Noniin, löysi tämäkin ficci sitten tiensä päähän. (Ainakin toistaiseksi, terveisin jatko-osiin obsession omaava)
NÄÄÄÄÄIN iso kiitos aivan
ihanista kommenteista.♥ Oikeasti - tätä ei voi koskaan toitottaa liikaa - ne on niin piristäviä ja hymyilyttäviä, ja tämä kirjoittaminen olisi kurjempaa ilman niitä. Kiitos!
Lauranood, kiitos! :>
NiNNNi, kiitos itsellesi kun oot jaksanu ilahduttaa minua sun ihanilla kommenteilla! ♥ Revenant of Rosefieldistä on jo ykkösluku tullut, ja seuraavaksi sitten keskityn siihen. (: Ja jep, niin vaihdoin, ja kiitos!
Prumrose, KIIIIIITOS itsellesi!
♥ Sun kommentit on kyllä harvinaisen piristäviä, kiitos!
Phoebez, kiitos sinullekin ihanista kommenteista! ♥
aurore, hihi kiitos!
Deph, kiitos ihan hirmuisesti aivan ihanista kommenteistasi! ♥
Merkku, kiitos! (: Ja en mä tiedä, heh!
jennumiu, kiitos itsellesi! ♥
Vanamo, hihii kiitos! Nojoo pitäähän sitä Lukeakin hitusen sääliä... ehkä.
enni, kiitos! ♥ Sun toiveet näköjään toteutuivat, hui!
Jos ei vielä ilmi tullut, te kaikki ihanat kommentoijat olette aivan hiton ihania!
Blinky kiittää ja kuittaa.
EPILOGI”Bella, mitä kuhnit? Muuttoautot saapuvat tarkalleen kolmenkymmenenseitsemän minuutin kuluttua”, kuulin Alicen helisevän. Minulla oli – jälleen kerran – pakkaaminen kesken. Edelliskerrasta oli kulunut jo osapuilleen kymmenen vuotta, mutta se ajanjakso tuntui hyvin lyhyeltä, kuin kaikki olisi tapahtunut pikakelauksella. Tyhjentäessäni vaatekaapin ylähyllyjä käsiini osui tuttu, peltinen valokuvarasia. En osannut vieläkään vastustaa kiusausta ja olla avaamatta sitä, mutta nyt tilanne oli täydellisen toisenlainen. Postikortti Forksista ei ole vain menneisyyttä – myös tulevaa. Kuva Howardin perheestä. Muisto siitä, millaista loppuelämäni olisi
voinut olla. Kaikki he olivat minulle yhä rakkaita ja tärkeintä, mutta kaikkein rakkain ja tärkein oli juuri nyt metsästämässä veljensä kanssa. Hänestä minulla oli tuoreempia muistoja; muhkuraiset petivaatteet sängyllämme, hänen tuoksunsa viipyilemässä huoneessamme, aamuinen suukko ennen kuin Emmett repi meidät
vaihteeksi irti toisistamme. Siitä oli ilmeisesti tullut hänelle joku hauska metodi. Jos minä olisin ryhtynyt kostotoimenpiteisiin, olisin saanut olla hätistelemässä häntä ja Rosea jatkuvasti.
Selailin nopeasti kuvia ihmisajoiltani – olin pihistänyt kuvat eräänä yönä pari vuotta onnettomuuden jälkeen huoneestani Charlien nukkuessa. Mikään ei ollut muuttunut, jokaikinen tavara oli omalla paikallaan. Olin halunnut varmistaa että vaikka muistot hämärtyisivät, minulla olisi aina keino palauttaa ne. Joukosta erottuivat erityisesti kuva, jossa minä ja Charlie halasimme lakitusseremonian jälkeen, ja kuva Jacobista, taustalla La Pushin kolkot maisemat. Olin ottanut kamerani mukaan sille reissulle, koska suunnitelmissani oli muuttaa pois Forksista, jonnekin paljon kauemmas, paljon lämpimämmälle seudulle. Sekin suunnitelma oli kariutunut, eikä nykyisessä elämässäni rantakaupungit tulleet enää kuuloonkaan. Asetellessani kuvia takaisin laatikkoon, pysähdyin katselemaan – en tiennyt mitä sanaa käyttää, jokainen kuulosti turhan synkistelevältä –
entisen perheeni kuvaa.
Matthew, Felicia ja Ryan olivat viihtyneet Culleneilla vielä muutaman vuoden. Lucas oli häipynyt maisemista jo paljon aikaisemmin. Carlisle oli ehdottanut hänelle Denalin klaania, ja sinne Luke olikin suunnannut. Myöhemmin olin kuullut, että hänen ja vampyyrin nimeltään Tanya välillä kyti jotakin. Emme olleet kovin yhteyksissä, mutta toivoin vilpittömästi heidän suhteen syventyneen. Lucaskin ansaitsi onnen, erityisesti kaiken kokemansa jälkeen. Edward oli uutisen kuultuaan mutissut jotakin sen tapaista kuin että ”siinä vasta täydellinen pari”.
