Ficin nimi: Pride and Pickels
Kirjoittaja(t): Alkuperäisen on tehnyt
HorizonCold, minä (
UntenLaiva) suomensin.
Beta: sodapoppana 
Fandom: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles)
Genre: Family/humor
Ikäraja: Sallittu.
Paritus: Raphael ja Leonardo
Summary: Leonardo haluaa syödä lempiherkkuaan, mutta edessä on vain yksi ongelma...
Alkuperäinen: http://www.fanfiction.net/s/5603356/1/ ---> Olen saanut luvan suomentaa
A/N: No niin, kyseessä toinen suomennettu TMNT-ficci! Huomautan tässä vaiheessa, että alkuperäinen teksti oli paikoitellen HYVIN vaikeaa, joten suomennos saattaa olla sen mukainen oudoilla lauseillaan ja sanoillaan. Mutta älkää antako sen häiritä hirveästi 
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Pride and PickelsPäästyään täysin tietoiseksi kehostaan hän tajusi tulleensa melko nälkäiseksi meditaationsa aikana. Se ei ollut yllättävää, kun otti huomioon, että hänen tunteja sitten kaurapuurosta koostuva aamupalansa oli keskeytynyt nopeasti, kun Donatello oli vahingossa kaatanut pöydän tapellessaan Raphaelin kanssa.
Leonardo kurtisti kulmiaan muistaessaan heidän riitelynsä. Niin tyypillistä kuin se olikin hänelle ja Raphaelille nahistella heidän perheensä edessä, tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oikeastaan oli nähnyt liilaan ja punaiseen pukeutuneiden veljiensä menettävän hermonsa toisiinsa tarpeeksi aiheuttaakseen tappelun. Kaikki mitä Raphael oli tehnyt, oli kertoa Donatellolle, että tämän pitäisi lopettaa 'typerä' työnsä jos hän vihasi sitä niin paljon tai lopettaa siitä valittaminen. Nopeasti kuin salama Donatello oli pois tuoliltaan ja huutamassa Raphaelille tämän olevan 'tunteeton, epäkiitollinen idiootti'.
Leonardo nojasi päätään makuuhuoneensa kylmää kiviseinää vasten, katsellen yöpöydällä olevan yksinäisen kynttilän heittämiä varjoja pimeän kohdan yli huolimatta yläpuolella olevasta keskipäivästä. ”Kuinka hajalla perheemme on nyt..? Kuinka voin mahdollisesti korjata tämän? He eivät edelleenkään puhu siitä mitä tapahtui kun olin poissa.”
Pudistellen pois päästään ajatukset, jotka olivat ensisijaisesti johtaneet tämän aamuiseen meditaatioon, hän nousi seisomaan ja venytteli kramppaavia jalkojaan valmistautuen etsimään jotain millä katkaista vatsasta tuleva kurninta. Matkatessaan ulos huoneestaan hän tökki astian sisältöä, joka oli jäänyt lähelle uunia edellisen illan iltapalalla hänen veljiensä jäljiltä. Hänen ruokahalunsa terävöityi chilillä terästetyn jalopenon tuoksusta, mutta hän pakotti itsensä kääntymään pois päin. Elettyään kuukausia kuukausien perään viidakon vaatimattomalla ruokavaliolla villihedelmillä, kalalla, kylästä kähvelletyllä leivällä, Leonardon vatsa ei kestänyt New Yorkin pizzaa tai Michelangelon enemmän mutkikkaampia ruokalajeja. Ensimmäinen lounas, jonka hän oli syönyt palattuaan luolaan, lähetti hänet juosten vessaan tyhjentämään vatsansa sisällön samaa kautta kuin se oli sisälle mennytkin. Donatellon oli selitettävä järkyttyneelle Mikeylle miksi Leo reagoi niin voimakkaasti entiseen lempiruokaansa, tyynesti tavaramerkki-tavallaan Don ehdotti, että joitain ”viidakkoruokia” tulisi lisätä pöydälle. Leonardoa kosketti yhtäkkinen ja avomielinen banaanien lisäys heidän keittiössä.
