Author: hiddenben
Beta: Nope, ilmoitelkaa virheistä minulle
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermione/Draco
Genre: romance/drama, hieman angst
Summary: Draco tunnustaa eräänä iltana tunteensa Hermionea kohtaan. Pitääkö Hermione kuitenkaan Dracosta, ja voiko rohkelikkolaisen ja luihuisen rakkaustarina toteutua?
A/N Tästä nyt tuli tälläinen. Tekstin laatu ei onnistunut mielestäni täydellisesti, olisin toivonut siitä parempaa. Joka tapauksessa, tämä osallistuu Albumihaasteeseen kolmella eri kappaleella, yksi kappale osaa kohden. Ensimmäinen osa on Hermionen näkökulmasta, kappaleena toimii Indefinitely. Toisessa osassa kerrotaan tarinaa Dracon näkökulmasta The Cage - kappaleen myötä ja viimeisessä osassa molempien näkökulmasta kappaleella Sing. Kommentit erittäin tervetulleita
Toteutumaton rakkaustarinaOsa 1/3 Hermione
Tuuli puhalsi puiden oksiin saaden ne liikkumaan. Lehtien suhina sekoittui Tylypahkan oppilaiden huutoihin, nauruun ja puheensorinaan. Jokainen nautti kirpeästä syyspäivästä, joka oli kuitenkin tarpeeksi lämmin ulkona viihtymiseen. Jotkut lukivat uusia koulukirjojaan, kirjoittivat aineita tai vertailivat läksyjensä määrää. Uudet lukujärjestykset oli jaettu päivää aikaisemmin ja lukuvuodesta riippumatta päivät olivat omalla tavallaan raskaita, mutta viikonloput olivat täytetty hauskanpidolla ja vierailuilla Tylyahoon.
Jokaisella tuntui olevan hauskaa. Jokaisella puuskupuhilla oli ystävä, kenen kanssa jutella kellastuneella nurmikolla. Jokaisella korpinkynnellä oli hauskaa, ja kauniit hymyt välkehtivät jokaisen kasvoilla. Jopa jokaisella luihuisella oli tekemistä, oli se sitten ryhmässä supattamista tai asiallisten keskustelujen käymistä.
Myös jokainen rohkelikko näytti iloitsevan elämästä ystäviensä kanssa. Jokainen, paitsi yksi. Ruskeat, kiharat hiukset oli laitettu pirteälle ponihännälle, josta muutama hiussuortuva oli irronnut kehystämään kasvoja. Posket punoittivat ilman kirpeyden takia ja ruudullinen kaulahuivi suojasi kaulaa kylmyydeltä. Tytön sormissa olevat hansikkaat kääntelivät paksun romaanin sivuja.
Kukaan ei tietenkään voinut väittää, ettei Hermione Granger iloinnut syyspäivästä. Hän vain vaikutti kovin yksinäiseltä, kun kaikki muut viihtyivät ystäviensä seurassa. Hermione oli päättänyt ottaa päivästä kaiken irti ja virittäytyä tunnelmaan lukeakseen mitä hurjimman kohtauksen kirjasta, jonka oli saanut lainaksi puuskupuhlaiselta Joanilta. Jo aikaisin aamulla hän oli pukeutunut lämpimästi, ottanut kirjan mukaansa ja kävellyt joen rannalle. Hermione oli päättänyt istuutua vaahteran juureen, jonka lehdet olivat kirkkaan punaisia ja keltaisia.
– Hermione! ääni huudahti hänen takaansa. Hermione sulki kirjan painaen sivunumeron muistiin ja kääntyi katsomaan huutajaa. Punatukkainen Ginny Weasley juoksi hänen luokseen, silmät kiiltäen ilosta, - Mikset tule kanssamme? Aiomme mennä tervehtimään Hagridia, hän on vieläkin flunssassa, eikä pääse lähtemään mökistään.
– Minähän sanoin jo aiemmin, Ginny, etten aio tulla. Ensinnäkään en halua flunssaa ja toiseksi minulla on tämä kirja kesken. En vain voi lopettaa sen lukemista!
Ginnyn katse kertoi Hermionelle, ettei hänen vastauksensa ollut mieluisa. Hermione käänsi selkänsä Ginnylle ja avasi kirjansa uudestaan. Hänen oli pakko saada tietää, miten kuolettavan komean Jonathanin kävisi!
– Ei väkisin, hän kuuli vielä Ginnyn mutisevan, ennen kuin keskittyi sankarinsa pelastautumiseen.
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Hermione sai kirjansa päätökseen. Hän sulki sen tyytyväisenä; Jonathan oli saanut maailman pelastettua ja pääsi viettämään vihdoin ja viimein lomaansa Prahassa.
