Ikkunanvierustan outo lintu [K11]

[Ruskapoika]

Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11 (hei daa, siellä on kirosana)
Paritus: tulkinnanvarainen kertojan ja kertojan erityisen kiinnostuksen kohteen välillä
Genre: Pohdinta, PoV, mini-angst (slash - ite ajattelen tän slashiksi)
A/N: Mun luokan pari poikaa alko yhteiskuntaopin tunnilla kyselemään min kirjoittamisesta, kun ne sattuu siitä tietämään ja ns. haastoivat sitten kirjoittamaan jotain. Tein siis raakaversion koulussa ja nyt kirjoitin puhtaaksi. Toivottavasti pidätte.

Ikkunanvierustan outo lintu

Se naputtelee jalallaan lattiaa ja katselee pitkälle ulos. Ehkä ei ajattele mitään. Ainahan se on ollut hieman outo lintu. Lakkaa kynnetkin aina eri väreillä ja sillä on pandameikit silmissä. Mustat hiukset, pillifarkut ja aina värikäs huppari. Sellainen outo, joka joutuu helposti silmätikuksi. Ainahan erilaisia kiusataan ja nälvitään. Ihan kuin ne eivät olisi ihmisiä, vaikka ne ovat.

Tavallaan se säälittää mua. Meidän luokassa se on aina yksin, paritehtävissä kukaan ei halua olla sen pari, en edes mää. Tavallaan mää ällötän itseäni, kun säälin sitä ja samalla kuitenkin oon yhtä paha kuin ne jotka kiusaa sitä sanoin ja elein. Ja kaikki se tapahtuu vaan, koska se on ujo. Siis oikeasti ujo, puhuu sanan tai pari kuukaudessa, ei kato silmiin ja jättäytyy porukasta pois.

Me ollaan ysillä nyt. Peruskoulu on miltei ohitse ja mää en tiedä siitä mitään. Se on turhauttavaa ja samalla surullista. Mää luulin tunteneeni luokan edes jotenkin, mutta viime vuosi on saanut mut tajuamaan, etten mää tiedä elämästä mitään.

“Hullujenhuoneelle koko sakki!” ensimmäinen huutaa. Ehkä aavistuksen ärtyneen ja huvittuneen sekaisella äänellä.
“Minä myös!” hihkaisu on vastaus ja saa porukan nauramaan. Se vaan pysyy hiljaa ja tuijottaa. Ulos, vapauteen.

Luokan pellet äänessä ja sen hartiat painuu kasaan. Se istuu ensimmäisessä pulpetissa, ikkunan vieressä ja unohtuu omiin maailmoihinsa. Miksi, miksi sillä on ruskeat suklaasilmät, joihin mää olen saanut katsoa vaan kerran suoraan? Se hymyilee harvoin, ja silloinkin se on tilanne, jossa se on yksin, oman päänsä sisällä ja kirjoittaa. Silloin se hymyilee niin, että huulien välistä näkyy vain pieni kaistale hampaita. Mää en osaa hymyillä sillain ja mulla se näyttäisi tyhmältä. Sillä se näyttää – suloiselta.

Mää olen varmaan hullu, kun ajattelen niin, mutta se on totta. Se on suloista. Te vaan, ette osaa kuvitella sitä oikein, että näkisitte sen niin. Ja vaikka ne pandameikit on surullisen näköiset sen silmissä (varsinkin silloin, kun se on vakava; sen silmät kimaltelee aina vakavana hassusti), ne on sen tyyliset. En mää osaisi ajatella sitä ilman meikkejä, edes hennompia.


Tänään mää sanon sille ‘moikka’, kun päästään kotiin uskonnontunnilta, päätän, mutta tiedän jo, etten mää sitä tee. Koulua on ehkä korkeintaan viisikymmentä päivää jäljellä. Ei se mua muistaisi kuitenkaan, vaikka mää kyllä muistaisin sen. Ehkä mää olen outo, mutta mulle jää mieleen nämä niin sanotut nyhveröt. Ne, joita muut ei muista.

Äidinkielentunnilla mää en jaksa kuunnella opettajan ääntä, se selittää jostain turhasta, mikä mulle tulis  olemaan yks hailee tulevaisuudessa, mutta se tuijottaa opettajaa otsahiustensa varjoista ja imee jokaisen sanan itseensä. Ihan kuin se heräisi äidinkielentunneilla eloon, vaikka ei se niilläkään tunneilla sano koskaan mitään. On vaan kiinnostunut ja saa kuulemma hyviä numeroita kokeista ja esseistä. Kirjoittaisikohan se munkin esseen, joka piti palauttaa jo viimeviikolla. Vai pitäisikö se mua täytenä paskana, joka ei ajattele kuin omaa napaansa? Luultavasti pitäisi.

Enkä mää sano sille päivän päätteeksi ‘moikka’, vaikka itselleni niin kovasti lupailin. Katoin vaan sen loittonevaa selkää, ennen kuin pystyin lähtemään kotiin. Se on suloinen ja ainoa, jota mää tältä paikkakunnalta tulisin kaipaamaan syksyllä uudessa koulussa.