Nyt hän oli ollut kotona useita viikkoja ja halusi suoda itselleen muutamia vanhoja pikkupurtaviaan, niin etteivät ne olleet liian rasvaisia tai maustettuja laittaakseen ruuansulatusjärjestelmää sekaisin.
Avatessaan jääkaapin oven ja kaivautuessaan kiiltävien kolmionmuotoisten rasioiden ohi, hän löysi purkin suolakurkkuja. Leveä hymy levisi hänen kasvoilleen kun hän otti purkin käteensä ja siirsi sen pois kylmästä keittiön pöydälle. Hän oli rakastanut suolakurkkuja siitä lähtien kun nuori Michelangelo oli tuonut ne kotiin etsittyään outoja ja uusia ainesosia pitsan päälle laitettavaksi. Hänen suunsa kostui himoiten täydellistä sekoitusta rapeaa ja hapanta hänen kiellettyään sen itseltään niin pitkään. Hän laittoi kätensä purkin päälle, kietoi kolme sormeaan sen kannen ympärille ja kiersi.
Tai ainakin hän yritti. Toistuvasti. ”Voi hem – metti!”
Napaten käytetyn pyyhkeen tiskialtaasta, hän tempaisi sen purkin ympärille ja yritti uudelleen pakottaa itsepäistä kantta auki. Ylimääräinen kitka ei muuttanut mitään, paitsi aiheutti hänelle päivän vanhan tomaattikastiketahran ranteeseen. Pidätellen murahdusta Leonardo esti itseään paiskaamasta purkkia ja pyyhettä päin seinää turhautuneisuudessaan. Sen sijaan hän asetti purkin varovasti takaisin tiskille, viikkasi pyyhkeen ja laittoi sen heidän likapyykkiensä joukkoon.
Hän kävi mielessän läpi kaikki mahdolliset tekijät. Mestari Tikku ei ikinä oikein välittänyt suolakurkuista, tai yleensäkään mistään happamasta sisällöstä. Donatello oli aina otteissaan hellä, lisäten vain tarvittavan määrän painetta mihin tahansa fyysiseen kohteeseen –– tapa joka kehittyi sen jälkeen, kun kymmenittäin hauraita projekteja tuhoutui vahingossa isojen ihmismatelijasormien takia. Joten hän ei ollut se veli jota syyttää tästä tilanteesta. Mutta Michelangelon jatkuva harjoittelu nunchakuilla oli kehittänyt nuorimmalle kilpparille petollisen voimakkaat käsilihakset ja Raphael ei ikinä huomioinut ympäristöään ellei hän partioinut maan yläpuolella, saaden aikaan reilun osuuden negatiivisia seurauksia, olihan hänellä voimaa ja temperamenttia vaikka muille jakaa.
Vaikkakin hän ei koskaan myöntäisi sitä tosiasiaa, Leonardo oli fyysisesti heikompi kuin muut veljensä, aina nelikön heikoin. Hän korvasi eroavaisuuden olemalla lähes virheetön tekniikassa ja suorituksessa, hänen ylpeytensä taistellen vastaan, jotta hänen veljensä eivät saisi väärää syytä kyseenalaistaa hänen pätevyyttään johtajana. Niin kauan kun hän hallitsi mieltään ja miekkojaan, ja niin kauan kun hän pysyi vahvempana kuin valtaosa ihmisistä, hänen ei koskaan tarvitsisi huolestua.
Mutta katanat ja katat tarkoittivat suolakurkkupurkille kyyristymistä.
Vaikkakin purkin rankaiseminen miekoilla sen hävyttömyydestä kuulosti uskomattoman houkuttelevalta.
