Ficin nimi: Yksinomaan sekaisin
Kirjoittaja: Meldis
Genre: drama, lievä angst, hurt/comfort, one-shot
Ikäraja: S
Päähenkilö/Paritus: Draco, Harry/Draco
Tiivistelmä: Harry on poissa kaksi viikkoa työkeikalla ja Draco jää yksin Kalmanhanaukiolle.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, hieman vain lainaan.
A/N: Sain kerättyä vihdoin tarpeeksi kanttia julkaista tämä erikseen. Osallistuin tällä tämän vuoden Kolmivelhoturnajaisiin, mutta eihän se siellä menestynyt.
Olin silti tyytyväinen tuotokseeni, enkä halunnut jättää sitä koneelle pölyttymään. En tiedä aukeaako tämä kenellekään muulle kuin minulle, mutta tulipahan kokeiltua tällaistakin. Kommentilla saa heittää! ^^
Yksinomaan sekaisin
Ihan kuin maanjäristys olisi tunkeutunut pehmeän pimeyden läpi. Draco rutisti aristavaa otsaansa, yrittäen ymmärtää missä oli ja miksi hänet kiskottiin unesta näin väkivalloin tai mikä oli tuo kammottava ääni, joka sen teki. Aivot alkoivat liikkua tahmeina ja hän tajusi, että räminän aiheutti Harryn herätyskello.
“Samperi, Potter, minä vannon -” hän alkoi mutista tyynyynsä vetäen peittoa korviensa yli, kunnes muisti makaavansa tyhjässä sängyssä yksin. Puristaen vieläkin tiukemmin silmiään kiinni Draco kohottautui toisen käsivartensa varaan ylettyäkseen sammuttamaan huutavan jästien herätyskellon. Sen iänikuisen kapistuksen, jonka hän oli vannottanut heittävänsä menemään heti, kun Harryn silmä vältti.
Kello oli puoli seitsemän ja ulkoa kuului aamuisten lintujen laulua. Draco kääntyi selälleen ja huokaisi syvään. Komennus oli tullut nopeasti, siksi varmaan Harry oli unohtanut laittaa kellon pois herättämästä. Tai sitten tämä oli jättänyt sen tahallaan, varmistaakseen, että Draco nousisi ainakin joskus sängystä tuon kahden viikon aikana, kun Harry olisi poissa ottaakseen osaa johonkin eurooppalaisten taikalainvartijoiden yhteiseen operaatioon. Draco mulkoili kattoa. Oli sekin monikansallinen operaatio, kun vain päivää ennen h-hetkeä kolme ryhmänjohtajaa vaihtui, salainen hormiverkosto meni tukkoon ja yksi tiedonantaja katosi. Harryn oli pitänyt hoitaa isku Lontoon päässä, mutta kaikki sekoilu mantereella oli johtanut siihen, että Iso-Britannian yliaurorin oli pakko viime tingassa lähteä paikan päälle. Draco syytti ranskalaisia, etenkin sitä yhtä Huardia, miten tämän vaimon synnytys oli voinut alkaa kaksi viikkoa etuajassa, eikö siihen ollut taikoja?
Draco käänsi kylkeä toiveenaan yrittää nukahtaa uudelleen, mutta linnut mekastivat hänen mielestään kovempaa kuin hetki sitten. Hän tunki tyynyään päänsä päälle ja sokkona hapuili yöpöydältä taikasauvaansa hiljentääkseen luontokappaleet, vaimennus-loitsulla tietenkin, hänellä ei pyörinyt päällimmäisenä kielellä tappokirous. Hänen sormensa osuivat sauvan kärkeen, mutta onnistui hipaisullaan vain tiputtamaan sauvan, joka kieri pitkälle sängyn alle. Draco huudahti tyynyyn.
Antautuneena Draco työnsi peiton päältään ja lätkäisi tyynyn vierelleen kuin sen olisi ilmiselvästi kuulunut pystyä hiljentämään ulkoa tuleva melu. Miksi heillä ei ollut vaimennus-loitsua makuuhuoneen ikkunoissa? Ai niin, koska Harry tahtoi kuulla elämän ääniä, Draco pohti väsyneenä noustessaan otsa rypyssä viimein sängystä. Kontattuaan hetken lattialla, hän sai sauvansa käsiinsä. Yöpaitana toimiva harmaa t-paita oli kiertynyt hänen ylävartalonsa ympärille miljoonalle kiemuralle yöunien jälkeen ja hän kiskoi sitä ähkien paikalleen työntäessään makuuhuoneen oven auki ja astellessaan portaikkoon.
Kun lintujen äänet jäivät makuuhuoneen ikkunoiden taakse, Kalmanhanaukio kuulosti todella hiljaiselta. Ihan liian hiljaiselta Draco päätti päästyään keittiöön ja harvinaisesti napsautti radion päälle. Aamuradio oli alkanut puoli tuntia sitten ja vaikka Draco ei normaalistikaan sietänyt juontajien tekopirteitä ääniä, juuri nyt ne tuntuivat erityisen raivostuttavilta. Pieneksi hetkeksi hän sulki radion, mutta vielä vähemmän sieti vaitonaista taloa ja näpäytti kojeen takaisin päälle.
“...Länsi-Lontoossa on havaittu kaksi thestralia, mahdollisesti kolme, ilmeisesti eksyneinä laumastaan. Viimeksi ne nähtiin Eltham Hillin koulun takana ja jästejä on jo unhoitettu. Havainnoista voi ilmoittaa taikaolentojen valvontavirastolle.”
“Onkohan taikaolentojen valvonnassa vaatimus, että pitää pystyä näkemään thestralit voidakseen työskennellä siellä? Aikasmoinen sisäänpääsykoe, sanoisinko.”“Radiojuontajaksi sen sijaan varmasti vaaditaan kaksitoista Upeaa”, Draco murahti virnuillen omalle vitsilleen, kunnes tajusi, ettei kukaan ollut kuulemassa hänen sutkautustaan. Hymy kuoli hänen kasvoilleen. Hänellä ei ollut mitään tapaa pitää yhteyttä Harryyn sinä aikana, kun tämä oli mantereella, sillä se voisi vaarantaa operaation. Eikä Draco missään nimessä halunnut vaarantaa Harrya tai operaatiota. Teepannu vinkui korviavihlovasti juontajien kikattaessa toisilleen.
Oljo tuli tarjoilemaan aamiaista auliisti ja Draco söi mekaanisesti muutaman paahtoleivän. Hetken hän tuijotti teekupin viereen Oljon asettelemaa postia, päällimmäisenä jälleen kirje Pansylta. Draco veti sen alta Päivän Profeetan jättäen kirjeen koskemattomaksi, kuten oli jo tottunut tekemään. Lehden hajamielisesti selattuaan, hän kaatoi yhden vaasin kokoisen mukin täyteen teetä ja harppoi olohuoneeseen. Hän romahti pitkälle punaiselle sohvalle ja mulkoili vastapäätä nököttävää takkaa. Mitä ihmettä hän tekisi seuraavat kaksi viikkoa? Hulppean kaljuunavuorensa takia hän ei ollut vaivautunut koskaan hankkimaan työpaikkaa, enimmäkseen hän kävi edustamassa sukuaan eri tilaisuuksissa, joiden isännöitsijöille oli lahjoittanut osan tuosta vuoresta. Harry oli patistanut häntä etsimään edes jotain tekemistä päiviinsä, mutta Draco oli tottunut olemaan tekemättä mitään ja samalla tekemään tarpeeksi, että ei tuntenut oloaan turhanpantiksi. Seurustelu Harryn kanssa oli tuonut paljon sisältöä hänen elämäänsä ja kun Harry oli niin paljon töissä, miksi Dracon kannattaisi hankkia lisää esteitä heidän yhteiselle ajalle.
Ryystäen kuumasta teestään Draco muisteli kalenteriaan. Hänen äitinsä oli pyytänyt häntä johonkin pönötystilaisuuteen tulevana perjantaina ja Blaise oli jo pitkään kinunnut häntä vierailemaan uudessa kartanossaan. Ehkä niistä voisi aloittaa, Draco huokaisi. Uudemman kerran Draco hörppi teestään. Se tuntui liian kuumalta edelleen ja hän laski sen sohvapöydälle mulkoillen nyt vaihteeksi kuppia. Tottumuksesta hän oli päästämässä suustaan valituksen liian kuumasta teevedestä, jota Harry ei koskaan osannut asettaa oikeaan lämpötilaan, mutta pysähtyi tuhahtaen äänekkäästi. Äännähdystäkään ei kukaan ollut kommentoimassa.