En mää sitä vaan uskalla sille kertoa.

[Lunella]

fdajfkdg ihana ♥ Ajattelin tulla kommentoimaan jotain sun tekstiäs, kun säkin aina jaksat kommentoida mun narutoraapaleita ja piristää sun kommenteillas. Ja löysin tälläsen ihanuuden, joka ansaitsisi kyllä paljon enemmän kommentteja.

Näin tän kaiken mielessäni niin selkeesti: pandapoika ja tuollanen suositumpi, joka salaa katselee toista ja haluis oikeesti tutustua ja vähän enemmänkin. Ja mua oikeen harmittaa, kun kukaan ei halua olla tuon pandapojan parina missään ja kun se on aina yksin, koska ujous. Raukka. :< Ja no, pystyn samaistumaan vähäsen kertojaankin, kun se ysiluokalla havahtuu tajuumaan, ettei tiedä koko pandapojasta mitään. Ja kun tajuaa, että toiseen haluais tutustua paremmin, niin se aika ei enää yksinkertaisesti riitä ja on jo liian myöhästä. Lisäksi toi koulun hierarkia juttu, jossa pandapoika on alimmaisena ja kertoja ilmeisesti jossain vähän ylempänä, estää niitä kunnolla tutustumasta, vaikka kuinka haluaisi sanoa tunnin päätteeksi 'moikka' ja olla kaveria.

Sun kirjotustyylisi on tosi ihanaa luettavaa ja rakastuin tohon sun, miten sen sanois, kertojan puhetyyliin ('mää') ja mitä nyt vilkaisin, niin jossain toisessakin originaalissa sulla oli sellanen kerrontatyyli. Aika söpö ja sillain. En mä nyt tiiä kuinka rakentava kommentti tästä tuli, mutta ainakin mä tykkäsin tästä originaalista tosi paljon. Kiitos. ♥ :3

[shaya]

Hei taas.

Voisin aloittaa vaikka sillä, että toisin kuin Lunella, en ajatellut kertojan seuraamaa henkilöä poikana, vaan nimenomaan tyttönä. Ehkä se oli se kynsilakkajuttu, ehkä taas se, että minulle tulee tästä niin kovin elävästi mieleen ihan oma elämäni, tyttö vanhalta luokaltani. Yleensä en oikein tunne oloani mukavaksi lukiessani puhekielisiä tekstejä, varsinkin, jos murre eroaa omastani, mutta tähän se tuntui sopivan, ja puhekieli oikeastaan toi vielä enemmän mieleen sen tytön oasta elämästäni ja ajattelemaan, kirjoititko ehkä itsekin oikeasta elämästä.

Oikeasta elämästä tämä tosiaan voisi olla, sillä tilanne on niin arkipäivää; aina joku jää syrjään, ja niitä, jotka ovat erilaisia, kiusataan varsinkin yläasteella kauhean helposti. Eikä ketään kai siellä edes todella tunne, kuten kertoja miettikin - sitä ajattelee, että tuntee, mutta yhdeksännen luokan jälkeen vanhat luokkatoverit, parhaat ystävät (silloin joskus) poistetaan Facebook-kavereista yksi kerrallaan kuitenkin, ja vuosien päästä toisen sukunimeä joutuukin jo tapailemaan kielellä hetken, ennen kuin se muistuu jälleen mieleen (vaikka ennen toinen ja kolmaskin nimi tulivat kuin kaupan hyllyltä).

Satuin kuuntelemaan tämän taustalla Zen Cafén Auto Parkissa-biisiä, ja vaikkei se niin sanoiltaan tähän sovikaan, niin tylsäntapainen melodia korosti suorastaan loistavasti tarinan tunnelmaa; kuinka viimeiset päivät valuvat käsistä, sitä ajattelee että tänään, tänään, muttei lopulta kuitenkaan. Ja ehkä tässä käykin enemmän sääliksi kertojaa, kuin pandasilmäistä tyttöä/poikaa; kertoja ei uskalla oma itsensä vieläkään, vaikka ollaan jo viimemetreillä peruskoulussa, hän on tavallinen ja ehkä harmaakin, ihan suosittu mutta tekee kaiken kuitenkin enimmäkseen siksi, ettei uskalla muutakaan (panoksena kun yläasteella tapaa olla koko sosiaalinen elämä).

Surumielisiä, mutta ehdottoman aitoja ovat nämä originaalisi, ja tykkään kyllä ainakin näistä tähän asti lukemistani ihan valtavasti. Puet arkipäiväiset tilanteet hirveän kauniiksi, saat merkityksettömiltä tuntuviin hetkiinkin sen kipinän ja ylipäätään värität arjelle niin kauniin sävyn, että ruudun toisella puolella ei oikeinm osaa kuin nojata taaksepäin, antaa silmien soljua näytön yli ja huokailla. Kiitos taas kovasti tästä lukuelämyksestä, jäi ehdottomasti mieleen! ♥