Nyt kuitenkin oli
taas aika vaihtaa asuinseutua, sillä aloimme näyttää turhan nuorilta ikäämme nähden. Palaisimme Forksiin. Kaupungin ainaiset pilvet ja synkkyys olivat tietysti hyvä seikka vampyyrien kannalta, mutta Forks – vielä kuudenkymmenen vuoden jälkeenkin – nostatti minulle paljon muistoja pintaan. Sinne paluu oli aina pieni koettelemus, mutta selviäisin kuitenkin. Olihan minulla Edward tukenani. Edward suojaamassa selustaani Emmettin yllätyshyökkäyksiltä, Edward puolustamassa minua Alicen ruotiessa ulkoista olemustani, Edward lohduttamassa minua Rosalien ilkeiden tuiskahdusten jälkeen. Hän oli aina kanssani, hän oli minulle suoranainen elinehto – mutta elämä olisi siitä huolimatta hiukan kurjempaa ilman muitakin vampyyrisisaruksiani sekä Esmeä ja Carlislea. Alicesta oli tullut minulle vähintään yhtä läheinen kuin Feliciasta, ja samoin Emmett oli minulle kuin isoveli – kuin Ryan.
Tietenkään he eivät korvanneet näitä sisaruksiani, mutta olivat minulle yhtä rakkaita. En tuntenut mitään häpeää tai sellaista, että olisin hylännyt luojani tai kaikki ”entiset” läheiseni, sillä niin ei ollut. Valitettavasti vain tapasimme entistä harvemmin, ja minä tunsin kuuluvani paremmin tänne, Culleneiden perheeseen. Se tuntui siltä, kuin olisin viimein löytänyt kotiin. Kaikki oli luonnollista ja helppoa, väkinäisyydestä ei ollut tietoakaan.
Juuri kun olin saanut pienen omaisuuteni pakattua kohta kasikymppisiään viettävää kaktusta lukuunottamatta – toivottavasti Charlie ei koskaan huomannut senkään puuttumista – tunsin
hänen kätensä lanteillani. Edward suukotti korvantaustani, enkä voinut estää hymyn leviämistä kasvoilleni.
”Tulit”, mutisin rikkoen tyytyväisen hiljaisuuden.
”Tietenkin”, Edward kuiskasi. Kehoni lävistivät kylmät väreet, kun hänen silkinsileät huulensa hipaisivat korvanlehteäni hänen puhuessaan. ”Joko olet pakannut?”
”Joo, superkaktustani lukuunottamatta. En voi käsittää, ettei se ole vielä heittänyt veiviään.”
”Superkaktus?” Edward naurahti.
”Keksitkö itse muka paremman nimen?”
”Se on ihan hyvä nimi.” Edward tarttui minua kädestä ja ojentautui hiukan tarttuakseen toisella kädellä kaktuksen keraamiseen ruukkuun. ”Phoenixista?” Nyökkäsin vastaukseksi.
Sitten hän irrotti otteensa minusta hetkeksi, asetteli kaktuksen varovasti laatikon kulmaan, pinosi kaikki loput huoneesta löytyvät muuttolaatikot ja nosti ne syliinsä.
”Kyllä minäkin voin niitä kantaa”, puolustelin.
”Kyse on siitä, tarvitseeko sinun.”
”Et voi lelliä minua piloille.”
”Entä jos haluan?” Edward kysyi hymyillen ilkikurisesti.
”Mahdotonta.”
”Bella, etkö ole vieläkään oppinut, ettei mikään ole mahdotonta?” Edward kysyi nyt, huomattavasti vakavammalla äänensävyllä. Minun täytyi miettiä sitä hetki, ja tajusin hänen olevan oikeassa.
Mikään ei voi olla mahdotonta, jos mahdottomuuksien mahdottomuuskin on todistettu mahdolliseksi.
Pienestä vastahakoisuudestani huolimatta annoin Edwardin kantaa laatikot alakertaan. Olin ilmeisesti vieläkin yhtä jääräpäinen ja omatoiminen kuin ihmisaikoinani, ja se seikka ei kyllä haitannut – päinvastoin. Vaikka ulkomuotoni ja taitoni olivat kehittyneet hirmuisesti, olin sisimmässäni yhä sama Bella. Edward laski muuttolaatikot muiden juureen, ja kaappasi minut tiukkaan halaukseen. Yhä hänen kätensä minun ympärilleni kiedottuna, kuulin Alicen äänen takaani.
”Täällä sitä vain kuherrellaan!”
”Kaikki on jo pakattu”, marisin kääntyen hiukan hänen suuntaansa.
Sitten Alice tuijotti meitä hetken hiljaa, ja Edwardin silmissä välkehti jotain, ehkä iloa tai huvittuneisuutta?
”Et sitten kerro Bellalle!” Alice sähähti.
”Näitkö muka minun tekevän niin?”
”En”, Alice myönsi.
”Kerro mitä?” minä tivasin. Edward tyytyi vain hymyilemään vinosti ja suukotti päälakeani.
