Title: Pakkasyö
Author: Ildar
Rating: Varmaan mitään ikärajaa tarvitte, loppukohtaus korkeintaan S.
Genre: Sitä tavallista ja hippunen angstia
Warnings: Kuolema, epämääräistä masentelua.
Disclaimer: J.K. Rowling vastaa hahmoista, ovat hänen mielensä tuotteita enkä minä yritäkään rahastaa tällä tarinanretaleella.
Summary: Lupin on menettänyt tahtonsa elää.
A/N: Hel-etin epäselvää, indeed. On siellä kai viittauksia, muttei varsinaista paritusta... En minä muista, vanha ficci. Sijoittuu HPB:n ja DH:n välimaastoon eikä taatusti spoilaa.
Feedback: Bring it on!
Pakkasyö. Tumman ja pilvisen taivaan alla juokseva olento lennätti lunta ympäriinsä, jätti jälkeensä suuret tassunjäljet. Kuin suden, muttei kuitenkaan. Liian suurikin oli harmaa olento ollakseen normaali susi, miehen kokoinen. Ja juoksi kuin jokin ihmisen ja sudensukuisen välimuoto. Juoksi kuin hullu, suunniltaan.
Mitä minulla on enää jäljellä? En ole ihminen, ne veivät mahdollisuuteni olla ihminen! Ne veivät minulta lapsuuteni ja luottamuksen. Ei vain omaani, vaan muiden luottamuksen minuun.
Ne pakottivat minut näkemään ystävieni ja minuun luottaneiden kuolevan yksi kerrallaan.
Ne veivät minulta kaiken!
Kylmään ilmaan kohosi höyrypilviä olennon puuskutuksen tahtiin. Täysikuu, hän oli tiennyt sen tulon aikoja sitten, pelännyt sen tuloa. Koskaan hän ei ollut tuota kuunkierron vaihetta pelännyt niin kuin nyt, ei edes lapsena, edes silloin, kun sen tuomaa tuskaa ei voinut lievittää mitenkään.
Nyt hän ei edes tahtonut sitä lievittää. Päinvastoin.
Nyt ei ollut ketään tukemassa. Ei toista sudensukuista siinä vierellä.
Ei, se toinen sudensukuinen oli repäisty raa’asti pois hänen luotaan. Viety väkivalloin ajasta ikuisuuteen.
Miksi hän ei olisi saanut syyttää siitä itseään?
Minun syyni. Minä luotin sokeasti siihen käärmeeseen. Hän kavalsi meidät. Minä luotin! Minä käskin Siriuksen luottamaan, kun Hän sanoi niin.
Miksen voinut tajuta, että Hänkin oli vain ihminen?
Erehtyväinen.
Olento pysähtyi keskelle jäätä, istahti lopen uupuneen lumeen, painoi päänsä suuriin tassuihinsa. Suupielet vuosivat verta, hänen omaansa, itse vuodatettua. Tuska, se tuntui vain loputtoman lohdulliselta. Fyysinen kipu, hän oli jo tottunut siihen, vihasi ja samalla rakasti sitä. Lohdullista oli huomata, että hänkin oli yhä sen verran ihminen, että saattoi kärsiä. Ja ehkä hän oli nuo haavat raapiessaan toivonut fyysisen kivun olevan henkistä vahvempi. Turhaan.
Hänen sieluaan revittiin silti palasiksi.
Se teki jumalattoman kipeää.
”Sirius, ei sinun tarvitse tehdä sitä, sinullakin on omat vaikeutesi. Jonain päivänä opettajat antavat sinulle ikuisen jälki-istunnon.”
”Älä viitsi, Kuutamo, toki autan ystäviäni. Sitä paitsi minä selviän kyllä, selviän aina, etkö muista?
Ystävyys tarkoittaa auttamista.”
”Hän on oikeassa, Kuutamo. Me autamme sinua.”
”Kuuntele nyt, minulla on jo Sarvihaarakin puolellani. Me osaamme kyllä. Valmistaudu jännittäviin seikkailuihin, Susiveljeni!”
Animaagit. Hän muisti niin hyvin öiset retket täysikuun aikaan. He olivat tehneet sen valtavan työn hänen takiaan. Ja hän oli ollut kykenemätön auttamaan heitä silloin, kun apua olisi tarvittu. Hän oli antanut heidän kuolla, katsonut sivusta kuinka hänen parhat ystävänsä, tukijansa vaipuivat pois tästä maailmasta.