Ennen hän olisi vain purrut poskeaan pettyneenä ja odottanut päiviä, kunnes joku muu olisi aukaissut purkin saadakseen yhden suolakurkun. Mutta hän himoitsi, muisto suolakurkun mausta kummitellen aivan kielen päällä, testaten hänen tahdonvoimaansa liian pitkän kieltäytymisen jälkeen. Eikä se ollut kuin hän olisi ollut taas tuhansien mailien päässä, kiduttavasti unelmoiden ruokakaupoista ja pikaruokatoimituksista etsien mitä tahansa syömäkelpoista. Se mitä hän tahtoi oli aivan tuossa. Vain.. avaamattomana.
Hän mietti uudestaan listaa perheenjäsenistään, tällä kertaa korostaen parhaat avunannon mahdollisuudet. Michelangelo oli lennähtänyt skeittilaudallaan luolasta viemäreihin aamupalan jälkeen, paeten päivää antaakseen veljiensä rauhoittua taistelun jäljltä. Donatello oli sulkenut huoneensa oven läimäyttäen, varma merkki siitä, ettei hän suvaitsisi mitään seuraa ennen kuin hän olisi kirjaimellisesti työstänyt turhautuneisuutensa loppuun. Leonardo ei aikonut kysyä senseiltään apua mihinkään mikä oli niinkin mitätöntä kuin suolakurkkupurkin avaaminen.
Joten jäljelle jäi Raphael.
Leonardo huokaisi itsekseen, tuntien möykyn kiristyvän mahassaan eikä sillä ollut kuin vähän tekemistä nälän kanssa. Hän oli ollut hiljaa Raphin läsnäollessa siitä lähtien, kun he olivat jälleen yhdistyneen Winterin tornissa. Ei jäljelle jääneen vihan takia vaan koska hän rehellisesti ei tiennyt mitä sanoa. Hän tiesi kaiken mitä hänen
pitäisi sanoa –– hitto, hän oli käynyt sanat läpi päässään tuhansia kertoja:
Olen ylpeä sinusta. Viidakossa ollessani kaipasin sinua niin kovin, että itkin. Sinä tuot intohimoa joukkoomme. Olen kateellinen tavallesi elää halujesi mukaan. Olen jopa enemmän kateellinen sinun ja Caseyn ystävyydelle. Jotenkin sinä rakastat New Yorkin ihmisiä vaikka tiedät heidän pimeimmän luontonsa paremmin kuin kukaan meistä. Teet minusta paremman johtajan, koska sinä haastat minut. Sinä olisit ollut upea johtaja. Minä rakastan sinua. Mutta sanat kieltäytyivät tulemasta ulos. Hän ei ollut kuitenkaan varma miten Raph reagoisi niihin, ottaen huomioon, että nuoremmalla kilpparilla oli taipumus vääristää kaikki mitä Leonardon suusta tuli ulos.
Leonardo huokaisi vaisusti, hieroen silmiensä välissä olevaa nenän selkää, jossa hänen huivinsa osoitti jo merkkejä kulumisesta. Kieltämättä tämän tehtävän vieminen Raphaelille oli yksi parhaista tavoista minkä hän pystyi kuvittelemaan aloittavan aukon paikkaamisen. Osoittaakseen, että hän pystyi nielemään ylpeytensä ja myöntämään joskus tarvitsevansa apua. Osoittaakseen ettei hän tarkoittanut mitä oli sanonut sinä yönä katolla.
Hän käveli dojoon niin hiljaa kuin pystyi raahaten haluttomia jalkojaan, katsoen kuinka hänen suurikokoisin veljensä iski nyrkkeilysäkkiä suojaamattomilla nyrkeillään. Leonardo irvisti hiljaa itselleen, mutta hän tiesi, että Raphael oli jo kauan sitten luonut rystysiinsä luonnollisia kovettumia, jotka suojasivat hänen vihreää ihoaan halkeilulta ja vuotamiselta toistuvien iskujen aikana. Silti hän toivoi Raphaelin käyttävän aikaa käsiensä kietomiseen ennen treenausta. Jonakin päivänä hän todella satuttaisi itsensä.
”Hei, Raph?”