Draco käytti suurimman osan päivästä teen ryystämiseen, lukemiseen ja sohvalla ärtyneenä kiemurteluun. Oli vaikea keskittyä Harryn suosittelemaan Valentin Viitakiven uuteen kirjaan, kun loppua kohden hän tunsi valtavaa halua joka käänteessä intoilla ääneen tapahtumista. Ainakin kaksi kertaa hän ehti jutustella itsekseen parin lauseen verran, kunnes viimein ymmärsi puhuvansa tyhjälle huoneelle.
“Hän olikin animaagi!” hän huudahti ääneen ja nosti innoissaan katseensa kirjan sivuista. Oljo pelmahti huoneeseen poksahduksen saattelemana.
“Tarvitsiko herra jotain?” tämä kysyi hämillään, kun Draco tuijotti suu roikkuen auki tyhjää huonetta. Draco ärähti raskaasti, kieltäytyi vastaamasta kotitontulle mitään ymmärrettävää ja hautautui takaisin sivujen taakse.
Kun kirja loppui, ilta oli laskenut ja tuonut viileyden olohuoneeseen. Draco yritti repiä vilttiä nojatuolin takaa luokseen raivokkaasti, mutta kuului vain repivä ääni ja viltti halkesi lähes kahtia. Draco ei tuohtumukseltaan jaksanut edes yrittää korjata sitä taialla, vaan sen sijaan käytti sauvaansa loitsiakseen takkaan tulen, joka läiskähti niin kovaa, että piipun punaiset tiilet saivat uuden kerroksen tuhkaa päälleen.
“Oljo haistaa savua. Onko savupiippu tukossa?” kuului miltei välittömästi, kun kotitonttu viipotti taas paikalle.
“Ei! Häivy silmistäni!” Draco karjaisi ja Oljo totteli pienen sävähdyksen jälkeen.
Draco huohotti sohvalla ja painoi kädet kasvoilleen. Tuosta Harry ei olisi pitänyt, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toinen ajatus oli, että paskat olisiko Harry pitänyt siitä. Dracoa ei lainkaan nukuttanut, mutta kun kello viimein näytti puoli kahta yöllä, hän marssi ylös makuuhuoneeseen portaat pamahdellen hänen raskaiden askeleidensa alla ja kaatui petaamattomalle sängylle. Aamulla hän heräsi levottomien yöunien jälkeen siihen samaan rääkyvään herätyskelloon, jonka sammutti pihisten. Ohimoita kiristi inhottavasti, samoin leukaa.
“Älä narskuta hampaitasi”, Narcissa tiuskaisi huulet hädin tuskin liikkuen ja vilkutti toiselle puolelle salia jollekin tuttavalleen. Draco nielaisi kärkevän vastauksen, varmaankin liittyen hänen äitinsä tekopirteyteen, joka juuri aiheutti hänen hampaidensa narskumista. Sen sijaan hän räpäytti kerran silmiään ja taiteili kasvoilleen tutun, vakuuttavan tekohymyn, jonka läpi hänen äitinsä näki erinomaisesti, vaikka muut vieraat eivät siihen kykenisikään.
Isojen kattokruunujen hohteessa kylpevän kultaisen ja puun värisen tanssisalin puheenporina, vaimea viulumusiikki ja lasien kilinä eivät olleet auttaneet Dracon mielentilassa, joka ei ollut parantunut viikon vanhetessa. Kuluneet päivät hän oli käyskennellyt tyhjällä Kalmanhanaukiolla siirtyen huoneesta huoneeseen, kuin etsien jotain, hän ei ollut lainkaan varma mitä. Jokainen aamu oli alkanut kiihtyvämmällä kiukulla ja jokaisen illan päätteeksi Draco olisi tahtonut olla missä tahansa muualla. Mutta nyt päästyään rikkomaan rutiininsa, hänen oli vaikea muistaa, mitä oli toivonut saavansa tästä illasta irti. Ihan kuin sali olisi ollut täynnä värikkäitä lintuja, lirkuttaen ja sirkuttaen korviasärkevästi, taistellen siitä, kenen jalokivet loistivat kirkkaimmin salin valoissa ja kenen kaavussa oli kalleimmat kankaat. Sadoissa ja taas sadoissa hatuissa ja pääkoristeissa ponnahtelevat sulat korostivat kuvaelmaa valtavasta lintuhäkistä. Draco oli päässyt omaan elementtiinsä hyväntekeväisyysjuhlissa mielistellessään rikkaita noitia ja velhoja, mutta jokainen kättely, jokainen poskisuudelma, jokainen pidetty puhe oli vain lisää painolastia hänen mustuneelle mielelle. Tumma, hopeainen kaapu, jota hän oli ennen rakastanut, tuntui hiostavalta. Alkoholi maistui kitkerältä. Hänen äitinsä siristelevät silmät porautuivat inhottavasti hänen jo jomottaviin ohimoihinsa.
Se vanha rouva, jolle Narcissa oli vilkuttanut, lähestyi heitä kädet ojossa, timantit kimallellen rinnalla ja kumartui suutelemaan viehkeästi Narcissaa.
“Draco-rakas, sinua ei ole näkynytkään näissä hetkeen”, rouva Gettling parkaisi ylinäytellysti ja Dracon teki mieli kuristaa nainen tämän raskaalla korullaan. Mutta hän tyytyi hymyilemään pahoittelevasti ja antoi nopean käsisuudelman kurttuiselle kämmenselälle.
“Jos olisin tiennyt, että jään paitsi seurastanne, en olisi jättänyt yhtäkään väliin”, hän huokaisi dramaattisesti, mitä Narcissa mulkaisi taas ilmeellä, jonka vain hänen oma poikansa erottaisi seurapiirihymyn takaa. Rouva Gettling pyyhkäisi kädellään ilmaa ja kuohuviinilasi oli lennättää sisältönsä ympäriinsä.
“Voi sinua hurmuria. Älä huoli, kyllähän minä tiedän, miten tärkeää on viettää aikaa rakkaansa kanssa. Kerrohan, miten yliaurori Potter voi?” hän kysyi kovaan ääneen varmistaen, että ympäröivät ihmiset tiesivät rouva Gettlingin tuntevan itse Harry Potterin. Draco puri hampaansa yhteen kovaa, hymy suli hänen kasvoiltaan.
“Hyvin”, hän sai soperrettua ja estääkseen itseään sanomasta yhtään enempää, hän tunki kuohuviinilasinsa huultensa väliin.
“Josephine, mitä Oliverille kuuluu? Hänhän sai juuri toisen pojan, eikö?” Narcissa vaihtoi aihetta nopeasti ja aivan huomaamatta hivuttautui muuriksi Dracon ja rouva Gettlingin väliin. Gettlingin tarinoidessaan uudesta lapsenlapsestaan Draco kulautti lasinsa tyhjäksi ja huojennuksekseen astia täyttyi välittömästi viinistä uudelleen.
Draco huomasi rouva Gettlingin kadonneen vasta, kun tunsi pienen tökkäisyn käsivarressaan, kun hänen äitinsä haki hänen huomiotaan.
“Keskity. Hampaat”, nainen tokaisi vaimeasti ja odottamatta vastausta lähti johdattamaan heitä pois salin nurkasta. Draco seurasi nenäänsä nyrpistellen ja nyki kaulustaan mahdollisimman huomaamattomasti. Hän pysähtyi äitinsä selän taakse uuden seurueen luokse, joiden joukossa oli uusi kansainvälisen taikayhteisötyöosaston johtaja, Giovanni Scarrow. Tämä oli solminut harmaantuvat, pitkät hiuksensa rusetilla niskaan ja hänen mustassa silinterissään oli pitkä tulipunainen sulka. Narcissa vaihtoi miehen kanssa poskisuudelmat.
“Tunnette toki poikani Dracon”, Narcissa lausahti astuessaan pois Dracon edestä, jotta tämä saisi käteltyä Scarrowta.
“Kyllä, tapasimme viimeksi ministeriön joulujuhlissa”, mies hymyili Dracolle ja puristi jämäkästi hänen kättään, pikkusormessa oleva kultainen sormus runnoutui Dracon sormia vasten.