Hän nosti irvokkaat kasvonsa kohti taivasta, katsoi tähtiin.
Ihmissuden pitäisi olla verenhimoinen ja hullu, mutta hänen verenjanonsa oli sammunut aikoja sitten. Vain joskus tahtoi hän tuon olennon ruumiiseen joutuessaan satuttaa jotakuta, mutta pakottautui aina kohdistamaan väkivallan itseensä. Sitä paitsi, sitten velhojen tärkeimmän suojelijan kuoleman, ei kukaan liikkunut ulkona öisin tai täysikuun aikaan. Pelkäsivät hänen kaltaisiaan.
Hän nousi jälleen jaloilleen, painoi päänsä alas ja pakottautui saamaan päässään laukkaavat ajatukset jonkinmoiseen järjestykseen.
Hän haistoi jään toisella puolen ihmisiä, velhoja, tiesi katsomattakin heidät vihollisikseen.
Tai heiksi, jotka ennen olivat hänen vihollisiaan. Enää hän ei tiennyt, kehen luottaa.
Häneen ei enää luotettu, miksi siis luottaa muihinkaan.
Hän tiesi niiden tahtovan raivata hänet tieltään.
”Keskellä jäätä! Ihmissusi!”
Uskaltavatko ne tulla tänne asti? Pitäisikö minun paeta vai taistella?
Tappaisinko minä heidät tai he minut? Miksi en vain antautuisi, miksi taistelisin vastaan?
He tappavat minut kuitenkin jonain päivänä, niin kuin tappoivat Sarvihaaran, Siriuksen ja Hänetkin. Tahdonko minä elää? Tahdonko!
Mitä minulla on enää jäljellä?
Sillä hetkellä olento tiesi sen.
Hänen olisi turhaa paeta, ne surmaisivat hänet kuitenkin. Oli tapahtunut liian paljon, jotta hän olisi enää välittänyt. Millään ei ollut enää väliä, hän oli hylkiö, ihmissusi, epäluotettava. Eikä hänellä enää ollut läheisiä. Hänen kuolemansa ei satuttaisi ketään.
Mustakaapuiset velhot lähestyivät, tulivat taikasauvat ojossa, katsoivat naamioidensa takaa häntä silmiin, tunnistivat hänet.
”Kas, Remus Lupin. Mikä sattuma.”
Hän katsoi heitä korvat luimussa, alistuen, käänsi korvansa taakse. Hän tiesi keitä nuo kaksi olivat, tunnisti äänen. Ja silti hän tuijotti täysin tyynenä sitä ihmistä, joka oli surmannut Hänet.
”Etkö aio tappaa minua, Kuutamo? Etkö aiokaan kostaa?”
Hän vain seisoi paikoillaan, katsoi lasittuvin silmin Severus Kalkarosta joka nosti hitaasti taikasauvansa hänen silmiensä tasolle, epäröi pitkän hetken, ei hymyillyt ilkeästi, katsoi vain vanhaa toveriaan surullisena.
”Älä mene lähemmäksi, Severus, se on vaarallinen! Tapa se!” huusi toinen kuolonsyöjä Kalkaroksen takaa, silmäili olentoa raivokkaana.
”Ei hän ole vaarallinen. Ethän, Kuutamo? Et sinä aio minua tappaa, olet luovuttanut, niinhän?
Kuulit mitä hän sanoi, minun on tapettava sinut. Et ehkä usko sitä, mutta olen pahoillani. En siitä, että Sirius on poissa, en siitä, että James ja Lily ovat kuolleet. Olen pahoillani siitä, että tämän päätyttävä näin. Hyvästi, Kuutamo!”
Hän, Kuutamo, Remus Lupin, katsoi Severusta ymmällään. Hän nosti susimaisen päänsä, vetäytyi askeleen taaksepäin ja nyökkäsi, katsoi kuinka Kalkaroksen kuolonsyöjätoveri viittoi Kalkarosta toimimaan.
Mies sulki silmänsä ja aloitti hiljaa kuiskausta hiljaisemman loitsunsa.
Ihmissusi painoi silmänsä kiinni, antoi kyyneleen valua poskeaan pitkin lumeen.
Hän ei nähnyt vihreää valoa, ei tuntenut loitsun tuskin tuulenvirettä voimakkaampaa liikettä ilmassa.
Ei tuntenut enää mitään.
Ei mitään