Hän lähti kävelemään kohti linnan pääovia mielessään vain kirjan tapahtumat. Miksei hänkin kokenut jotain niin jännittävää, kuin Jonathan? Hänkin halusi päästä selvittämään rikoksia, pelastamaan avuttomia. Ja kaikki tapahtuisi taikamaailmassa, aseena hänellä olisi taikasauva ja vastassa hänellä olisi taikamaailman rikolliset. Se olisi niin taivaallista! Ehkäpä hän sittenkin ryhtyisi auroriksi, niin kuin Ron ja Harry.
– Varo! Draco Malfoyn viileä ääni puuskahti, kun Hermione tönäisi tätä käsivarteen niin, että pojan sylissä olevat kirjat tippuivat maahan.
– Voi ei, anteeksi, Hermione sanoi kumartuessaan nostaakseen kirjat. Draco kuitenkin tönäisi melkein kaataen hänet syrjään ja kasasi kirjat jälleen kasaksi. Hän heitti vielä turhautuneen katseen Hermioneen ennen kuin jatkoi matkaansa kohti tyrmiä.
Hermione ei osannut olla edes harmissaan välikohtauksesta, kun hänen mielensä täyttivät jälleen kirjan tapahtumat. Kirjailijan täytyi olla nero! Kukaan ei pystynyt kirjoittamaan niin todellista, tapahtumarikasta tarinaa. Hermione katsahti kirjan kanteen lukeakseen kirjailijan nimen vielä kerran, J.H. Raswick. Hänen pitäisi mennä heti seuraavana päivänä kirjastoon etsimään lisää samaisen kirjailijan kirjoja.
Oleskeluhuone oli täynnä oppilaita, jotka tekivät ensimmäisiä läksyjään. Ron ja Harry olivat heidän joukossaan ja näyttivät kirjoittavan ainetta Punurmiolle. Mitäköhän se vanha mamma oli nyt keksinyt? Hermione hymähti. Hän istuutui poikien viereen ja kurkisti aineiden otsikoita Näin päätän itse unesta, jonka haluan nähdä.
– Onko tuo edes mahdollista?
– Ei, mutta Punurmiosta se on, Ron totesi kireästi. Hermione hymyili vitsille, ennen kuin alkoi riisua sormikkaitaan.
– Miten Hagrid voi?
– Olisit itse tullut katsomaan, niin tietäisit, Ron tiuskaisi ja lähti kohti poikien makuusalia ottaen aineen mukaansa.
– Mikä Ronilla on? Hermione kysyi Harryltä, joka oli jäänyt paikoilleen. Sulkakynä oli kuitenkin pöydällä.
– Hän on pettynyt, kun et halunnut tulla tervehtimään Hagridia. Sen lisäksi olit poissa muodonmuutosten kaksoistunnilta.
– Ei voi olla totta! Hermione huudahti nostaen käden suulleen, - Unohdin sen kokonaan!
– Niinpä taisit.
Keskustelu päättyi hiljaisuuteen. Hermione ei tajunnut, miten oli pystynyt unohtamaan muodonmuutosten kaksoistunnit! Mitähän professori McGarmiwakin sanoisi? Hänen oli pakko mennä selvittämään asia.
Hermione nousi nopeasti ylös ja ryntäsi ulos oleskeluhuoneesta. Toivottavasti hän ehtisi McGarmiwan luo ennen kuin tämä lähtisi päivälliselle! Hänen täytyi selittää… Miten hän selittäisi poissaolonsa? Kertoisi, että oli niin kirjan lumoissa, että unohti tunnit? Ja pah! Se tuskin menisi läpi.
– Neiti Granger! Mitä siinä täällä harhailet? Tunnit loppuivat jo ajat sitten.
Hermione sulki silmänsä. Hänellä ei ollut selitystä, ja McGarmiwa oli löytänyt hänet. Hän kääntyi ympäri ja kohtasi naisen katseen, josta ei paljastunut mitään.
– Professori! Aioin tulla selittämään poissaoloni, ja…
– Oliko kirjasi hyvä?
Hermione häkeltyi kysymyksestä. Miten McGarmiwa tiesi hänen lukeneen kirjaa? Miten noloa! Hermione tunsi punastuvansa, kun avasi suunsa.
– Miten… Kyllä, professori. Se oli erinomainen kirja.
– Niin hyvä, että sinun piti jättää päivän tunnit väliin?
– Totta puhuen, professori, kadotin kokonaan ajankulun. Kirjani sankari oli juuri pelastamaisillaan koko maailman, enkä voinut jättää kirjaa kesken!