“Olin jo silloin varma, että olisitte Bakshin seuraaja”, Draco sanoi kohteliaasti, mihin Scarrow tyrskähti.
“Jaa’a, en voi sanoa itse olleeni siitä niin varma. Ellei sitten karaoke-laulutaitojani huomioitu”, hän hekotteli ja ympäröivä seurue nauroi lämminhenkisesti. Draco hymähti, kun enempään ei kyennyt ja Narcissa vilkaisi häntä syrjäkarein.
“En lainkaan ihmettelisi, jos sillä olisi ollut väliä, Kahlesalpa on musiikin ystävä”, hersyi Scarrown vieressä seisova silmiäsärkevän keltaiseen kaapuun pukeutunut nainen, jonka Draco muisteli olevan Scarrown vaimo.
“Minä kun luulin, että hän on hyvän musiikin ystävä”, lausahti eräs vanhempi nainen Scarrown toiselta puolelta, tummanpunaiset huulet venyen viekkaaseen hymyyn ja seurue nauroi taas jokainen samalla nuotilla.
“Missä ministeri Kahlesalpa on muuten? Tiedän, että lady Blaxton maanitteli häntä edes tämän kerran saapumaan paikalle”, kysyi tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut nainen, jonka hiusten yllä leijui pieniä, tulenpunaisia sulkia, jotka seurasivat naisen liikkeitä värähdellen.
“Töissä, missä muualla”, herra Scarrow huokaisi pudistellen päätään, “melkein tuntui, että hän tuppaantui aurorien iskuun Ranskaan vain välttääkseen nämä juhlat”, mies lohkaisi ja hänen vaimonsa laski hellästi kätensä tämän käsivarrelle.
“Oi, Giovanni, älä laske tuollaisella leikkiä”, rouva Scarrow kikatti äänellä, joka sai Dracon taas puristamaan hampaitaan yhteen.
“Ei, ei, hän tuntui olevan todella pahoillaan, ettei päässyt tulemaan. Olin paikalla, kun hän kertoi huonot uutiset ladylle”, sanoi nuorempi nainen piirin toiselta puolelta kallistaen päätään harmissaan, jolloin naisen vihreä huntu lehahti hänen vieressään seisovan miehen pitkiin kihariin kiinni.
“Hänen on sitten parempi hoitaa työ kunnialla loppuun ja saada se ikävä liiga kiinni”, sanoi kopeasti pikimustaan kaapuun pukeutunut vanha mies samalla, kun toisiinsa hunnusta ja hiuksista kiinni sotkeutunut pari yritti arvokkaasti irrottautua toisistaan. Draco katsoi vanhan miehen kaartuvia, hopeaisia viiksiä, joita tämä hiveli ylpeänä. Dracon teki mieli syöttää viikset miehelle.
“Siitä on turha huolehtia, paikalla on neljän valtion parhaimmat aurorit ja viranomaiset. Yliaurori Potter lähti myös mukaan lopulta ja onneksi, koska en luottaisi tehtävää vain ranskalaisen johdon käsiin”, Scarrow toppuutteli ja viiksekäs mies nyökkäsi edelleen jäykkänä. Draco työnsi taas kuohuviinilasinsa huulilleen.
“Potterkin lähti?” kysyi se kiharatukkainen mies, joka oli viimein karistanut hunnun kimpustaan. Hunnun omistaja oli kadonnut paikalta. “Eikö hän luota alaisiinsa vai onko hän työnarkomaani?” mies naurahti yrittäen olla hauska ja muiden hihittäessä Draco ei löytänyt kommentista mitään naurettavaa.
“Hampaat”, hän kuuli äitinsä äänen todella hiljaisena vierestään ja Draco rentoutti kasvolihaksensa.
“En itse asiassa tiedä, mitä siinä tapahtui, että miksi Potterin piti lopulta lähteä”, Scarrow pohti ja otti siemauksen lasillisestaan. “Herra Malfoy, onko teillä tarkempaa sisäpiiritietoa?” hän kysyi aivan liian ystävällisellä äänellä. Äkkiä noin kymmenen silmäparia tuijotti Dracoa olettaen hänen osaavan tuottaa sanoja sillä hetkellä. Hänen puhelahjansa olivat ottaneet lomaa, eikä hän saanut päähänsä yhtäkään niistä miljoonista ulkoa opituista tekosyistä, joilla yleensä pääsi irti ahdistavasta tilanteesta tällaisissa juhlissa. Aika vain kului, eikä hän ollut sanonut vieläkään mitään ja naamiot jokaisen ympäröivän ihmisen kasvoilla alkoivat haihtua, kun hän ei osannut jatkaa keskustelua.
Onneksi Narcissalla oli vielä älliä päässä. “Minusta tuntuu, että syyt ovat sellaisia, joita Draco ei saisi kertoa vaikka tietäisikin.” Silmät iskostuivat nyt rouva Malfoyhin, jonka naamio ei ollut tipahtanut. “Tai voisi, jos sitten suostuisitte unhoitutettavaksi, taika, joka ei taida olla poikani erikoisalaa”, Narcissa nauroi heleästi silmäillen tietäväisesti joukkoa.
“Kuulostaa kammottavalta, taidan jättää väliin”, kiharapäinen mies parahti ylinäytellysti, jolloin ilmapiiri vapautui ja Draco sai hengitettyä. Hän odotti pienen hetken, että Narcissa olisi ohjannut keskustelun muualle ja saatuaan lopulta päähänsä yhden tekosyyn poistumiselle – uuden juoman hakemisen –, hän asteli joukon luota kohti baaritiskiä ohimoiden jomotus vain pahentuen.
“Tuliviski”, hän tokaisi sävyttömästi baarimikolle, joka nyökkäsi mitään sanomatta.
“Etkä ota.” Narcissa seisahtui hänen viereensä tiskin luokse ja haki uudelleen baarimikon huomion. “Kaksi lasia vettä”, hän sanoi tiukkana. Mies vilkaisi epäröiden Dracoon, mutta kääntyi sitten hakemaan uutta tilausta.
“En voi särpiä tällaisessa tilaisuudessa vettä loppuillan. En ole kännissä”, Draco puhisi äidilleen, joka katsoi ympäri salia nenä hieman pystyssä.
“Merlin paratkoon, jos olisitkin. En kehtaisi näyttäytyä näissä ainakaan vuoteen”, Narcissa lausahti.
“Tässä, olkaa hyvät”, baarimikko sanoi pelokkaan kohteliaasti tuodessaan kaksi korkeaa kristallilasia kaksikolle. Narcissa kiitti ystävällisesti ja kun baarimikko meni palvelemaan muita vieraita, nainen tyrkkäsi vesilasin Dracon käteen. Draco katsoi vettä ja sitten äitiään, jonka kasvoilla paistoi selkeä kysymys, johon Dracoa ei huvittanut vastata.
“No mitä?” hän sen sijaan näpäytti nojaten laiskasti tiskiin, mitä Narcissa katsoi silmät siristyneenä.
“Kolme kuukautta olet laistanut seurapiireistä ja olet ehtinyt unohtaa ihan kaiken”, hän kuiskutti kiihtyneenä, vaikka piti oman kehonsa edelleen hallinnassa kuin ei olisi paraikaa käynyt riitaa poikansa kanssa. Draco jäi mielenosoituksellisesti nojaamaan tiskiin, kunnes oli varma, että äidin katse polttaisi reiän hänen kasvoihinsa, joten hän suoristautui ja otti hörpyn vedestä. Siinä maistui lievästi sitruuna.
“En ole. Minä vain...” Draco aloitti suu mutrussa, mutta ei osannutkaan jatkaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Narcissa huokaisi.
“Teemme nyt näin. Käymme vielä tervehtimässä uudelleen lordi ja lady Blaxtonia ja sitten lähdemme. Voit vedota väsymykseen, olet viettänyt aikaa enemmän yksinään ja ilta väkijoukossa alkaa tuntua raskaalta”, nainen selosti jämäkästi.
“Enkä”, Draco ärähti vastaukseksi hampaat narskuen jokaisella kirjaimella. Narcissa katsoi häntä vieläkin tiukemmalla katseella. “En aio sanoa sitä”, Draco toisti välittämättä poltteesta äitinsä ilmeessä. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut sanoa vihaavansa tuota naista edessään, tuota rakasta äitiään.
