Nimi: Kaakaota ja muffinsseja
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Fandom: Percy Jackson
Ikäraja: S
Paritukset: Luke/Thaleia
Tyylilaji: Pieni fluff ja sitten jotakin muuta
Yhteenveto: Thaleialla on hermot kireällä ja hän on huolissaan vähän kaikesta, mutta onneksi on olemassa Luke, joka on aina Thaleian tukena.
Muuta: Sijoittuu aikaan, kun Thaleia, Luke ja Annabeth olivat yhdessä pakosalla.
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Riordanille.
Oma sana: En ole mikään Thuke-fani ja tämä vain syntyi kun aloin kirjoittamaan Thaleiasta. Tämän kirjoittamisesta on aikaa ja on ensimmäisiä Percy Jackson ficcejä, joita olen tehnyt. Olen itse tähän ihan tyytyväinen
Kaakaota ja muffinssejaThaleia istui ajatuksissaan ja katsoi peistään kuin transsissa. Häntä huolestutti. Hän melkein tuupertui siitä huolesta, mikä painoi hänen harteitaan. He, kolme puoliveristä, olivat aivan oman onnensa nojassa. Thaleia oli huolissaan varsinkin Annabethista. Tyttö oli niin nuori. Vasta 7-vuotias. Miten he ikinä saisivat hänet leiriin? Miten he ikinä ylipäätään selviäisivät hengissä? Thaleia siirsi katseensa nukkuvaan tyttöön majan takaosassa. Annabeth nukkui sikeästi. Jo oli aikakin. Kerrankin joku heistä sai unta, vaikka unet saattoivatkin muuttua leppoisista painajaisiksi. Puoliveristen kirous, unet. Thaleia oli nähnyt unta isästään, mutta kirosi tätä mielessään, kun tämä ei auttanut häntä. Miten Zeus saattoi? Eikö hän välitä minusta? Thaleia ajatteli katkerana. Eikö hän välitä minusta? Ei... Hänen täytyi välittää edes jonkin verran. Hän oli antanut Thaleialle peitsen, aseen hirviöitä vastaan. Jos hän selviäisi leiriin asti, hän saisi ehkä isältään selkeämpiä viestejä. Jos hän pääsisi...
"Kaakaota ja muffinsseja!" kuului iloinen ääni majan ulkopuolelta. Thaleia tarttui peitseensä ja kohotti sen hurja ilme kasvoillaan. Luken pää ilmestyi majan suuaukkoon ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Hymy kuitenkin hyytyi kun hän näki olevansa Thaleian tähtäimessä. Hetken he katsoivat toisiinsa. Sitten Thaleia laski peitsensä.
"Hemmetti Luke! Säikäytit minut puolikuoliaaksi!" Thaleia manasi ja hänen teki mieli motata poikaa. Luke virnisti ja tuli kokonaan majaan. Hän kantoi käsissään kolme suljettua kaakomukia ja kolme muffinia. Ne tuoksuivat vastustamattomilta.
"No hyvä, etten kuoliaaksi. Camoon Thaleia, sinulla on pinna liian kireällä. Katso mitä toin, eiköhän kunnon herkut saa sinunkin yliherkän mielesi rentoutumaan", Luke sanoi ja antoi Thaleialle mustikkamuffinsin ja kaakomukin. Thaleia katsoi niitä tylsänä. Lopulta hän avasi mukin ja siemaisi lämmintä kaakaota. Vaisu hymy kohosi hänen huulilleen.
"Kiitti Luke", Thaleia sanoi hiljaa ja haukkasi muffiniaan. Se oli herkullinen.
"Annabeth siis nukkuu jo", Luke sanoi kun hän tähyili nukkuvaa hahmoa majan takaosassa, mutta ei kuulostanut erityisen pettyneeltä. Thaleia vilkaisi tyttöä.
"Niin. Parempi, että joku meistä saa unta. Minä en pysty nukkumaan", Thaleia sanoi ja värisi hiukan. Luke istahti hänen viereensä. Hänen kätensä nytkähti, aivan kuin hän olisi aikomassa laittaa sen Thaleian olkapäälle, mutta lopulta se pysyi paikallaan.
"No sittenhän meitä on kaksi", Luke sanoi rauhallisella äänellä. Thaleia kohotti katseensa hänen sinisiin silmiinsä, jotka olivat tummemmat kuin hänen omansa. Näkyikö niissä myös pilkahdus vihreää? Sitten Luke rykäisi kiusaantuneena ja Thaleia käänsi katseensa pois.
"Anteeksi", Thaleia kuiskasi huultaan purren ja sätti itseään. Hänen tunteensa Lukea kohtaan eivät olleet enää pelkästään ystävyyttä. Hän halusi jotain enemmän. Mutta halusiko Luke samoin?
"Hmm, jaa, tuota, ei se mitään", Luke mutisi hämillään ja silmäkulmastaan Thaleia saattoi huomata tämän punehtuneen hiukan. Thaleia huokasi ääneti. Ehkä ei. Luke aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta Thaleia ei kiinnittänyt häneen enää huomiota vaan keskittyi katsomaan kaakaotaan.
Hiljaisuudessa he söivät ja joivat, eikä keskustelua näyttänyt enää syntyvän. Luke vilkuili Thaleiaa vähän väliä, mutta Thaleia ei huomannut. Hiljaisuus alkoi tuntua Lukesta hieman kiusalliselta ja hän kirosi itseään, kun oli tunaroinut. Häntä hermostutti Thaleia, mutta hän ei tiennyt miksi. Hän kyllä aavisti, mutta ei uskaltanut ajatella asiaa sen enempää.
