Ficin nimi - Milano kutsuu
Kirjoittaja - Lööperiikka
Beta - Ei ole
Ikäraja - S
Tyylilaji eli genre - Angst, Romance
Fandom - Twilight
Paritus - Kira/Leah (Leah/Sam)
Vastuuvapautus - En omista Twilightia enkä Jenni Vartiaisen-Ihmisten edessä kappaletta.
Mahdolliset varoitukset - Ei mitään kummoista.
Tiivistelmä - Leah muutttaa Milanoon ja aloittaa uuden elämän.
A/N - Jälleen osallistuin
Mitä meistä tuli-haaste?. Tätä ei ole betattu, joten pilkun viilaajat saavat ilmoitella virheistä. Kommentit ovat erittäin tervetulleita! <3
Olin jo muutenkin lähdössä pois. Hankin työpaikan jostain muualta kuin La Pushista. Käyn ehkä jonkun collegen kursseilla. Rupean joogaamaan ja mietiskelemään, että saisin äkäisen luonteeni kuriin… Syksyn ensimmäiset merkit saapuivat Milanoon. Se ilmoitti tulostaan tiputtamalla suuria vaahteran lehtiä ja värjäsi niitä kirjavaksi. Minä kävelin jooga-asussani joogaus paikkaani kohden musta laukku olallani, joka sisälsi työvaatteeni sekä perinteiset laukkutavarani. Katsoin merkkikelloani nähdäkseni
että olin miltei myöhässä aikataulustani.
“Leah!” joku huusi takanani ja käännyin huutajaa kohti kulmakarvani koholla.
“Mitä?” kysyin ja jatkoin kävelyäni.
“Sinä olet myöhässä”, hän totesi.
“Niin, mutta jos et ole sattunut huomaama, sinäkin olet”, huomautin tylysti.
“Minulla meni Frankin luona hiukan enemmän aikaa kun suunnittelin”, hän kertoi kuin se olisi itsestään selvyys.
“Frank?” kysyin kuivasti. Sisintäni vihlaisi edelleenkin kun sanoin jonkun miehen nimen, sillä silloin muistin Samin. Itseäni vihlaisi myös jonkun toisen asian takia jota en käsittänyt.
“Ai enkö ole kertonut sinulle? Minä ja Frank seurustelemme. Hän on rumpali”, Kira kertoi ylpeänä.
“Missä bändissä?” kysyin ja tiedon haluni heräsi.
“MC, MoonChildren. Oletko kuulut siitä?”
“Ei en ole”, Mieleeni palasi elämäni La Pushissa ja sudet jotka olin jättänyt taakseni. Nyt vanhenin kuin normaali ihminen. Se oli yleensä mukavaa mutta kammosin ajatusta että kun -tai jos- joskus tulisin käymään synnyin seudullani. Olisin vanhempi kuin he muut. Eiväthän he kuitenkaan olleet jättänyt susi hommia sikseen kun seudulla asui lauma iljettäviä, löyhkääviä, kummajaisvampyyreja.
Johtaja, joka inhosi tappamista, tämän vaimo, joka halusi ruokkia vihollistaa, ajatustenlukija, ennustaja-eukko, manipuloida, kaappi, barbie ja hullu, joka meni rakastumaan niihin ja muuttui itsekkin sellaiseksi mutantiksi. En ollut tottunut niihin silloinkaan kun olin heidän puolellaan Jacobin laumassa. Jacobin ajatteleminen teki kipeää sillä hänen kasvoihin yhdistin automaattisesti Samin komeat, kulmikkaat kasvot, joita olin joskus luullut omakseni.
“Leah, maa kutsuu!” Kira huusi korvaani ja heilutti kättään silmieni edessä. Kohdistin katseeni hänen ja murisin. Kuinka hän oli uskaltanut tulla ja häiritä minua silloin kun muistelin Samia? Elämäni suurta rakkautta, jumalauta!
“Niin kutsuu, valitettavasti”, mutisin tummat silmät viiruina vihasta.
“Leah? Mikä sinulle tuli?” Kira kysyi siniset silmät viattomina.
“Ei mikään”, huokasin ja vedin harmaan raskaan ulko-oven auki jonka eteen olimme juuri saapuneet. Pujahdin sisään pitämättä ovea auki Kiralle. Hyppäsin hissiin joka vei joogaussaliin nopeasti ettei Kira tulisi samaan hissiin. Tiesin että olin ilkeä ja omahyväinen mutta en jaksanut välittää hänen tunteistaan.
“Leah! Leah!” Kira kiljui ja juoksi hissiä kohti mutta hisiin ovet sulkeutuivat hänen nenän edestä ja minä katsoin seiniä esittäen olevani erittäin kiinnostunut urheilusalin mainoksesta joka olin ollut paikallaan jo vajaat puolisen vuotta. Seurasin kuinka numero vaihtui kunnes se oli haluamassani neljännessä kerroksessa astuin hissistä ulos ja näin kuinka punanaamainen Kira tuijotti minua vihaisesti.
“Et sitten voinut odottaa?” hän murisi.