“Draco, et voi vain -”
“En tee sitä!”
Tasaiseen porinaan lankesi tauko, kun kaikki kääntyivät katsomaan äänekästä purkausta baaritiskillä. Narcissa tuijotti Dracoa häpeän puna kohoten kasvoilleen, kun hänen poikansa kasvot punehtuivat kiukusta, joka ei laantunut edes ymmärryksestä, että kaikki tuijottivat heitä. Hän laski käsi täristen vesilasin tiskille.
“Illanjatkoja. Toivottavasti kehtaat näyttää naamaasi heidän edessään seuraavan vuoden aikana”, Draco murisi yhteen puristettujen hampaiden välistä ja kaikkoontui siltä seisomalta kotiin.
Tai hän yritti kaikkoontua kotiin. Seuraavaksi hän sylki suustaan ties mitä lehtiä ja ötököitä pamahdettuaan keskellä tiheää, valtavaa pensasta. Hän poltti taialla tien pois puskasta ja kompuroi eteenpäin, kunnes kompastui märällä maalla kellahtaen ruohomättäälle. Kiroten koko maailman aloittaen äidistään ja Harrysta, hän kohotti päätään nähdäkseen, missä oli. Se oli kai metsä, tumma ja tiheä. Draco tiesi, että muutaman mailin päässä Kalmanhanaukiosta oli metsää, mutta ei ollut varma oliko ilmiintynyt juuri sinne. Kihisten hän nousi ylös ja katsoi itseään. Hänen suosikkikaapunsa, hopealankainen, täydellisesti hänelle leikattu, oli tärveltynyt totaalisesti, pensaan oksat olivat repineet sen rikki ja se oli mudassa, ruohossa ja ötököissä, joista yksi kiipesi Dracon kämmenselälle pahaa-aavistamattomana. Draco läimäisi toisen kätensä elukan päälle. Kaksi kertaa hän jaksoi hengittää syvään, kunnes yritti uudelleen kaikkoontumista.
“Herra tuli aikaisemmin – Mitä herralle on tapahtunut?” Oljo huolehti heti, kun Draco toisella yrityksellään päätyi Kalmanhanaukion olohuoneeseen, missä Oljo oli lakaisemassa. Draco katsoi kulmiensa alta kotitonttua, joka näytti todella olevan poissa tolaltaan, kun sen isäntä ilmestyi juhlista kaapu ryvettyneenä. Draco tunsi kasvoillaan märkää, mitä epäili mudaksi. Hän halusi kaatua sillä sekunnilla pehmeälle sohvalle, mutta tiesi katuvansa sitä myöhemmin, kun sohva olisi yhtä huonossa kunnossa kuin hänen kaapunsa. Niinpä hän alkoi heti tyhjästi riisua kaapua päältään.
“Oljo voi yrittää korjata kaavun”, kotitonttu ehdotti, kun Draco seisoi olohuoneessa pelkät bokserit ja valkoinen aluspaita päällään. Draco katsoi Oljon sylissä lepääviä kankaan riekaleita, joista ei uskonut, että siinä oli kaapu.
“Ihan sama”, hän totesi pienen ikuisuuden jälkeen ja sitten kaatui sohvalle. Pienten jalkojen askeleet kaikkosivat olohuoneesta ja ovi sulkeutui hiljaa.
Äiti olisi vihainen. Draco uskoi, että tämä osaisi selitellä hänen tempauksensa parhain päin muille vieraille, mutta se ei poistaisi sitä, että tämä olisi edelleen vihainen pojalleen. Draco käänsi päätään katsomaan tyhjää takkaa, jonka edustaa Oljo oli lakaissut. Olkoot vihainen, hän pohti etäisesti. Narcissan raivo tuntui mitäänsanomattomalta sillä hetkellä. Purkaus oli päästänyt patoutuneen vimman hänen sisältään, jättänyt tilalleen tyhjää ja hänen oli vaikea ymmärtää, mikä hänen ärtymyksensä oli aiheuttanut. Niin, Harry. Harrykin tuntui kaukaiselta. Olkoot Ranskassa, Draco ajatteli käpertyessään kerälle sohvalla, olkoot siellä kaukana poissa, mistä ei voinut olla mitenkään yhteydessä keneenkään, vähiten omaan poikaystäväänsä. Olohuoneen ilma tuntui erityisen viileältä, kun poissa oli juhlasalin valojen ja ihmisten aiheuttama lämpö. Jossain vaiheessa, kun Draco riippui unen ja valveen rajamailla, hän tunsi Oljon laskevan täkin hänen päälleen.
Pilvien peittämän auringon kajo herätti Dracon seuraavana aamuna ja ensimmäiseksi hän ihmetteli, miksi herääminen tuntui oudolta. Hän heräsi sohvalta, eikä sängystä, mutta muukin oli outoa. Herätyskello ei ravistanut häntä unesta todellisuuteen. Se todennäköisesti nytkin parkui yläkerrassa raivoisasti tai sitten Oljo olisi laittanut sen pois päältä. Niin varmaan, koska ääni kyllä kuuluisi olohuoneeseen saakka. Draco nousi hitaasti istumaan sohvalla ja suki sekaisia hiuksiaan. Hiusaineet olivat yhdessä öisen pyörimisen kanssa saaneet ne sojottamaan joka ilmansuuntaan, kuten Harryn hiuksilla oli tapana tehdä. Hetkellinen havahdus kipusi hänen sisällään, kun hän olisi halunnut huomauttaa asiasta Harrylle. Draco tuijotti tulisijaa silmät lasittuneina. Lopulta hän nousi ylös ja ajattelematta suuntasi kylpyhuoneeseen ja suihkuun.
Keittiössä oli katettuna tuore aamiainen, kun Draco asteli sinne haroen nyt puhtaita, kosteita hiuksiaan. Vaikka oli jo yli puolenpäivän, Draco istui aamiaisen ääreen, eikä estellyt, kun Oljo kaatoi hänelle teetä ja tarjoili uunituoreita skonsseja. Hän söi hiljaisuudessa silmäillen epämääräisesti vastakkaista seinää. Hän olisi jäänyt aamiaispöytään varmaan koko päiväksi, ellei Oljo olisi jossain vaiheessa tullut hakemaan tyhjiä lautasia pois ja Draco huomasi nousta pöydästä. Hän käveli olohuoneen ovelle, tuijotti sisään, päätti ettei ollut sinne matkalla ja lähti kävelemään ylös makuuhuoneeseen. Ovella hän jäi tapittamaan pedattua sänkyä tyhjästi. Herätyskello ei ollut päällä, Oljo oli sulkenut sen.
Kun muutaman tunnin päästä Oljo ilmoitti päivällisen olevan valmis, Draco makasi sängyn peitteiden päällä, mitä oli tehnyt muutaman tunnin ajan. Oli outoa, miten hän oli eilen vielä tuntenut olonsa niin pahantuuliseksi. Nyt siitä oli muistona vain kipeät ohimot, kun hampaiden puremisen aiheuttamat oireet eivät kadonneet yhtä nopeasti. Kun ilta tuli ja Oljo siivosi pois iltateen jäljet, Dracon oli vaikeaa muistaa, mitä oli tehnyt koko sumuisena päivänä. Hänen muotoisensa kuoppa sängyn peitossa antoi vihjeitä.
Herätyskello ei onnistunut ärsyttämään Dracoa seuraavana aamuna. Hän sulki sen tyynesti ja laskeutui takaisin selälleen lakanoille. Pari tuntia myöhemmin toisenlainen ääni havahdutti hänet unesta, johon oli uudelleen tuudittautunut lämpimän peiton alla. Hämillään Draco avasi silmänsä katsoen kohti herätyskelloa, joka virui yöpöydällä viattoman näköisenä. Oliko Draco uneksinut äänen? Ihan kuin hän olisi kuullut sen ennenkin. Ajatusketju ei ehtinyt pidemmälle, kun makuuhuoneen oveen koputettiin.
“Herra, Narcissa-rouva kyselee teitä”, Oljo piipitti oven takaa.