– Tiedän, miltä se tuntuu, McGarmiwa sanoi ja käveli lähemmäs Hermionea, - Mutta en siltikään voi hyväksyä tunnilta poisjäämistä.
– Niin, professori.
– Tulet korvaamaan tuntisi huomenillalla kuudelta. Ja joka päivä seuraavan viikon ajan. Mitään muuta sanomatta McGarmiwa kääntyi ja käveli pois.
Hermione ei pystynyt tekemään mitään vähään aikaan. Hän vain seisoi, yritti sisäistää McGarmiwan sanat. Jälki-istuntoa? Hänelle? Hän ei ollut ikinä, milloinkaan joutunut omasta virheestään jälki-istuntoon! Olihan hän ollut Harryn ja Ronin kanssa ties missä paheissa, mutta ne eivät olleet olleet hänen vikansa. Pojat olivat vain houkutelleet hänet mukaansa.
Tässä sitä nyt ollaan, Hermione ajatteli. Hän, Hermione Granger on elämänsä ensimmäistä kertaa menossa jälki-istuntoon, omasta virheestään.
Jälki-istunto.
Jälki-istunto?
Jälki-istunto! Hermione ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin illan koitosta, kun käveli takaisin oleskeluhuoneeseen. Harry oli lähtenyt poikien makuuhuoneeseen, eikä Ginnyäkään näkynyt. He olivat vieläkin tympääntyneitä Hermionen käytökseen, se oli selvää. Ehkäpä aika parantaisi haavat.
Oleskeluhuone oli tyhjä muutamaa kolmasluokkalaista lukuun ottamatta. Hermione istuutui nojatuoliin ja sulki silmänsä. Miten hän voisi pyytää anteeksi? Harry saattaisi leppyä helposti, ja Ginny, mutta Ron. Hän oli aina haraamassa vastaan, kuvitteli olevansa oikeassa, kun väitteli Hermionen kanssa. Mitä jos hän puhuisi Ronille, rauhallisesti ja selvästi, selittämällä asian perin pohjin. Ehkä Ron leppyisi. Tai sitten ei.
*
– Hyvää yötä, professori, Hermione sanoi ennen kuin käveli ovelle ja lähti McGarmiwan huoneesta. Hänen jälki-istuntonsa ei ollut ollut niin paha, kuin hän oli kuvitellut. McGarmiwa oli laittanut hänet aakkostamaan tupien kolmasluokkalaisten muodonmuutos-kokeita, ja Hermione oli selviytynyt siitä nopeasti. Seuraavan viikon kuluessa hän aakkostaisi muidenkin tupien kokeita, joten rangaistus oli melko lievä. Mutta se oli silti jälki-istunto, eikä mikään muuttaisi sitä tosiasiaa.
Hermionen kävellessä käytävää pitkin hän kuuli askeleita. Tullessaan portaiden alapäähän hän näki Ronin kävelevän portaita alas.
– Ron! hän huudahti ja käveli portaat ylös. Ron käveli hänen ohitseen, välittämättä Hermionen huudahduksesta. Hermione seurasi poikaa ja muisti aiemman suunnitelmansa. Hän tarttui Ronin olkapäästä.
– Ron, odota. Minulla on sinulle asiaa.
– Minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa, Ronin ääni oli viileä. Hermionen keskittyminen herpaantui hänen yllättyessään Ronin äänensävyä.
– Mutta minulla on sinulle, joten voisitko odottaa?
– En, Ron sanoi ja kääntyi ympäri, - Hermione, minä en kestä sinua! Sinä olet niin…
vastenmielinen. Et välitä mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestäsi.
Ron käveli hänen ohitseen jättäen Hermionen seisomaan yksin portaikossa. Hiljaisuuden rikkoi vain Ronin askeleet, jotka nekin kaikkoontuivat hitaasti pojan kävellessä kauemmas.
Hermione oli
vastenmielinen. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään.
Hermione istuutui pihan penkille, jonne oli kävellyt heti, kun oli tajunnut jääneensä portaikkoon seisomaan. Hän tarvitsi aikaa rauhoittuakseen, tajutakseen mitä oli juuri tapahtunut.
Hermione hautasi kasvonsa käsiisi ja antoi kyynelten virrata. Ron ei antaisi hänelle anteeksi. Hermione oli hänen mielestään vastenmielinen, itserakas idiootti. Hänellä ei ollut enää ystävää, kenen olkapäähän nojata ja kertoa tuskallisimmatkin asiat tullakseen lohdutetuksi.
– Granger?
