiani ja kurottauduin suutelemaan häntä. Edward painoi huulensa omilleni, tunsin kuinka hänen suunsa oli hymyssä. Kellertävät silmät paistoivat kirkkaina ja niiden katseessa vilahteli monia tunteita. Onnellisuutta, iloa ja rakkautta. Ehdottomasti rakkautta.
A/N: Okei, nyt se on sitten todettu. Olen maailman surkein kirjoittaja, oikeasti! Miten ideani tähän lopahtivat niin äkkiä? Ylipäätään, miten se on mahdollista että jokainen ficcini jota olen kirjoittanut on kesken. Ärrin murrin, anteeksi kaikki.
Yritän parhaani mukaan jatkaa tätä aina kun ehdin, te lukijat, kommentit jotka luin uudelleen - ne kannustavat.
Kiitos että jaksatte minua, olette maailman parhaita. Siitä kiitokseksi saatte kaksi uutta lukua, ne ovat lyhyitä mutta vievät tarinaa kuitenkin eteenpäin.
Vielä kerran anteeksi.