Alle minuutissa Draco oli sipaissut hiuksensa kuntoon, pukenut miten kuten siistit vaatteet ylleen ja kiiruhtanut alakertaan olohuoneeseen, missä Narcissa Malfoy istui sohvalla nilkat sirosti ristissä ja höyryävä teekuppi oikeassa kädessään. Kuppia pitelevän käden pikkusormi oli aivan hieman koholla. Nainen kääntyi katsomaan, kun Draco pölähti olohuoneeseen nykien tummanpunaista villapaitaa suoraksi.
“Heräätkö sinä yleensä tähän aikaan, Draco?” Narcissa tiedusteli laskiessaan teekupin takaisin asetilleen.
“En”, Draco vastasi tyhjentävästi ja istui nojatuoliin Narcissaa vastapäätä. Oljo viiletti huoneesta tarjottuaan Dracolle teekupin, jonka hän otti vastaan, mutta laski sohvapöydälle ottamatta siemaustakaan.
“Jos tulit puhumaan perjantaista -”
“Kyllä tulin puhumaan perjantaista”, Narcissa keskeytti heti. Draco kurtisti kulmiaan.
“Olen pahoillani, että huusin sinulle”, hän töksäytti hetkisen tuijotuskilpailun jälkeen. Narcissa suipisti suutaan ja laski kuppinsa asetilleen sohvapöydälle. Hän risti sormensa polvensa päälle saaden Dracon nojautumaan vähän taakse päin tuolissaan. Narcissa näytti epäröivän sanojaan ja tekojaan, kun tuskin koskaan niin teki. Hän tiesi, miten puhua ihmisille, joita arvosti, eikä välittänyt miten kohteli heitä, joita ei kunnioittanut. Dracon mielessä välähti se, kun äiti oli kertonut olevansa iloinen poikansa onnellisesta suhteesta Harry Potteriin, mieheen, jota Narcissa oli suurimman osan elämästään ylenkatsonut.
“Onko kaikki hyvin, Draco?” Narcissa kysyi jännittäen hartioitaan kermanvaalean kaavun alla. Väri sai hänen valkoiset hiuksensa hohtamaan entistä puhtaampina.
“Minä olin varmaan väsynyt, niin kuin sanoit”, Draco vastasi pohtien enemmän äitinsä käytöstä kuin vastausta itse kysymykseen.
“Niinkö?”
“Niin kai.”
Hiljaisuus laskeutui olohuoneeseen ja kaukaisesti Draco kuuli liikenteen äänet ja rääkyvät linnut pihan puissa. Narcissa ei liikuttanut silmäripseäänkään, kallisti vain päätään hieman eteenpäin, toisin kuin yleensä katsoi ihmisiä, nenäänsä pitkin.
“Draco”, hän aloitti hitaasti oudolla sävyllä, jota Draco ei muistanut kuulleensa äitinsä suusta pitkään aikaan, ei sitten lapsuutensa. “Tiedäthän, että voit puhua minulle, mistä vain. Olen äitisi.” Draco siristi silmiään.
“Kyllä, tiedän sen”, hän vastasi samalla, kun hallitsemattomasti kipristeli sormiaan. Hän ei halunnut tietää, miksi äiti kysyi näitä kysymyksiä, ei vaikka kuinka herätyskellon kalinaa muistuttava ääni ryhtyi häiritsevästi voimistumaan hänen päässään. Jännittäen leukaansa Draco jätti äänen omaan arvoonsa.
“Koska tiedän, että en aina ole ollut...helposti lähestyttävä”, Narcissa pulautti vaikeasti ja siirsi katseensa kullalla koristeluun vihreään teekuppiin. Se oli lakannut höyryämästä. “Eikä sinulle ole ollut helppoa, että olen...tällainen äiti”, hän yhä takelteli, mutta sitten jatkoi varmempana: “Ja nyt kun Harry on poissa ja olet yksin, ajattelin kertoa, että voit puhua minulle. Jos haluat.”
“En minä ole yksin”, Draco sihahti keskisormi naksahtaen kovaa. Narcissa vaihtoi vähän asentoaan sohvalla ja risti nilkkansa toisin päin hallitusti.
“Tarkoitin yksinäinen.”
Taas uusi naksahdus, joka kuului vain Dracon korviin, koska se kuului rikki paukahtaneesta kellosta hänen takaraivossaan. Hän rutisti kulmiaan ja puri hampaitaan yhteen niin kovaa, että ohimoilla salamoi. Hän piti huulensa paikoillaan, koska pelkäsi, jos yrittäisi sanoa yhtään mitään, ne alkaisivat vapista kuten hänen toinen jalkansa oli jo alkanut tehdä, vispaten ilman omistajansa kontrollia. Narcissa ei kiinnittänyt huomiota mihinkään näistä, katsoi yhä visusti poikansa silmiin.
“Sinun kannattaisi jutella jonkun kanssa”, Narcissa selitti edelleen varoen Dracon reaktiota.
“Juttelen Harryn kanssa”, Draco onnistui tokaisemaan. Runsaaksi vuorokaudeksi laantunut vimma nosti päätään, mutta toi mukanaan uusia tuntemuksia, sellaisia, jotka tuntuivat neuloilta Dracon silmien takana.
“Hän ei ole nyt täällä. Tarkoitin ystävää. Tai perhettä”, Narcissa ehdotti.
“Sellaisia ei ole”, Draco sanoi yrittäen pitää itsensä vihaisena, haluamatta antautua neuloille, mutta hänen sanansa purkautuivat parahduksena. Narcissan silmät levisivät, kun Draco alkoi parkaisun jälkeen itkeä.
Draco kumartui kaksin kerroin, näki, miten tärinä jalasta oli vallannut hänen koko kehonsa, puristi käsivartensa niskansa ympäri ja oli varma purevansa hampaitaan rikki. Suolaiset kyyneleet eivät totelleet, ne eivät lopettaneet vuotamista, mutta niiden estely ruoski hänen rintaansa kahta kauheammin. Paine rinnan alla sai hänet hikkaamaan, eikä itkun lopettaminen ollut yhtään sen helpompaa. Hän huohotti, puristi niskaansa sormillaan haudaten päätään polviensa väliin toiveenaan kadota maailmasta, päästä häpeämään tuntemuksiaan, purkaustaan.
Itku oli karistanut hänen mielestään todellisen maailman, hän ei muistanut missä tai milloin oli, mikä oli Kalmanhanaukio tai että hänen äitinsä istui hänen edessään. Vasta kun viileät sormet laskeutuivat hellästi hänen yläselälleen liikkuen rauhoittavasti ylös alas, hän ymmärsi romahtaneensa äitinsä silmien edessä. Kaukaisesti Draco tunsi lämmön hohkaavan hahmosta, joka oli kumartunut hänen viereensä tuolin käsinojaan itseään tukien. Käsi hänen selässään lämpeni sitä myöten, mitä kauemmin se silitti häntä pehmein liikkein. Narcissan toinen viileä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen, joka oli yhä rutistuneena niskassa toisen käden sormien otteessa. Narcissa ei sanonut mitään, oli vain siinä läsnä, lähellä. Peukalo silitti hänen rannettaan, mikä rentoutti hänen käsiensä otetta toisistaan ja niskasta. Selässä hierova käsi rauhoitti pakotusta hänen rinnassaan, neulat pehmenivät ja ne soljuivat puroina ulos hänen kyynelkanaviaan myöten. Kun Draco tunsi kehonsa rentoutuvan, hänen itkunsa yltyi ja hikka muuttui vaikerrukseksi.
Saattoi kulua minuutteja, tunteja tai vuosisatoja, kun äiti ja poika pysyivät paikoillaan, jopa pojan itkun laannuttua hiljalleen. Dracon keho kouristeli hetkittäin ja välillä hän tiukensi yhä uudemman kerran otettaan niskastaan, johon Narcissa vastasi tasaisella silityksellä, jonka myötä ilkeä puristus lieveni. Vielä pidemmän ajan kuluttua Draco sai tärinänsä hallintaan, mutta ei halunnut liikkua. Hänen kasvonsa oli haudattu polvien väliin ja kädet liimautuneet toisiinsa.
“Draco”, Narcissan ääni raakkui ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Siinä kuulsi paksu myötätunto ja pala kurkussa. “En ole ollut oikein läsnä, mutta olen tässä nyt.” Draco nosti aavistuksen päätään ylemmäs kiertäen viimein sormiaan irti toisistaan. Ne olivat hellinä. Kädet valuivat alas syliin ja haalea jomotus varoitti tulostaan Dracon olkapäissä.