Raph lopetti kesken iskun, kevyt murina hänen kurkussaan kuoli, kun hän kurkotti päätään katsoakseen olkansa yli. Nostaen toista kulmaansa yllättyneenä, hän laski kätensä sivuilleen. Hänen vanhempi veljensä oli vältellyt häntä siitä lähtien kun he päihittivät kivikenraalit ja kuolemattoman tyypin, joka ärsytti Caseya – ei sillä että hän syytti Leoa pitämästään etäisyydestä sen jälkeen kun hän itse melkein paiskasi sain tämän silmän läpi. ”Niin? Mitä haluat, Peloton?”
Leo tyrkytti nopeasti kylmää purkkia saaden limenvihreän nesteen loiskumaan ympäriinsä paksun lasin sisällä. ”Voisitko avata tämän minulle? Kansi on jumissa.”
”Öh, tietysti.”
Leonardo ei voinut olla huomaamatta tapaa jolla hänen nuoremman veljensä voimakkaat käsilihakset pullistuivat siinä pienessä hetkessä, joka Raphaelilta meni kannen aukaisemiseen. Hän nappasi purkin sillä sekunnilla kun hänen veljensä ojensi sen takaisin, suolaveden tuoksun ilahduttaen hänen tyhjää ja melko kärsimätöntä vatsaansa.
”Siinä kaikki?”
”Kyllä. Kiitos.” Suolakurkku oli pian kolmisormisessa otteessa, kun Leonardo onki näkyviin ensimmäisen uhrinsa. Ottaen ison haukkauksen tyydyttävällä rouskeella Leonardo sulki silmänsä hurmiossa, kun hapan vihannes antoi hänen pitkään kaltoin kohdellulle makuaistilleen mieluisan herätyksen. Ensimmäinen ja toinen suolakurkku olivat nopeasti syöty muutaman onnellisen huokauksen kera ennen kuin hän muisti omaavansa yleisöä. Avaten silmänsä hän näki Raphaelin tuijottavan häntä kuin hän olisi päättänyt luopua itsepuolustuslajeista ja aloittanut baletin, vaaleanpunaiset paljettitrikoot ja kaikki. ”Anteeksi, haluatko yhden?”
”Nah.. Leo, oletko sairas?”
”En. Itseasiassa tunnen oloni paljon paremmaksi kuin aikoihin.”
”Joten miksi laitoit minut avaamaan sen?”
Sisäisesti huutaen itselleen, että rehellisyys ja nöyryys olivat kunnioitettavia piirteitä johtajassa, Leonardo pyrki pitämään äänensä huolettomana ja keskustelevana. ”En ole tarpeeksi vahva avaamaan suolakurkkupurkkia sen jälkeen, kun sinä tai Mikey olette käyttäneet sitä.”
Hetken hiljaisuus, joka seurasi ennen kuin Raphael puhui, rauhoitti hieman vanhemman veljen hermoja ja Raphaelin pehmeä äänensävy tyynnytti hänen syyllisyyttään. ”Tikku Juniori itse asiassa myöntää että olen vahvempi kuin hän?”
Leonardo kohautti olkapäitään kankeasti, hakaten kolmatta suolakurkkua purkin reunaa vasten hieman voimakkaammin kuin oli tarvetta ravistaakseen mehut pois. ”Ylpeyteni varmaan halusi myös suolakurkkua.”
Raphael tuhahti ja kääntyi takaisin nyrkkeilysäkkiään päin, liikutellen jalkojaan mietteliäästi hetken ennen kuin kokosi itsensä ja otti paremman asennon. ”Olen täällä aina avamaassa purkkeja sinulle Leo.”
Leonardo hymyili veljensä arpista kilpeä kohti, pystymättä taistelemaan vastaan mielihyvän aaltoa, jonka pieni, mutta vipitön lupaus aiheutti hänelle. ”Olet sankarini Raphael.”
”Äh, ole hiljaa.”
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
A/N: Olkaa niin kilttejä ja ihania ja kommentoikaa! Vaikka sitten risuja ruusujen sijasta, kelpuutan kaiken! 