"Tuota mennäänkö ulos? Siellä on kaunis ilma", Luke ehdotti yrittäen saada leppoisan ja hiukan salaperäisenkin tunnelman takaisin. Thaleia nousi seisomaan niin äkillisesti, että Luke säpsähti.
"Joo hyvä idea", Thaleia sanoi äänellä, josta Luke ei ollut varma tarkoittiko se hyvää vai pahaa. Thaleia lähti nopeasti ulos ja Luke seurasi hiukan varautuneena perässä. Ulkona Luke näki Thaleian katsovan lumoutuneena taivaalle. Luke kohotti omankin katseensa ja näki mitä kauneimman yötaivaan.
Oli pilvetön ilta ja monet tuhannet tähdet säihkyivät taivaalla. Jopa kuunsirppi näkyi keskellä yönmustaa taivasta. Thaleia hengitti raikasta ilmaa ja oli ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin onnellinen. Kun hän katsoi taivasta ja tuikkivia tähtiä, hän tunsi isänsä läsnäolon, häilyvästi, mutta kuitenkin. Se sai hänet myös hiukan surulliseksi.
"Tuleekohan minusta ikinä hyvää sankaria?" Thaleia sanoi hiljaisella äänellä. Luke tuli hänen viereensä.
"Sinähän olet jo", Luke sanoi pehmeästi ja Thaleia katsoi häntä hämmentyneenä. Luke jatkoi: "Sinä olet haihduttanut pari raivotarta ja yhden helvetinkoiran. Jos se ei ole sankarin teko, niin mikä sitten?"
Thaleia naurahti huvittuneena.
"No joo, tuossa voi olla perää, mutta siinä tapauksessa sinäkin olet sankari. Olet tehnyt aivan saman kuin minäkin", Thaleia sanoi lempeästi.
"Puhumattakaan Annabethista. En voi uskoa, miten niin pienestä tytöstä löytyy niin paljon taistelutahtoa", Luke päivitteli päätään pudistaen.
"Oliko se helvetinkoira?" Thaleia kysyi huvittuneena ja kallisti päätään.
"No oli ja iso sellainen. Annabeth vain loikkasi sen päälle ja kohta hauveli olikin tuhkaa", Luke sanoi ja he katsoivat toisiinsa ja molemmat purskahtivat nauruun. Ehkä se johtui stressistä tai sitten univelasta, mutta he eivät voineet lopettaa nauramista. He nojasivat toisiinsa etteivät kaatuisi ja haukkoivat henkeään, mutta aina kun he katsoivat toisiinsa, nauru alkoi taas. Mutta pikku hiljaa se laantui ja sitten he vain hihittelivät hiljaa. Lopulta se loppui ja he hengittivät syvään.
Thaleia oli tarttunut Lukea olkapäistä ettei olisi kaatunut hysteerisen naurunsa aikana ja Luke puolestaan oli kietonut kätensä Thaleian vyötäisille. Vasta nyt he huomasivat kuinka lähellä he olivat toisiaan. He katsoivat toisiaan hämillisinä, mutta eivät vetäytyneet pois ja silloin Luke tiesi, miksi hän oli hermostunut Thaleiasta.
"Tuota... Onko sinusta...?" Thaleia ei saanut sopertavaa kysymystään loppuun.
"Ei, minun on ihan hyvä näin", Luke huomasi yllätyksekseen itsensä vastaavan. Thaleia näytti hämmästyneeltä, mutta sitten leveä hymy tuli hänen huulilleen. Tällä kertaa Luke ei rykäissyt kun heidän katsekontaktinsa kesti pitkään. Hän ei edes tuntenut oloaan vaivaantuneeksi. Tässä hän halusi olla ja hän tiesi mitä tehdä. Hitaasti Thaleia nojautui kohti Lukea, hieman jännittyneenä siitä halusiko Luke todella samaa mitä hän. Huoli oli turha. Luke painoi huulensa pehmeästi Thaleian suulle ja heidän ensisuudelmansa aikana kaikki muu maailma tuntui katoavan. Thaleian kädet siirtyivät automaattisesti Luken olkapäiltä tämän niskaan ja he painautuivat toisiaan lähemmäs. Maailmassa ei tuntunut olevan enää mitään uhkaavaa. Koko jumalhössötys muuttui merkitsemättömäksi. Olivat vain he. Thaleia maistoi suklaamuffinin ja Luken oman maun. Se toi hänen mieleensä öisen kaupungin. Kokemus oli pökerryttävä. Sitten hitaasti he irrottautuivat ja katsoivat toisiaan hellästi ja hiukan hämmentyneinä silmiin.
"En tiennyt, että sinä..." Thaleia aloitti, mutta ei saanut sanottavaa loppuun. Hän punastui ja kiitti jumalia siitä, että oli pimeää.
"Totta puhuen en tiennyt itsekään", Luke tunnusti hiljaa. Syntyi hiljaisuus ja he olivat yhä lähekkäin. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät hämillisinä. Sitten varovasti Thaleia nojautui Lukeen ja painoi päänsä pojan olkapäälle. Luke oli aluksi hämmästynyt, mutta tunsi olonsa rohkeaksi ja miehekkääksi ja painoi sitten suukon Thaleian lyhyisiin mustiin hiuksiin ja silitti niitä hellästi.
He nojasivat toisiinsa hyvin pitkän aikaa, mutta aika ei merkinnyt heille mitään. Aika, jumalat ja hirviöt eivät mahtuneet heidän mieleensä, ei sinä yönä. Sinä yönä he vain nauttivat toistensa läheisyydestä ja ensirakkauden hapuilevista askelista.
