Title: Syysusvaa
Author: Pihlaja
Beta: Arte (kiitoskiitoskiitos!)
Genre: romance, fluff
Pairing: Luna/Hermione
Rating: S
Summary: Luna, Hermione ja syksyn ensimmäinen pakkaspäivä
Disclaimer: En omista Lunaa, Hermionea tai mitään muutakaan Rowlingin keksimää, vaikka kuinka mieli tekisi. Myöskään en tienaa tällä mitään.
Warnings: Femmeilyä (no älä) ja hiukan proosarunomaista kerrontaa, jos se lasketaan varoitettavaksi asiaksi.
A/N: Luna on ehkä suosikkihahmoni koko HP-maailmasta, ja aivan luvattoman vaikea kirjoittaa luontevasti. One-shotin sain tällä kertaa aikaiseksi, ehkä seuraavalla kerralla enemmän.
Femme 2/10 ^^
Ficissä on Lunan PoV.
Syksyllä kaikki on kauniimpaa kuin muulloin. Puut nukahtavat pieneen talviseen kuolemaan päät pystyssä, ravistaen menneen vuoden työt ja unelmat harteiltaan punaisena verenä ja keltaisina huokauksina. Kirpeä ilma piirtää taivaalle kylmää usvaa ja punaisia pilviä.
”Luna, mitä sinä nyt?”
Ai. Taisin puhua ääneen. Pelkään aina vastata sinulle, koska joskus sinä naurat.
”Juttelin syksylle.”
”Se oli kaunista. Taidat pitää hänestä.”
Hymy. En taida tietää, haluaisitko nytkin nauraa, vai onko hymysi aito, mutta uskallan vastata uudestaan. Jospa vain näkisit, miten syysaurinko hohtaa hiuksillasi.
”Syksy on kaunis. Hän ei jätä minulle valinnanvaraa.”
Etkä jätä sinäkään.
”Syksy on onnekas. Harva saa kuulla puhuttavan itselleen noin kauniisti.”
”Syksylle pitää puhua hänen omalla kielellään, ihan niin kuin kaikille muillekin. Kaikilla meillä on oma kielemme.”
En ole itsekään oikein varma, mitä yritän sanoa.
”Entä jos en osaa syksyn kieltä? Tai sinun?”
Kuulostat vähän huolestuneelta, mutta ainahan sinä puhut minun kieltäni. Tähdenlento, auringonsäde, omenankukka. Ainahan sinä puhut minulle. Osaat kyllä. Suljen silmäni, että uskallan kysyä:
”Mitä sinä sitten haluaisit sanoa?”
Otat kiinni kädestäni ja lähdet viemään minua kohti rantaa. Juoksemme, nauramme, kaadumme pakkasesta viileälle nurmelle. Poskesi ovat hennon punaista untuvaa, silmäsi auringolla kullattua kastanjaa. Nojaan päätäni sinua vasten ja uskallan tuskin hengittää.
”Olet vähän niin kuin usvaa, Luna, syysusvaa. Sitä voi nähdä, jos on hereillä aikaisin tai myöhään, kun kaikki muut ovat nukkumassa. Se on pyörteitä ja ohuita huntuja. Sitä voi kosketta, mutta se soluu pois, jos sen yrittää ottaa syliinsä ja pidellä kiinni.”
Kohotan katseeni hämmentyneenä. Ehkä syksy on onnekas, mutta en koskaan osaisi sanoa hänelle mitään, mikä liikuttaisi häntä näin.
”Osasinhan minä, ainakin vähän”, sanot hymyillen.
Nyt tiedän, ettet naura. Hymyilet, minun kanssani. Hiuksesi ovat hajallaan nurmikolla, ja silmäsi säteilevät lämpimämmin kuin koskaan. Olet syksyn kaunein vaahteranlehti, ja olet pudonnut juuri minun polulleni. Huulesi ovat niin lähellä, ja kerrankin minä uskallan.