“Kiitos”, Draco sai rykäistyä suustaan tonnin liman ja syljen alta. Hän nosti vielä enemmän päätään sylistään tuntien vahvasti halua halata äitiään, mutta ei saanut revittyä itsestään uskallusta. Sen sijaan Narcissa tunki itsensä valtavaan nojatuoliin hänen vierelleen ja kiersi kätensä hänen ympärille, ensin hapuillen, mutta koko ajan tiukemmin. Dracon huokaisi raskaasti vaaleisiin, tutulta tuoksuviin hiuksiin. Hän oli äkkiä äitinsä pukeutumiskamarissa, missä tämä pirskautti ilmaan hajuvettä, joka leijui pienen pojan nenään tämän kurkistellessa arkana oviaukossa. Draco kiersi omat kätensä äitinsä ympärille.
“Minä...aina puhuin Harrylle”, Draco kähisi nieleskeltyään monta kertaa sanansa. “En ajatellut, että koskaan tarvitsin ketään muuta.” Narcissa hymähti ymmärtäväisesti hänen niskaansa. Lämmenneet kädet olivat Dracon selässä sivellen tätä paidan läpi. “Eihän kukaan muukaan tarvinnut minua”, hän kuiskasi kiristelevien hampaiden välistä ja jälleen silmät vuosivat tällä kertaa kastellen Narcissan kalliin kaavun olkamuksen.
“Tuo ei ole totta, piste”, Narcissa tokaisi äidillisen tomerasti, mikä sai Dracon suupielet taipumaan aavistuksen verran ylöspäin. Hellästi Draco vapautti otettaan Narcissasta, he eivät olleet syleilleet näin ties kuinka moneen vuoteen ja hän tiesi äitinsä tulleen epämukavuusalueelleen, vaikka tämä kuinka halusi olla poikansa tukena. Erkaannuttuaan Narcissasta, Draco näki tämän kasvot, jotka punoittivat, silmät kimmelsivät, vaikka yksikään kyynel ei ollut päässyt vapaaksi. Narcissa katsoi häntä huulet hieman vapisten, etäisesti epätoivoisella katseella, toivoen, että oli tekemässä oikein.
“Entä...ystäväsi?” Narcissa kysyi ja veti tutun viehkeällä eleellä kuin tyhjästä hihastaan vitivalkoisen nenäliinan, jonka ojensi Dracolle. Draco otti sen vastaan pyyhkien hitaasti itkunsa jälkiä. Hän tunsi otsassa alkavan oudon kivistyksen, kuin siihen olisi muodostumassa valtava mustelma.
“He eivät taida enää pitää minusta kauheasti. Ei sen jälkeen, kun kuulivat minusta ja Harrysta”, hän vastasi paksusti.
“Eikö Blaise pyytänyt sinua vierailulle ensi viikolla?” Narcissa kysyi nyt jo paljon hillitympänä kuin hetki sitten, vaikka hän edelleen istui polvet puristuen poikansa polvia vasten samassa, isossa nojatuolissa.
“Hän on tehnyt sitä jo jonkin aikaa, tahtoo vain leveillä”, Draco kohautti olkiaan vastaukseksi. “Minusta tuntuu, että Pansy on mukana juonessa, hänkin on kirjoittanut vähän väliä”, hän jatkoi ajatukset välähtäen Pansyn viimeisimpään kirjeeseen, jonka oli jättänyt keittiöön, eikä tiennyt, minne se oli sen jälkeen kadonnut. Ehkä Oljo oli korjannut sen pois. Narcissa kurtisti kulmiaan.
“Blaise on jo jonkin aikaa halunnut sinua vierailulle ja sinusta se on vain juoni? Ja Pansy on kirjoittanut sinulle?” hän sanoitti Dracon kertomuksen hitaasti ja Draco nyökkäsi. Nenäliina hänen käsissään oli jo kuiva, puhdas ja paraikaa viikkasi itseään kukaksi, valmiina käyttöön.
“Minusta sinun kannattaisi mennä”, Narcissa sanoi kohta. Draco kohotti katseensa häneen. Naisen kasvot olivat lähestulkoon tavallisen, kalpean sävyiset ja silmät eivät ainakaan enää kimmeltäneet.
“Kyllä minä aioinkin”, Draco kommentoi takaisin.
“Hyvä. Ja kuule, Draco-rakas”, Narcissa sanoi ja Dracoa alkoi melkein jälleen itkettää hellyttelynimi, “etkö sinä kuitenkin tahtoisi pitää heidät ystävinäsi?”
Draco nielaisi, kääntyi katsomaan nenäliinaa ja nyökkäsi pienesti.
“Sinun kannattaa sanoa se. Kertoa suoraan, mitä ajattelet”, Narcissa selitti määrätietoisesti. Puhe sai Dracon jalan taas vispaamaan.
“Mutta entä jos…”
“Sitten sinä tulet puhumaan minulle. Koska voit aina tulla puhumaan minulle.”
Draco katsoi äitiään. Tämän silmät olivat jähmeät, otsarypyt sileät ja huulet pienessä, yhteen puristetussa hymyssä, päättäväisyys ja toiveikkuus paistoivat kasvoilta.
“Hyvä on.”
Sinä iltana Draco laittoi herätyskellon herätyksen pois päältä.
Kolme päivää myöhemmin Draco ilmiintyi valtavan, punatiilisen kartanon edustalle jännitys ja pelko vatsaa nipistellen. Kartano oli melkein yhtä iso kuin Malfoyn kartano, mutta kun Dracon lapsuudenkoti oli ollut jylhä ja uhkaava, tämä oli pikemminkin arvokas ja toivotti tervetulleeksi. Ei ollut metallisia portteja, vaan valtava ruohomeri jatkuen pitkälle rakennuksen ympärillä. Identtiset rappuset, toistensa peilikuvat, laskeutuivat kiviseltä verannalta Dracon jalkojen juureen. Kivet rapuilla olivat harmaat, iän kuluttamat, mutta mistään ei versonut rikkaruohoja, joskin kaiteiden pylväisiin kiipesi tummanvihreitä köynnöksiä, joiden lehdet hivelivät Dracon sormia hänen kuljettaessa kättään kaiteella. Tasanne rappujen jälkeen levittäytyi koko kartanon edustan läpi ja johti suoraan edessä kohoaville kaksoisoville. Niitä vartioi kaksi kivestä veistettyä, valtavaa auguuria, jotka kannattelivat puolikuun muotoista katosta. Ne tuijottivat surumielisin silmin Dracoa, kun hän lähestyi ovea. Draco tarttui outoon, palavan sulan muotoiseen ovenkolkuttimeen ja iski sitä kaksi kertaa painavaan oveen. Välittömästi irrotettuaan otteensa kolkuttimesta, hän halusi kaikkoontua niiltä sijoiltaan, mutta rutisti käsiään nyrkkiinsä ja pakotti itsensä jäämään. Kohta hän kuuli vaimeasti lähestyvät askeleet oven takaa ja oli taas kaikkoontumassa. Hän polki jalkaansa ja pysyi paikoillaan.
“Eivät ole kummoisia uuden isännän tuttavat”, toinen auguureista puuskahti hiljaa, kun ovi vihdoin aukeni paljastaen Blaisen virnuilevat kasvot, jotka kirkastuivat entisestään hänen tunnistaessa tulijan.
“No eipä aikaakaan!” hän huudahti innoissaan ja tarttui Dracon käteen tuttavallisesti. Draco rykäisi ja löysi itseluottamuksensa.
“Tämä on niin pieni, että kesti löytää perille”, hän vastasi.
“Kuka kehtaat solvata lordi Vercoen -!” aloitti toinen auguureista.
“Äh, päät kiinni”, Blaise tokaisi niille ja työnsi Dracon sisään patsaiden haukkumiselta. “Eivät vieläkään jaksa uskoa, että minä asun täällä nykyään. Eikä Vercoen sukukaan ole asunut täällä vuosisatoihin”, hän mutisi vetäessään ovet kiinni. “Lordi Vercoe rakennutti tämän”, hän vielä vastasi Dracon kysyvään katseeseen.
