Title: Jatketaanko matkaa?
Author: J.
Rating: K11 // Pops muokkasi ikärajan myös otsikkoon
Pairing: Remus/Sirius, muun saatte päätellä.
Genre: slash, one-shot [drama?]
Summary: Jonkin verran on mukava jättää ihmisten ajateltaviksi - kenellä tässä loppujen lopuksi onkaan suhde? …hänen ruumiinsa halusi siirtyä viereiseen sänkyyn ennen kuin suostuisi nukahtamaan…
Disclaimer: Kaikki mikä Rowlingille saattaa kuulua, hänelle kuulukoot. Suomennetut nimet Jaana Kapari-Jatta ja niin edelleen.
A/N: Potter-fanaatikko kirjoitti ensimmäisen ficin suosikkiparituksellaan lähinnä testiksi itselleen. Olen koittanut pitäytyä niissä faktoissa, jotka Rowling mitä ystävällisimmin on meille luonut, mutta ikäväkseni joissain asioissa saatan olla yhtä dramaattisen väärässä kuin Humphrey Tupru. [toivon ilmoitusta näistä julmista rikkeistä] Toivottavasti yksin tämä alkulätinä ei uuvuttanut teitä. Ja toivottavasti ikäraja on passeli.
Remus Lupin makasi sängyllään verhojen suojassa ja kuunteli muiden makuusalissa nukkuvien tasaista hengitystä. Hänellä oli kuuma ja peitto tuntui ahdistavan. Hänen olisi jo kuulunut saada unta, hän oli valvonut koko viime yön. Tuoreita haavoja särki hänen kääntyillessään, Remus pelkäsi niiden aukeavan jälleen ja vuotavan lakanoille. Hän oli juuri selvinnyt vuoden yhdeksännestä täysikuusta. Ensimmäisestä hänen kuudennella luokallaan. Neljänneksi viimeisestä koko vuonna. Remuksen päätä alkoi kivistää, hän yritti käskeä itseään lopettamaan ajattelun, komensi ruumistaan nukahtamaan. Ruumis oli eri mieltä, se halusi siirtyä viereiseen sänkyyn ennen kuin suostuisi nukahtamaan. Remus rullasi peiton viereensä ja toivoi sen käyvän korvikkeesta.
Lihavan leidin muotokuva avautui, hetken näytti siltä ettei kukaan kuitenkaan tullut sisään. Pian James Potter heilautti näkymättömyysviitan itsensä ja ystävänsä Sirius Mustan päältä.
“Iltaa, Remus”, hän sanoi ja istui väsyneen näköisenä toiselle puolelle sohvaa. Remus murahti vastaukseksi nostamatta katsettaan kirjasta. Sirius hyppäsi sohvan selkänojan yli ystäviensä väliin. Remus hätkähti rajusti, James tuijotti takkatulta.
“Missä te olitte?” Remus kysyi, yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
“Vähän… kaikkialla. Keittiössä ja kirjastossa”, Sirius kohautti olkiaan ja vilkaisi Jamesiin, joka yritti katsella takkatulta hymyilemättä. Remus tunsi vihlaisun jossain rintalastan tietämillä. Hän oli sillä hetkellä hyvin tyytyväinen siitä, ettei kumpikaan ystävistä hallinnut lukilitista. Ajatukset riitelivät toistensa kanssa kuin räiskeperäiset sisuliskot. Hakkasivat toisiaan niin kuin hänen teki mieli tehdä Jamesille. Heillä oli Siriuksen kanssa taatusti ollut hauskempaa piileskellä Tylypahkan tiluksien kätköissä, he olivat yhdessä hiipineet keittiöön ja tarttuneet toisiinsa piiloutuessaan kirjaston hyllyjen taakse. Siriuksella ei voinut olla yhtä hauskaa Jamesin kanssa, ei taatusti! Hän havahtui kun James nousi ylös venytellen.
“Taidan mennä jo nukkumaan. Öitä Anturajalka - Kuutamo”, hän sanoi ja lähti.
“Mitä sinä luet?” Sirius kysyi ja siirtyi lähemmäs Remusta, joka ei nostanut katsettaan kirjasta mutta tunsi korviensa kuumottavan.
“Liemikirja, kirjastosta”, Remus vastasi ilmeettömänä. Sirius laski leukansa hänen olalleen.
“Onko se hyvä?” Hän kysyi.
“Ei todellakaan”, Remus pakottautui naurahtamaan.
“Mikä sinua risoo! Puhu minulle!” Sirius pyysi, tavoitellen ääneensä epätoivoisuutta.
“Ei mikään”, Remus vastasi, pitäen katseensa yhä tiukasti liemikirjan sivulla olevassa kuvassa. Rehellinen vastaus oli jo käynyt kielen päällä, mutta hän oli pakottanut sen pois.
