Ron/Lavender, Hermione | S | Syrjästäkatsojan tarina -hasteeseen
Ficin nimi: Salattu salaisuus
Kirjoittaja: Brianna
Genre: Angstia ja draamaa? Suloisten ajatusten puolesta myös fluffia.
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Ron/Lavender, Hermione
Summary: Tarina menetyksestä. Ystävän ja rakkaan.
A/N: Ensimmäinen ficcini, jonka julkaisen Finiin. Itse asiassa pohja tähän tekstiin oli jo valmiina, sillä olin kirjoittanut tällaisista samanlaisista omista fiilikstäni jonkin aikaa sitten. Menetin tosiaan tuossa viime vuoden puolella hyvän kaverini, koska poitsu vei. Nyt sitten puin itseni Hermionen kuteisiin ja seurasin tämän saman tapahtuman uudelleen, mikä ei suinkaan ollut kiva kokemus. Kirjoittamisesta nautin kuitenkin, nams!
A/N2: Syrjästäkatsojan tarina -haasteeseen.
Salattu salaisuus
- Remember me? I was your friend when you were single.
Istuimme vieretysten junassa, ihan niin kuin joka vuosi. Katselimme kuinka maisemat vaihtuivat, kerroit kesästäsi. Kuuntelin sinua, keskityin vain sinuun ja sinisiin silmiisi. Mutta kun sinä kysyit minun kuulumisiani, tunsin itseni tylsäksi. Jotenkin... Tavalliseksi? Aina kuitenkin vastasin, kun minulta kysyit. Tunsin itseni niin onnelliseksi kanssasi ja pian tajusin, että minulla oli sinulle kerrottavaa.
Muistan kuinka istuimme syksyisenä iltapäivänä kivisellä ikkunalaudalla. Aurinko paistoi kasvoillemme lämmittäen, se kultasi punaiset hiuksesi. Muistan naurumme korvissani, tunnen vieläkin kätesi harteillani ja kuulen edelleen äänesi sisälläni. Se hetki. Minulla oli sinulle salaisuus. Salaisuus, jota olin pitänyt sisälläni jo kauan, liian kauan.
Muistan, miten tuuli heitti hiuksia kasvoilleni kun näin teidän lähtevän. Niin hän vain oli tullut elämääsi yllättäen. Nyt hän saapui, tarttui sinua kädestä ja vei pois luotani. Varasti. Sain kuitenkin hymyiltyä ja heilautettua kättäni.
Odotin sinua talviaamuna jäätyneen järven rannalla. Olin piirtänyt lumeen, lapaseni oli valkoisen pumpulin peitossa. Halusin kertoa sen sinulle tänään, sen salaisuuden. Tiesin että lumeen piirretyssä sydämessä oli omat riskinsä, tiesin vaarantavani kaiken sen mitä meillä oli ollut. Olin silti varma itsestäni, sillä tahdoin sinun tietävän, ymmärtävän. Sinulla oli oikeus tietää, että minulle sinä olit enemmän kuin yksi muiden joukossa, ja kätesi kosketus olkapäälläni... Se oli jotain muuta kuin ystävän lohdutus.
Et kuitenkaan koskaan saapunut, vaikka niin olimme sopineet. Astellessani samoja jälkiä takaisin päin, pois järveltä, näin sinut. Ja minä näin hänet. Talvi tuntui sillä hetkellä kylmemmältä, puristavan jäätävältä ja ankaralta. Kyynel valui punaiselle poskelleni.
Kun kevät saapui, minusta tuntui että aurinko sulatti sinut yhtä helposti pois luotani, kuin se hävitti lumenkin. Enkä voinut millään estää sitä. Ja se olisikin kai ollut väärin, edes yrittää. Olisi ollut väärin estää kahden perhosen lentoa, väärin estää puhdasta rakkautta.
Enhän edes tuntenut sinua enää. Näin sinut harvoin, etkä koskaan ollut yksin.
Olin kateellinen. Minä olisin halunnut olla hän, joka sai pitää kädestäsi kiinni. Hän, joka sai suudella huuliasi ja tuntea rakkautesi. Sinä olit unelmani.
Viimeinen koulupäivä. Luulin, että olin jo unohtanut sinut, mutta olin väärässä. Näin sinut, ja hänet tietenkin, istumassa meidän yhteisellä paikallamme. Siinä ikkunalaudalla. Lempeä kesäinen tuuli puhalsi hiuksiinne ja aurinko kultasi kasvonne. Sillä hetkellä toivoin, että minä olisin istunut siinä sinun sylissäsi ja saanut kietoa käteni ympärillesi.
Sinä näit minut, käänsit katseesi minuun. Hymyilit, silmäsi tuikkivat ja heilautit minulle kättäsi iloisesti. Minä en hymyillyt, käänsin katseeni pois ja lähdin... muualle. Näin oli parempi.
Istuin kotimatkan yksin vaunuosastossa. Toisinaan vilkaisin paikkaa vieressäni toivoen, että sinä olisit siinä. Katselin yksin maisemia, ja ne näyttivät yhtäkkiä synkemmiltä. Kaikki tuntui synkemmältä, olinhan kuin kiduttamalla menettänyt sinut. Hitaasti ja varmasti. Joku tuli väliimme, sulatti sen lumisydämen ja harmaannutti kultaisen auringon.
Minä kaipaan sinua. Minä rakastan sinua, Ron.
A/N3: Me likes comment! :')