Aulaan säkenöivät valoa valtavat ikkunat ja oman valonlähteensä omaava kattokruunu. Dracon jalkojen alla askeleita pehmensi tummanharmaa matto, jossa ui kimaltelevia sinisiä ja valkoisia taistelukaloja evät lipuen perässään kuin savuvana. Yläkertaan johtivat tummapuiset kierreportaat, joiden jokaisen kerroksen puisten kaiteiden kaiverrukset esittivät nimien perusteella kartanoa asuttaneiden ihmisten elämää, tanssiaisia 1780-luvulta, illallisia 1800-luvulta ja viininmaistelua 1980-luvulta. Blaise johdatti Dracon vasemmalle huoneeseen, joka kaikki seinät peittävistä kirjahyllyistä päätellen oli kirjasto. Nurkassa oli itsekseen musisoiva harppu ja Draco ehti juuri ja juuri nähdä vilauksen kotitontun korvasta, joka livahti ulos kirjaston vastakkaisen päädyn ovesta.
“Juotko sinä teetä?” Draco virnuili huomatessaan kattauksen marmorisella pöydällä kahden sohvan välissä keskellä huonetta. Blaise istahti toiselle sohvista, upottavalle ja tummanpunaiselle ja osoitti vierastaan istumaan vastapäätä samanlaiselle sohvalle. Draco tunsi uppoavansa punaiseen syliin ja kamppaili istuakseen edes jotenkin sivistyneessä asennossa.
“Kuuluu uuden kartanonherran velvollisuuksiin”, Blaise hymähti samalla, kun heilautti taikasauvaansa ja pannu kaatoi kahteen kuppiin höyryävää nestettä. Draco maistoi teessä pehmeän yrtin.
“Järjestit sitten oikein kunnon bileet vanhalle lady Blaxtonille”, Blaise tokaisi ja Draco nielaisi teetä väärään kurkkuun. Yritettyään estellä hetkellistä yskäkohtaustaan, hän sai lopulta kakaistua: “En tarkoituksella.”
Blaise pyyhkäisi ilmaa kädellään. “Kohta se unohtuu. Viimeistään, kun Pansy alkaa esitellä vaihtoehtoja häämekokseen.” Draco rutisti kulmiaan.
“Eikö hänen pitänyt pitää talvihäät?” hän huomioi katsahtaessaan isoista ikkunoista ulos, mistä näkyi huhtikuinen kirpeä kevätsää.
“Minusta on ihmeellistä, että hän vasta nyt on alkanut valita pukuaan”, Blaise vastasi. Draco hymähti ja otti uuden siemauksen teestä.
Blaise laski teekupin asetille ja levitti kätensä sivuilleen. “No, mitä pidät?” hän tiedusteli ylpeänä. Draco katsahti ympärilleen kirjastossa. Se ei ihan ollut Blaisen tyyliä, joka oli nykyaikaisempi ja pelkistetympi, mutta ei voinut väittää, etteikö kirjasto olisi komea. Sen katossa riippui raskas kattokruunu, sohvien kullatut jalat sädehtivät pölyttöminä ja valtava takka Dracon takana näytti siltä, että sitä ei olisi koskaan käytetty, vaikka vieressä odotti pino paksuja halkoja tuleen heitettäväksi.
“Se on hieno”, Draco kommentoi. “Ei ihan sinua”, hän jatkoi, kun Blaise näytti aivan liian itsetyytyväiseltä. Tumma mies tuhahti ja nousi ylös, hänen teekuppinsa seuraten mukana, samoin pannu.
“Et ole nähnyt vielä mitään”, hän sanoi ja viittoi Dracoa mukaansa samaan suuntaan, minne kotitonttu oli hetki sitten kadonnut. Draco nousi ylös, jolloin hänenkin asettinsa nousi ilmaan seuraten omistajaansa teekupin laskeutuessa sille, kun Draco irrotti otteensa korvasta.
Seuraavan melkein tunnin ajan Blaise kierrätti Dracon läpi aulan muotokuvat, salongin, ruokasalin, tanssiaissalin, toisen salongin, biljardihuoneen, tupakkahuoneen (“sellaiseksi he ainakin sitä kutsuivat”, Blaise kommentoi, kun Draco katsoi huonetta, joka näytti melko lailla aikaisemmin näkemiltään salongeilta), oman makuuhuoneensa, pukeutumishuoneensa, mailien pituisilta tuntuvat käytävät, lukuisia salakäytäviä (“en usko, että olen vielä löytänyt kaikkia”, Blaise ilakoi) leveän parvekkeen, joka oli kartanon uusin osa, sekä lopuksi kipuamisen jälkeen korkeimman tornin huoneen, jonka Blaise kertoi olleen lordi Vercoen salainen tila maalaamiseen.
“Ja ullakolta löytyneiden muutamien maalausten perusteella aika alastomien naisten maalaamiseen nimenomaan”, Blaise nauroi, kun he astelivat pitkiä kierreportaita takaisin alempiin kerroksiin. “Pitää pohtia ottaako samanlainen harrastus itsellekin”, isäntä kihersi.
“Ei ihan sinua, mutta hyvän sijoituksen teit”, Draco toisti, kun he pääsivät viimein toiseen kerrokseen, missä massiiviset puiset ovet kätkivät taakseen vielä monen monta huonetta, kun he eivät välittäneet katsoa jokaiseen.
“Odotas, kun saan suunnittelijat tänne vihdoin parin viikon päästä”, Blaise kehui innoissaan. “Pansy halusi myös suunnitella joitain makuuhuoneita tietyillä teemoilla.” Blaise tyhjensi kulauksella teekuppinsa. “Olet tervetullut mukaan suunnitteluun.” Draco katsoi kiinteästi jalkoihinsa, kun he lähtivät laskeutumaan kierreportaita. Kaiteiden kuviot liikkuivat kuten taulut ja yhdessä tanssiaiskaiverruksessa kolme nuorta naista seurasi innolla kahden miehen kävelyä edestään.
“En ole mikään sisustaja”, Draco aloitti kevyesti. Pannu oli taas täyttänyt hänen kuppinsa, mutta hän olisi kaivannut jotain viileää, kun kurkku tuntui olevan tahmea, sanojen muodostus vaati ponnistuksia.
“Luuletko, että itse olen?” Blaise kysyi. “Se olisi hauskaa. Haluan, että talosta tulee asutun näköinen ja minusta se onnistuu, jos ystäväni auttavat suunnittelussa.”
Draco laski täyden kuppinsa asetille, kun tunsi värinän kiipeilevän hänen sormiaan pitkin. Askeleet hiljentyivät, kun he saavuttivat aulan ja paksu matto vaimensi heidän kulkunsa. Draco hieroi sormiaan toisiaan vasten, vältteli Blaisen katsetta. Hänestä tuntui, että Blaise oli käyttänyt sanaa ystävä ja viitannut sillä häneen. Kirjaston vaimea kaappikello tunkeutui pommituksena Dracon korviin, kun hän ei vieläkään saanut kommentoitua Blaisen sanoja.
“En lupaa mitään taideteoksia”, Draco sanoi jäykästi, kun he pääsivät takaisin sohvien luokse. Huone taisi huojua, vai huojuiko hän?
“En sellaista odottaisikaan”, kaukaa kuului Blaisen vastaus. Draco katsoi tätä kasvoihin, tummissa silmissä oli tuntematonta pehmeyttä ja kerrankin huulet olivat hymyssä, eivät virneessä.
“Draco”, Blaise aloitti kohta. Tämän kasvot olivat valahtaneet vakavaksi, hymy kadonnut ja pieni ryppy oli ilmestynyt kulmien väliin. “En oikein tiedä, miksi en ole kuullut sinusta hetkeen”, hän totesi nostaen käden raapimaan niskaansa. Hän yritti jatkaa Dracon katsomista, mutta silmät karkailivat yhä heidän edessään leijuviin teekuppeihin ja mattoon ja omiin kengänkärkiinsä. Dracon teki kauheasti mieli raapia myös omaa niskaansa.
“Minä…” Draco sopersi ja rykäisi pakottaen itsensä jatkamaan, “minä taisin luulla, että te – sinä ja Pansy siis – ette ole enää ystäviäni.”
Hermot sädehtivät Dracon niskassa, kun hän nosti milli milliltä hartioitaan aina jännittyneempään asentoon. Pelko vapisutti hänen jalkojaan, vaativat juoksemaan pakoon, kauas pois jonnekin kuoppaan, minne voisi mädäntyä rauhassa. Ääni, joka kuulosti kovasti äidiltä, piti hänet aloillaan ja hän kieltäytyi välttelemästä Blaisen katsetta.
