Jotkut eivät ole mitään ilman laivaa, jota lähteä seuraamaan S

[Sophisme]

angst-romance, D.M/L.L, one-shot

Nimi:  Jotkut eivät ole mitään ilman laivaa, jota lähteä seuraamaan
Kirjoittaja: Sophisme
Ikäraja: S (Epona korjasi samaksi kuin otsikossa)
Paritus: Luna/Draco
Genre: Hmm... Vaikea sanoa, tavallaan romancea, jollain tapaa. Angst
Tiivistelmä: Niin ovat monet meistä lokkeja, jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa
Tekijän oikeudet: Hahmoset kuuluu Rowlingille, enkä saa kirjoittamisesta minkäänlaista rahallista hyötyä. Laulun sanat Laila Kinnusen (hahhaahhaa ) kappaleesta Toiset meistä
A/N: Tämä ei vastaa kirjan tapahtumia. Varoitetaan jo tässä (: eli sovellettu on, aika rankasti. Ja kommentit ja kehitys ideat tervetulleita! Minulla ei ole betaa, joten kirjoitusvirheistä saa kertoa

Warnings! Teen jotain sellaista, minkä vuoksi Draco-fanit saattavat haluta tappaa minut... Eli jos olet kovin murhanhimoinen ja rakastat kovin D:tä niin... No varoitettu on.

Jotkut eivät ole mitään ilman laivaa, jota lähteä seuraamaan

Kuu, se paistoi suurissa silmissäsi, kun istuimme yöllä kostuneessa nurmessa.

En kuitenkaan katsonut kuuta silmissäsi, en tähtiä, jotka olivat laskeneet kiiltävän kalvonsa hiuksiisi.

Minä katsoin vain sinua, kaikkea sitä kaunista mitä sinä olit, mitä minä en ollut, enkä koskaan tulisi olemaankaan.

Painoin sinusta kaiken mieleen tuona kesäisenä yönä. Tuoksusi, tuoksuit unelmille, tuoksuit haaveille, tuoksuit tulevaisuudelle. Olisin halunnut tarttua käteesi ja puristaa sitä lujaa. Olisin halunnut omistaa sinut.

Huulesi olivat kaartuneet siihen pilkalliseen hymyyn, joka oli luotu kasvoillesi. Kalpea ihosi loisti kuun hehkua. Olit kuin enkeli, enkeli maan päällä. Eivät enkelit kuulu tänne. Tiesin sen nyt. Enkeleiden paikka oli toisten enkeleiden vieressä, ei meidän luonamme.

Tunnetko sinä koskaan, että ajattelen sinua yhä?

Tiedän, että se oli vain se yksi yö, jolloin olimme humaltuneet toistemme seurasta. Istuneet vain siinä vihreydessä, käsiemme aina vahingossa koskettaessa toisiaan.

Muistan, että ihosi oli ollut viileä. Kylmä kuin ne yöt, jotka talvi oli tuonut mukanaan, kylmä kuin se valkoinen lumi, joka nyt putoili hiuksilleni ja peitti hiukseni kauniilla kukkasillaan. Ihosi oli ollut niin sileä, niin viileä. Ei totta lainkaan, vain satua.

Sadut vain loppuvat aina liian pian.

Muistan kuinka satu päättyi. Silloin oli kulunut jo useita kuukausia yhdessä viettämästämme kesäyöstä. Luulin, että olit unohtanut minut, luulin, että olin ollut sinulle vain typerä merkityksetön hempukka, jolle vuodatit sielusi syvimmät surut ja salaisuudet. Mutta muistitkin minut, tulit luokseni, kun seisoin yksin metsässä ja katselin sen hiljaisuutta ja kuuntelin sen kauneutta.  Et nauranut minulle.

Katsoin sinun murtuneita harmaita silmiäsi, surua silmiesi alla ja huuliasi, joiden enkelin hymy oli kadonnut. Enkeli oli kadonnut, enkeli oli karannut taivaaseen sinusta ja jättänyt ruumiisi yksin tähän lakastuvaan syksyiseen maailmaan.

Olin surullinen puolestasi.

Mutta olin myös iloinen. Tiesin nyt, että et vihannutkaan minua. Näiden kuukausien ajan, jotka olivat madellen kuluneet minun ajatellessani sitä kesäistä yötä, sinä olit herjannut minua, katsonut arvostelevasti ja heittänyt päälleni arvostelujasi, kuin terävimpiä veitsiä. Mutta nyt tulit taas luokseni.

Ja saatoin unohtaa kaikki menneet kuukaudet. Tiesin, etten voinut omistaa sinua. Mutta kuitenkin omistin sielusi, salaa muilta.