Culleneilla oli niin valtava autovalikoima, että melkein jokaisen täytyi ajaa yksin. Vain minä jäin ilman autoa – tosin Edward uhosi että se puute pitäisi korjata pian – joten pääsin hänen Aston Martininsa kyytiin. Matka taittui siinä hetkessä, nopeusrajoituksia räikeästi rikkoen. Edward kaarsi ensimmäisten joukossa uuden – tai siis Culleneille vanhan, he olivat asuneet täällä jo silloin kun minä olin vielä ihminen – talon pihaan. Livahdin autosta ennen kuin Edward ehti tulla aukaisemaan oveni, ja kun hänen kasvoillaan häivähti pettyneisyys, virnistin hänelle. Edward käveli tyynesti rinnalleni, ja tarttui minua kädestä. Sitten kuulin tutun huudon hiukan kauempana; Porschestaan juuri noussut Alice siellä huhuili meitä. Siitä tulikin mieleeni hänen ja Edwardin salaisuus.
”Joko kerrot minulle sen?”
”EI, hän ei kerro!” Alice kiljahti ja loikkasi pihan halki vierellemme.
”Rauhoitu”, mutisin pyöritellen silmiäni.
”Mutta ehkä voisimme jo näyttää sen”, Alice myöntyi. ”Tule, Bella. Edward, peitä hänen silmänsä.”
”Kyllä Bella osaa pitää niitä kiinni itsekin”, Edward puolusteli.
Alice huokaisi teatraalisesti ja kiskaisi kaulastaan huivin, jonka hän sitoi silmilleni.
Jos olisin suinkin ollut tottelematon, olisin nähnyt kankaan huokoisten kudosten läpi vampyyrisilmilläni. Sen sijaan pidin kiltisti silmäni kiinni. Taivalsimme tovin verran, Edward oikealla, Alice vasemmalla puolellani. Tunsin jalkojeni alla kariketta, kasvistoa ja katkeilevia oksia. Haistoin kasviston seasta tietysti rinnallani kävelevät vampyyrit, sekä jotain tuoretta teollisuuspuuta muistuttavaa. Ja savua. Minulla ei ollut aavistustakaan, minne he veivät minua.
”Perillä!” Alice hihkaisi viimein. Sitten, ennen kuin ehdin liikahtaakaan, huivi katosi silmiltäni. Oletin sen olevan lupa avata silmät. Raotin silmäluomiani varoen, ja kun näkymä avautui minulle, silmäni rävähtivät kertaheitolla teevatien kokoisiksi.
”Eikö olekin hieno?” Alice kysyi hymyillen, taputtaen käsiään innostuneesti yhteen.
”Mikä se on?” kysyin tyrmistyneenä. Totta kai näin, että se oli kaunis, pieni talo keskellä sysimetsää. Kermanvalkeat ulkoseinät, peltinen harjakatto, muurattu savupiippu, patinoidut ikkunanpokat ja pieni kivilaatoista koottu polku. Puulaatikot ikkunoiden alla olivat täynnä punaisia pioneja. Täydellinen kaikinpuolin.
”Talo, Bella”, Alice huokaisi kärsimättömänä, katsoen minua kuin vähä-älyistä. Edward kumartui hiukan, ja mutisi hiljaa korvaani:
”Se on meille, Bella. Minulle ja Sinulle. Esme ei voinut vastustaa sisustusvimmaansa tämän ränsistyneen mökin suhteen, ja nyt hänelle tuli hyvä tilaisuus eteen.”
”Rehellisesti, Esme ja me muut kyllästyimme teidän ainaiseen kuherteluun”, Alice paukautti. ”Mutta mitä pidät?”
”Se on ihana. Täydellinen. Rakastan sitä. En halua enää koskaan muuttaa minnekään muualle.”
Alicen kasvot sulivat huolestuneesta ilmeestä leveään hymyyn. ”Ihana kuulla! Mutta jätän teidät nyt hetkeksi kahden, koska Edward aikoo käydä kimppuusi arviolta kahdenkymmenenkolmen sekunnin kuluttua.” En ehtinyt edes kiittää, kun Alice pinkaisi tiehensä.
Tosin siinä vaiheessa taisin jo unohtaa aikomukseni, kun Edward nosti minut syliinsä, ja kantoi minut mökkiin. Kynnyksen yli oikein.
”Riittääkö tämä sinulle lupaukseksi siitä, että olemme yhdessä ikuisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä?” kysyin leikilläni.
”Älä luulekaan. Kyllä minä sinut vielä alttarille vien”, Edward uhosi.
En jaksanut
juuri nyt inttää vastaan, sen sijaan painauduin entistä lähemmäs häntä, ja suukotin hänen nenäpieltään. Ilmeisesti se ei riittänyt Edwardille. Hän vei meidät liitäen makuuhuoneeseen, sotkeuduimme lakanoihin ja minusta tuntui siltä, kuin olisin voinut maata siinä ikuisuuden. En kaivannut enää mitään muuta.
Olin niin huumautunut ja hurmioissani, että hädintuskin edes kuulin metsässä raikuvasti ulvovan suden.