“Juuri tuota minä tarkoitan! Olet tyhmä Sirius, mene nukkumaan, älä ole niin pirteä, mökömökö, en puhu sinulle!” Sirius hyppäsi ylös sohvalta. “Joten hyvää yötä! Koita herätä horroksestasi aamuun mennessä”, hän sanoi ja paineli rappusiin.
Remus nosti katseensa kirjasta vasta kuultuaan makuusalin oven käyvän. Keväällä hän oli vielä kuvitellut että pääsisi yli kesän aikana. Tuijotettuaan hetken hiillosta takassa hän painoi päänsä alas ja yritti keskittyä kirjaan.
“Lempi, jota tunteista wahwimpana tunnetaan, on jäljittelemätön…”
Remus nyökkäsi mielessään kirjoittajalle, joka oli luultavasti kuollut jo satoja vuosia sitten.
“…joten juomat, joiden sitä oletetaan tuottawan, walmistawatkin todellisuudessa pakkomielteen…“
Pakkomielle, nimenomaan.
“…Joka saa welhon hullaantumaan sekä mahdollisesti itsensä rakastuneeksi tuntemaan…”
Jos hän olikin ottanut vain yliannoksen lemmenjuomaa?
“…milloin welhosta saattaakin tulla waarallinen ja huikentelewainen.”
Hänestä tulisi vaarallinen jos hän ei saisi pian unta…
Sirius heräsi kolahdukseen Peterin kääntäessä kylkeä ja etsi kellonsa yöpöydältä. Kello oli seitsemän aamulla ja viereinen sänky tyhjä. Sirius nousi hieroen kasvojaan. Toivottavasti Remus oli vain nukahtanut olohuoneeseen. Häntä häiritsi yhä lause, jonka James oli sanonut kun he olivat olleet menossa nukkumaan. Toteamus oli jättänyt Siriukselle huonon olon vatsan pohjalle.
James oli istunut häntä vastapäätä, Remuksen sängyn laidalle.
“Remus ei taida olla ihan kunnossa”, hän oli todennut, näyttänyt hetken miettivältä, noussut ylös ja mennyt nukkumaan.
Sirius veti housut jalkaansa ja lähti oleskeluhuoneeseen. Takan hiillos oli jo sammunut. Poika käveli sohvan selkänojan taakse ja nojasi sen yli. Remus nukkui sohvalla, kirja oli lattialla. Sirius katseli näkyä hetken, kiersi sohvan ja nappasi sen käsinojalta huovan. Remus heräsi hänen levittäessään huopaa tämän ylle.
“Mitä… kello on?” Poika kysyi unisena.
“Seitsemän. Menetkö ylös nukkumaan?” Sirius vastasi ja istui sohvalle. Remus nousi ylemmäs, hieman parempaan asentoon.
“En, ei väsytä enää”, Remus vastasi. Sirius nojasi selkänojaan.
“Kuule”, Sirius sanoi yhtäkkiä ja nousi kunnolla istumaan.
“Mitä?” Remus kysyi toiveikkaana. Sirius pohti hetken.
“Lähdetään kävelylle”, hän sanoi hymyillen.
“Mitä?” Remus kysyi, äänensävy muuttuneena.
“Oikeasti”, Sirius pyysi.
“On syyskuu, siellä on kylmä ja… okei, mennään”, Remus huokaisi ja hymyili väkisinkin.
Remus oli vältellyt tiettyjä paikkoja siitä asti, kun oli palannut kouluun. Nyt Sirius vei hänet väkisin niihin paikkoihin. Muistot kulkivat Remuksen mielessä niin elävinä että hän melkein näki tapahtumat silmiensä edessä. Järven päällä leijui kevyt sumu, aurinko alkoi nousta. Remus istui järven rannalla kasvavan pyökin alla, Sirius oli hieman kauempana heittelemässä kiviä järveen. Remus sulki silmänsä, järven peilityynen pinnan rikkovat molskahdukset loppuivat. Sirius palasi hänen viereensä.
“Kuutamo, sinä et ole tainnut - päästä vielä yli?” Sirius kysyi hiljaa. Remuksen silmät rävähtivät auki.
“Voi Merlin…” Remus huokaisi.
“Sirius”, hänen ystävänsä korjasi.
“Merlin”, Remus sanoi kärsivällisesti. “En tietenkään ole. Mutta kai se ajan myötä helpottaa aina. Et sinä minua kuitenkaan kokonaan hylännyt. Ja jos sinä haluat olla Jamesin kanssa -” Remus meinasi purra kielensä poikki. Viimeinen lause oli vain lipsahtanut, hänen ei ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen. Siriuksen harmaissa silmissä välähti.
“Kuutamo - oletko sinä mustasukkainen?” Sirius kysyi. Hänen silmänsä hymyilivät sillä kujeilevalla tavalla, joka oli Remukselle niin tuttu.