Pyysit minua seuraamaan sinua. Kävelimme yhdessä Mustajärven rantaan, muistan sen. Viileän syysyön, lehdet satelivat ympärillämme, tuuli sekoitti suloiset hiuksesi, aivan kuin talvella se sekoittaa pakkaslumen. Ihoa pureva viileys sai kalpeat poskesi punoittamaan. Olit kaunis. Surullisen kaunis.

Tunsin melkein kyynelet silmissäni. En voinut katsoa sinua, en olla niin lähellä tekemättä mitään. Samaan aikaan en kuitenkaan halunnut tehdä mitään. Miksi olit surullinen?

Tartuit käteeni, en halunnut liata sinua. En ollut kosketuksesi arvoinen. Korvakoruni heiluivat tuulessa ja kaulakoruni helisi vienosti. Tunsin itseni typerän näköiseksi. Yleensä luotin itseeni, vaikka muut pitivät minua outona. Olin niin tottunut halveksiviin katseisiin ja alistunut kohtalooni elää elämäni yksin. Mutta enkelin vierellä... Voi, en ollut kosketuksesi arvoinen.

Sormesi tarttuivat leukaani ja nostivat kasvoni sinun kasvojasi vasten. Lähestyit minua, haistoin taas tuoksusi. Maailman kauneimman tuoksun. Et tuoksunut pahuudelle. Tuoksuit nyt kuitenkin uudenlaiselle. Et enää tulevaisuudelle ja haaveille. Tuoksuit surulle ja tuskalle. Pelolle.

”Minä en suoriudu ikinä tehtävästäni.”

Näin silmiesi kiiltävän, näytit niin särkyvälle, heikolle. Kuin kosketukseni olisi saattanut särkeä sinut tomuksi, tuhansiksi paloiksi, viedä ikuisesti pois luotani.

Olisin halunnut rutistaa sinua, mutta pelkäsin sinun särkyvän. Olit aina ollut silmissäni vahva. Olin saanut vahvuudestasi voimaa. Kävelit aina pää pystyssä, kuljit omaa polkuasi välittämättä muista. Silloin tällöin uhrasit jonkun yön tytölle. Ja siirryit eteenpäin.

Mutta nyt. Varjot silmiesi alla, väsymyksesi. Kalpeutesi. Se oli luonnotonta. Olit liian väsynyt, enkelisi oli lentänyt sisältäsi pois, oliko nyt sinun aikasi seurata perässä?

En halunnut myöntää, että olin arvannut miksi olimme täällä. Suutelit minua. Humalluin siitä, se ei voinut olla totta, se oli niin kaunista. Kuinka saatoit tuhlata viimeisen suudelmasi minuun? Sen jälkeen kahlasit järveen, katsoin, kuinka kaapusi veti sinua pohjaan päin. Se oli kaunis näky.

Katsoin sitä huumaantuneena, se ei ollut totta.

Mutta  se oli totta. Oli kuitenkin. Vasta, kun musta sametti oli täysin sulkenut sinut sydämeesi ymmärsin huutaa, ymmärsin, mitä olin menettänyt, ymmärsin, että se oli totisinta totta. Olit lentänyt pois täältä, enkelisi luo, enkeleiden maahan, paikkaan jonne sinä kuuluit.

Revin sydämeni kahtia. Kuinka olin saattanut vain katsella?

Talvi laskeutui maan ylle ja riuduin menettämisesi tuskassa. Jatkoin oman polkuni kulkemista, kuuntelin kaikki minulle osoitetut ivahuudot. Olin tottunut siihen, mutta nyt, kun sinä olit poissa en kestänyt niitä enää niin kuin ennen. Miksi pimeys oli laskeutunut elämääni, joka oli luotu ikuiseksi päiväksi? Tajusin, mitä minun oli tehtävä. Miksen ollut ymmärtänyt aiemmin. En ollut mitään, en enää mitään, kun en voinut unelmoida seurastasi.

Minä olin taas vain typerä tyttö. Minut oli luotu seuraamaan ei elämään yksin. Nyt tiedän, mitä teen ja tunnen jäiset veitset ihoni alla. Tunto katoaa pian, hengitykseni salpautuu.

Ehkä näen sinut taas enkeleiden maassa, jos minä sinne pääsen.

Niin on toiset meistä
Laivoja, jotka löytävät väylänsä yksin
Niin on toiset meistä laivoja,
jotka poijulta poijulle käy
Ja niin ovat monet meistä lokkeja
jotka eivät ole mitään
ilman valkeaa laivaa
sen turvaa, sen tahtoa
varmuutta ylitse mainingin

Sinun vahvuutesi vuoksi uskallan seurata sinua, tapaamaan tuntemattoman.