“Kuule”, Blaise aloitti nuolaisten huuliaan. Huokaisun kera hän istui alas sohvalle. Draco ei luottanut jalkoihinsa, että olisi voinut liikahtaa yhtään lähemmäs sohvaa istuakseen.
“Me taisimme ottaa uutisen sinusta ja Potterista vähän lapsellisesti. Emme me oikeasti ajatelleet, että jonkun tuollaisen takia emme voisi enää olla ystäviä”, hän sopotti. Miehen sormet olivat ristikkäin toistensa lomassa, hieroen niitä yhteen jäykkänä.
“Minä jotenkin ajattelin niin”, Draco totesi hiljaa.
Blaise hengähti. “Anteeksi.”
“Ihan itse sen päässäni kehittelin, älä turhaan pyydä anteeksi.”
“No, minä kehittelin omassa päässäni, että ajattelit olevasi liian hyvä enää meidän ystäväksemme. Sitä nyt ei voi turhaan pyytää anteeksi.” Blaise katsoi Dracoon kulmiensa alta.
Draco sai jalkansa liikkumaan ja vihdoin istui alas sohvalle, joka veti häntä taas sisuksiinsa.
“Sovitaan, että ollaan tasoissa”, hän sanoi varovasti. “Eikä enää kehitellä teorioita”, hän lisäsi.
“Sopii”, Blaise hymyili huojentuneena, mihin Draco vastasi pienellä hymyllä. Hartiat laskeutuivat hänen huomaamattaan.
Sitten Blaise ponkaisi ylös sohvalta. “Mutta et nähnyt vielä parasta osuutta! Puutarhaa!”
Kului vielä reilu tunti, jonka aikana Blaise esitteli labyrintin, jonka okaisista aidoista muodostui kulkijan eteen esteitä kuten lohikäärmeitä, aarnikotkia, kimeeroja ja mantikoreja.
“Onko sinun tarkoituksesi raadella vieraitasi tai heidän vaatteitaan?” Draco kysyi väistäessään yhden aarnikotkan kynsiä ja kiiruhtaessaan Blaisen perään.
“Ei vaan testata heidän reaktionopeuttaan”, mies hymyili. Draco katsoi viereensä pensaan teräviin seinämiin.
“Onnistuin repimään pilalle suosikkikaapuni pensaaseen Blaxtonin juhlien jälkeen”, hän huokaisi. Blaise käännähti kannoillaan järkyttyneenä.
“Sen hopeisen?” hän kysyi ja Draco seisahtui juuri ennen kuin törmäsi tähän. Hän nyökkäsi. Blaisen silmät levisivät, mutta hän keräsi itsensä sitten.
“Shoppailemaan, ensi viikolla”, hän täräytti ja kääntyi määrätietoisesti ympäri jatkaen kulkuaan pois labyrintista. Draco raapi niskaansa hymyillen.
Kun he olivat selviytyneet pensaiden keskeltä, he saapuivat laajalle, puiselle korotetulle tasanteelle, joka oli jo enemmän Blaisen tyyliä. Sohvat ja telttakatokset helottivat valkoisina, pöytä oli ilmassa leijuva, hiljalleen pyörivä kivinen pyöreä laatta ja alueen takaa kulki kapea uoma täynnä täydellisen sinistä vettä, jossa kisaili karppeja.
“Karppeja?” Draco kysyi toinen suupieli kohotettuna. Blaise kohotti kulmiaan.
“Ne ovat arvokkaita”, hän vastasi ja kun Draco ei lakannut tuijottamistaan, hän jatkoi: “Tai niin myyjä sanoi. Ehkä vaihdan ne johonkin.” Unelmoiva katse syttyi Blaisen silmiin. “Ehkä ramoroihin.”
“Kai tiedät, että ne ovat suojeltuja ja puhut juuri yliaurorin poikaystävälle?”
Blaise tönäisi Dracoa käsivarteen. “Tietty tiesin, enhän koskaan tekisi sellaista.”
“Et tietenkään.”
Viiden päivän päästä Harry palasi.
Paluu tapahtui yllättäen, koska Harry ei voinut operaation salailun takia kertoa mitään liikkeistään, joten kun Kalmanhanaukion ulko-ovi kävi äkillisesti maanantain illan hämärissä, Draco sai lähestulkoon sydänkohtauksen.
“Draco, se olen minä, senkin sekopää!” Harry huusi, kun Draco pelmahti eteiseen taikasauva ojossa ymmärtämättä, että murtovaras tuskin olisi pitänyt niin kovaa ääntä, jos ajatteli ryöstää talon.
“Itse olet sekopää! Miksi et sanonut mitään?” Draco kommentoi takaisin viittoen suljettuun oveen Harryn takana.
“En olettanut, että aiot kirota minut ensi töiksesi, kun ollaan oltu erossa kaksi viikkoa.”
Draco nielaisi jokaisen turhan vastalauseen, tiputti taikasauvansa kolinalla lattialle ja hyökkäsi Harryn syliin. Vähintään yhtä innokkaasti Harry vastasi tiukkaan syleilyyn. Draco hautasi kasvojaan Harryn kaulaan ja imi sieraimiinsa tuttua tuoksua. Hän epäili rikkovansa Harryn kylkiluita puristuksellaan, mutta tämä ei vaikuttanut välittävän. Harryn kädet musersivat häntä ihan yhtä lujasti, eikä Dracolle tullut mieleenkään pyytää hellittämään otetta. Harryn tummansininen aurorinkaapu tuntui lohdulliselta hänen kosketuksensa alla.
“Oljokin on iloinen isännän paluusta, mutta ruoka jäähtyy”, kuului pieni ääni, kun Harry ja Draco eivät olleet pitkään aikaan liikkuneet.
“Oikeastaan minulla ei ole yhtään nälkä”, Harry mumisi Dracon hiuksiin, joita hänen kätensä olivat siirtyneet sivelemään. Kova murina Harryn vatsan tienoolta kertoi toista tarinaa. Draco hymisi ja vastahakoisesti viimein päästi tämän sylistään.
“Olet kuitenkin syönyt koko kaksi viikkoisen ajan pelkkiä leivoksia”, hän sanoi ja repi Harryn kädet selkänsä takaa, jotta saattoi tarttua tätä kädestä kiinni vetäen tämän sitten perässään kohti keittiötä. Hän istutti Harryn Oljon kattaman pöydän ääreen kuorien tämän kaavustaan vikkelällä liikkeellä.
“Siinä, syö, saat samalla juoruta kaikkea niistä typeristä ranskalaisista auroreista”, Draco komensi ja asteli istumaan Harrya vastapäätä. Harrya huokaisi tuskaisesti, otsa rypyssä.
“Äh, se on tylsää. Aloita sinä. Kai sinä nousit sängystä edes ylös joka päivä?” hän ehdotti hapuillen Dracon kättä, joka lojui pöydällä edessään.
“Totta kai”, Draco vastasi tyhjentävästi sormet lomittuen Harryn sormien kanssa. Harry siristi silmiään ja kun Draco ei jatkanut, hän kysyi: “No, haluatko kertoa, mitä olet tehnyt, kun olin poissa?”
Draco hymähti ja katsoi heidän yhteenliitettyjä käsiään. “Enpä oikeastaan.”
Harryn hymy katosi ja hän katsoi poikaystäväänsä kummastuneena. Draco naurahti.
“Tai siis, haluan kertoa. Äiti pyysi minua lady Blaxtonin juhliin, tapasin uuden ministeri Scarrown siellä. Oletko koskaan huomannut, että rouva Scarrowlla on aina hansikkaat juhlissa? Kammottava etikettivirhe, olisit nähnyt äidin ilmeen, kun hän havaitsi sen ensi kertaa. Ruoka oli ihan hyvää, mutta en oikein koskaan totu niihin uusiin tarjottimiin, tökkäisin sitä ainakin kahdesti illallisen aikana. Näin myös Blaisen uuden kartanon, voitko uskoa, että hänellä oli karppeja? Hän pakottaa meidät varmaan tulemaan isoihin tupaantuliaisjuhliin kesällä…”
Harry ei ottanut uutisia Dracon suosikkikaavun kohtalosta yhtä dramaattisesti kuin Blaise.