Hermione havahtui horroksesta, johon oli vaipunut itkettyään. Tai horros oli väärä sana, hän oli pikemminkin torkkunut. Hänet oli kuitenkin herättänyt tuo ääni, joka oli utelias, mutta samalla varautunut. Ja niin tuttu, ettei Hermione kehdannut avata silmiään. Hän mahtoi näyttää hirveältä.
– Oletko kunnossa?
Hermione avasi silmänsä. Draco Malfoy seisoi hänen edessään, kädet ristissä.
– Mitä sinä täällä teet? Hermione kysyi sitoen hiuksiaan ponihännälle.
– Tulin juuri jälki-istunnosta. Oletko itkenyt?
– Ei se kuulu sinulle, Malfoy.
Hermione nousi ylös ja yritti lähteä kohti linnaa, mutta Draco esti hänen reittinsä.
– Odota.
– Voisitko ystävällisesti päästä minut läpi?
– En, minulla on sinulle asiaa.
Hermione tajusi vasta nyt, miten ystävälliseltä ja mukavalta Draco kuulosti. Hän istuutui alas ja katsoi poikaa tämän siniharmaisiin silmiin.
– Niin?
– No… Ööh, en tiedä miten sanoisin tämän, Draco laski katseensa käsiinsä, - Minusta tuntuu, että pidän sinusta.
Hiljaisuus oli kiusallinen. Hermione ei kehdannut katsoa Dracoa silmiin. Draco Malfoyko muka piti hänestä? Koko tilanne oli naurettava. Viimeiset seitsemän vuotta hän oli ollut kuraverinen, alhaisempi kuin Draco, joka oli ollut puhdasverisenä yläasemassa. Ja nyt Draco piti hänestä?
– Niin varmasti, Hermione tuhahti, muttei tiennyt uskoiko sanoihinsa. Kun hän ajatteli tarkemmin, miksei Draco voisi olla häneen ihastunut? Olihan se täysin mahdollista…
– Olen tosissani, Hermione.
– Mistä lähtien sinä olet pitänyt kuraverisistä? Oletko lyönyt pääsi tai jotain?
– Voisitko ottaa minut tosissasi? Minä pidän sinusta, tajuatko? Minä haluan olla vierelläsi, olla tunteideni vietävänä.
– Mitä ihmisetkin ajattelisivat? Luihuinen ja Rohkelikko yhdessä? Siitä tulisi koko lukuvuoden vitsi.
– En minä heistä välitä, vaan sinusta. Ja kun näin sinun itkevän… Draco nousi seisomaan vetäen Hermionen mukanaan, - Toivoin, että olisin voinut olla vierelläsi… Draco kumartui lähemmäs Hermionea, - ja voinut… suudella… sinua.
Seuraavassa hetkessä Hermione tunsi Dracon lämpimät huulet omillaan. Hän sulki silmänsä ja tunsi onneen tunteen sisällään. Suudelma oli niin ihana, niin lämmittävä ja… täynnä tunteita. Hermione olisi voinut seistä siinä Dracon kanssa ikuisuuden. Samassa Draco astui askeleen taaksepäin ja katsoi Hermionea silmiin.
– Mitä sanot?
Hermione avasi silmänsä ja katsoi Dracoa pitkään. Hänen äänessään oli leikkisyyttä, ei epäluuloa.
– Mistä tiedän, ettet ole heti huomenna katsomassa minua pitkin nenänvarttasi, haukkumassa kuraveriseksi?
– Koska aion pysyä kanssasi, halusit tai et. En vain pysty olemaan erossa sinusta.
Hermione naurahti. Yhtäkkiä hänen olemuksensa muuttui täysin, silmiin syttyi ilon tuike, posket olivat punehtuneet suudelmasta ja hymy kohosi hänen huulilleen. Dracokin hymyili ja halasi Hermionea.
– Ihana nähdä valo kasvoillasi, Hermione. Haluan nähdä sen aina.
Hermione hymyili vielä mennessään nukkumaan. Oliko tämä kaikki tarpeeksi hyvää ollakseen totta? Se selviäisi seuraavina päivinä.
------------------------------------
Travis - Indefinitely
Everyday in every way Im falling
Everything that everyone says turns me on/off
Shine a light on me
So that everyone can see
That I wanna stay here indefinitely
Time exists but just on your wrist so dont panic
Moments last and lifetimes are lost in a day
So wind your watches down please
cos there is no time to lose
And Im gonna stay here indefinitely
And I wanna stay here so just let me be
Now I can see the light circling round your reflection...
And Im gonna stay here indefinitely
And Im gonna stay here so just let me be
Indefinitely, indefinitely, indefinitely
Indefinitely, indefinitely, indefinitely.