“En - tai siis - olen - tai… ehkä, siis… OLEN!” Remus ärähti. Sirius kavahti hieman viimeisen sanan voimakkuutta.
“Muistat kai mistä me puhuttiin toukokuussa?” Sirius kysyi hiljaa ja korjaili hiuksiaan.
“Totta kai muistan”, Remus murahti.
“Jatketaanko matkaa?” Sirius ehdotti äkkiä, nousi ja auttoi Remuksenkin ylös. Pojat katsoivat hetken toisiaan ennen kuin jatkoivat matkaa järven ympäri.
“Remus, sinä aloitit ja lopetit sen itse viime keväänä”, Sirius aloitti katse maassa.
“Tiedän, ja kadun sitä”, Remus vastasi ja koitti olla kastelematta kenkiään.
“Mutta toisaalta olit myös oikeassa”, Sirius totesi hiljaisella äänellä.
“Ja silti sinä pyörit nyt Sarvihaaran kanssa?” Remus sanoi syyttävästi ja pysähtyi.
“Kuutamo, olet suloinen mustasukkaisena”, Sirius sanoi kääntyessään ympäri. “Mistään ei minun mielestäni ole pääteltävissä että minä… miten sinä sen ilmaisit? Pyörin Sarvihaaran kanssa”, hän lisäsi ja astui kohti ystäväänsä. “Olen samaa mieltä kanssasi. Se olisi vain liian vaikeaa, vaikka sitä miten paljon haluaisi.” Remus vain seisoi hiljaa paikoillaan. Hänen teki mieli vaientaa mustahiuksinen poika, kieltää tätä kiduttamasta häntä enää sanoillaan.
“Sinä siis… et ole Sarvihaaran kanssa?” Hän kysyi hiljaa.
“En”, Sirius naurahti väkinäisesti. “Käännytäänkö takaisin?” Hän kysyi yhtäkkiä. Remus vain nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti linnaa. Sirius ei ollut vakuuttanut häntä - vai oliko hän vain täysin vainoharhainen? Ainahan pojat olivat pyörineet yhdessä. Hän käski ajatuksiaan vaikenemaan. Sirius käveli hiljaa hänen vieressään eteisaulaan asti.
“Kuutamo… kai tiedät, että -” Sirius huokaisi. “sinä olet kuitenkin tärkeä?” Hän kysyi vaivaantuneena. Remus nyökkäsi. Varmahan hän ei koskaan ollut, mutta hän halusi tietää mihin tämä johtaisi. Sirius oli selvästi miettinyt tätä hiljaisen kävelymatkansa. “Remus, kuule… sinä tiedät miten paljon se sattui minuunkin keväällä. Mutta sinä vain olit oikeassa. Kaapissa olemisesta ei tule mitään. Me ei vain voida olla yhdessä”, Sirius huokaisi, käänsi selkänsä ja lähti. Ehkä Remus vain toivoi, mutta hän oli kuulevinaan pienen niiskahduksen pojan kääntäessä selkänsä. Hän jäi seisomaan ilmeettömänä marmoriportaille. Sirius hävisi salakäytävään vilkaisematta taakseen.
Huone oli pimeä, rappeutunut ja sen ikkunat oli laudoitettu umpeen. Vanhalla sängyllä istui kaksi poikaa; ruskeahiuksinen, pienempi ja riutuneempi, istui tummahiuksisen reisien päällä. Pienemmän pojan paljas yläruumis oli kivuliaan näköisillä haavoilla. Mustahiuksinen silitti varovasti hänen selkäänsä, hyväili hiuksia ja antoi huultensa koskettaa varovasti kaulaa. Vaaleampi nosti kätensä, kietoi sormet hiuksiin ja rapsutti hellästi niskaa, saaden toisen naurahtamaan. Äänettömät viestit täyttivät huoneen; kangas kahahti hiljaa, huulten välistä karkasi kärsimätön hengitys, sormet hyväilivät varovasti arkaa ihoa. He piiloutuivat toisiinsa maailmalta.
A/N: Tämä oli nyt siis lähinnä testi siitä, miten ficin kirjoittaminen ylipäätään multa onnistuu. Se on toki teidän päätettävissänne, kuten kaikki muukin. Tarvitsin tämän kirjoittamiseen kaikki 7 kirjaa tarkistaakseni vähän väliä miten jokin sana kirjoitetaan tai miten Rowling käyttää pilkkua missäkin, joten… toivon että arvostatte näitä turhia asioita edes hiukan. Ai niin ja otsikko… älkää sanoko mitään, kommentoikaa nyt vain. Tuitui.
EDIT// Voi pers, unohdin kursivoida tuon lopun takauman, nyt hävettää. kivakiva hyvä minä.