“En, itseasiassa en huomannut sinua”, sanoin välinpitämättömästi.
“Vai et huomannut minua? Minä huusin!” hän kiljui. Työnnyin vain tyynesti hänen ohitseen joogaus-saliin.
“Vaikka sanoinki että minulla menee hyvin miesasioissa ei sinulla ole oikeutta suuttua minulle vaikka et itse edes yritä tutustua kehenkään!” hän kiljui perääni ja minulla syttyi päässäni ja näin punaista.
“Onko pienessä päässäsi käynyt mielessä että joku ehkä satutti minua ihan helvetin paljon! Jätti toisen naisen takia joka sattui olemaan serkkuni joka oli minulle todella läheinen -kuin sisko! Onko tullut mieleesi etten ole päässyt siitä yli tai etten näe enää muita miehiä sillä tavalla? Onko mielessäsi käynyt etten ole päässyt hänestä yli ja rakastan häntä vieläkin? Onko mielessäsi käynyt miksi muutin tänne? Minäpä kerron sinulle salaisuuden. Hän pyysi minua lähtemään. Onko herneen kokoiset aivot ajatelleet ikinä mitään sellaista?” raivosin hänelle ja tunsin kuinka raivon kyyneleet nousivat silmiini. En ollut ikinä kertonut kenellekään tunteistani, tuskastani. Tunsin kuinka jonkun käsi kiertyi ympärilleni ja minä tartuin häneen kuin tukipilariin, kuin hukkuva pelastus köyteen.
“Hyss… Leah. Olen niin pahoillani”, Kira mutisi minulle ja silitti selkääni rytmikkäästi. Katosin häntä aivan uudella tavalla. Katsoin häntä rakastuneesti. Lähestyin häntä hitaasti mutta varmasti huulillani jotka olivat hiukan raollaan. Hän tympääntyi minun hitauteeni ja hyökkäsi kaulaani suudellen minua intohimoisesti. Vastasin suudelmaan onnellisena. En muistanut enää Samia. Maan vetovoima muutti suuntaa, kahleet jotka ennen vetivät minua Samiin vaihtoivat paikkaa jo lukittautuivat Kiraan. Hän vetäytyi suudelmasta ensin ja minä katsoin häntä harmistuneena suu hiukan mutrussa.
“Johan sinulle kesti ennen kuin teit tuon”, hän mutisi pidellen käsiään edelleen niskassani.
“Minkä?” kysyin hymyillen. Se tuntui oudolta ja vieraalta, kuin kasvoni lihakset olisivat surkastuneet.
“Suutelit minua.”
“Itse asiassa sinä suutelit minua.”
“Niin mutta sinä aioit suudella minua.”
“Entä Franklin? Vai mikä hänen nimensä olikaan?”
“Frank, ja jos totta puhutaan hänen tunteensa ei kiinnosta minua paskan vertaan. On vain sinä ja minä”, hän sanoi. Rakstin tapaa jolla hän sanoi nimemme. Se kuulosti niin luonnolliselta ja itsestään selvyydeltä
“Tiedätkö mitä? Minä taidan jättää tunnin väliin”, mutisin.
“Minne sinä menet?” hän kysyi rakastavan kaihoisesti.
“Töihin. Asemalla on kiire”, mutisin.
“Totta kai poliisin työ menee minun edelle”, hän mutisi suu äkäisesti mutrussa.
“Se on minun työni”, sanoin ja irrotin hänen kätensä niskastani. Lähetin hänelle takaperin kävellessäni lentosuukon jonka hän nappasi ja vei kuvitteellisesti sydämmensä kohdalle. Astelin nopeasti melkein hölkäten poliisi asemaa kohti ja ymmärsin yhden asian. Olin leimaantunut. Eikä se ollut ollenkaan hassumpi tunne. Tiesin myös sen että olin juuri antanut Samille anteeksi.
Kadut täyttyy ihmisistä,
Ne ei tiedä meistä mitään.
Ootat mua asemalla -
Ehkä kello antaa
Anteeksi minulle.
Juoksen loppumatkan,
Sinä
Olet kaunis niin kuin aina
Sinun korkeissa koroissa.
Sano: Tämä ilta kävellään
Käsi kädessä
Ihmisten edessä.
Älä sinä muiden katseista välitä
Sillä me ollaan yhdessä.
Ne ei tiedä mitään,
Ne ei kuulu tähän tarinaan,
Joka harvoille luetaan.
Kadut täyttyy äänistä,
Joku huutaa meidän perään.
Olet meistä vahvempi,
Kanssasi en pelkää
Kaupungin pimeää.
Ihmisjoukon kohdalla
Pidät kiinni kovempaa
Ja pelkoni katoaa.
Sillä tämä ilta kävellään
Käsi kädessä
Ihmisten edessä.
Älä sinä muiden katseista välitä
Sillä me ollaan yhdessä.
Ne ei tiedä mitään,
Ne ei kuulu tähän tarinaan,
Joka harvoille luetaan.
Tämä harvoille luetaan
Ne ei tiedä mitään
Ne ei kuulu tähän tarinaan
Joka harvoille luetaan
