Name: Trying to catch your eyes
Author: Alias
Genre: Slash, fluff, angst
Rating: K-11
Disclaimer: Tristan on Epi-kullan hahmo, Elijah omani n_n
A/N: Tämä on äkillisen inspiraation liekin sammutusoperaatio =_= ennen tätä en ollut kirjoittanut puoleen vuoteen kuin roolipelivuoroja ja kouluun äikänaineita. Sitten eräs ilta sain inspiraation ja syntyi tämä. Epille <3
~~
Rannan santa oli kuumaa ja kuivaa, se luisui jalkapohjien alta kun sille astui ja kantapäät jättivät hiekkadyyneille pieniä kuoppia. Siitä kesästä en muista muuta kuin sen ainoan päivän, milloin saatoin vielä hengittää tietäen, etten hengittänyt turhaan. Kesän kaikki muistot, sukuriidat, suolainen meren tuuli, auringon lämpö.. kaikki se oli unohtunut mielestäni vain antaakseen tilaa sille yhdelle ainoalle päivälle, jonka saatoin elää muistoissani yhä uudestaan, minuutti minuutilta, kuin jokainen sinä päivänä sillä rannalla koettu asia olisi ollut vain kädenojennuksen päässä.
Taivas oli lämpimän oranssi ja meri välkehti edessä, täysin vailla loppua. Horisontin välkehtivä viiva oli ainoa asia, joka erotti meren taivaasta, ja ranta oli hiljaisempi kuin koskaan ennen. Aallot hajottivat hiekkalinnat ja kuljettivat sen rauniot unohduksiin, jalanjäljet ja iloinen nauru hautautui suolaisen aallon alle ja kulkeutui meren vietäväksi. Ehkä joskus joku jossain kaukaisilla rannoilla löytäisi aamupäivänä raikuneen naurun ja lasten juoksuaskeleet, jotka olivat täynnä puhdasta, vilpitöntä elämisen riemua. Ajatus sai hymyn huulilleni, ja viileäksi käynyt tuulen hyväily sai minut kietomaan takkia tiukemmin hartioideni ympärille.
Olin kieltänyt itseltäni menemästä rannalle, koska tiesin että se sattuisi. Olin kieltänyt itseäni ikävöimästä ja odottamasta, ja olin kieltänyt itseäni enää jatkamasta hänen ajatteluaan. Sitten lähettiläs oli tuonnut linnasta viestin, viikkoa ennen häitä. Viestissä hän pyysi minut rannalle, tiedät kyllä missä se on.
Ehkä tulin tänne sulkemaan luvun elämässäni, voidakseni aloittaa uuden, tai sitten tulin tänne vain kärsimään lisää. Rakkaudestani ei jäisi mitään edes meren vietäväksi, se revittäisiin riekaleiksi ja lopulta kenties tuuli saisi kuljetettavakseen vain surullisen tarinan vailla kunnollista alkua ja vain häilyväinen, mereen katoava loppu mukanaan. Kukaan ei kuulisi tai lukisi sitä tarinaa, enkä edes minä ollut oikeutettu muistamaan. Miksi olisin edes halunnut jatkaa kärsimistä sellaisen takia, mitä en voisi koskaan saada? Miksi olin koskaan edes aloittanut, vaikka tieto siitä, ettei onnellisia loppuja ollut, oli elänyt mielessäni kaiken alusta asti.
Huokaisin ja piirsin ympyrän märkään hiekkaan, nähdäkseni, kuinka seuraava meren lempeä nuolaisu hukutti ympyrän ja symbolisoi kaikkea, mitä sinä päivänä tulisi päättymään – ja ehkä kaikkea sitä, mitä tulisi kenties alkamaan. Alkujen loppuja ei muistettu koskaan, koska hylkääminen, hyvästely ja menettäminen olivat asioita, joita kukaan ei toivonut, mutta joita jokainen joutui kokemaan elämänsä aikana. Muutokset tuli hyväksyä, alun loppuja tulisi muistella yhtälailla kuin alun alkujakin – kenties se oli avain hyväksymiseen ja haavojen parantumiseen.
Mutta osa minusta, se osa joka oli täynnä hänen rakkauttaan, ei tahtonut loppua. Se osa tiesi kuolevansa sinä iltapäivänä rannan hiekalla, ja sitä osaa pelotti. Se olisi halunnut että juoksen takaisin, menen taaksepäin menneisyydessä, teen jotain toisin, saisin hänet jäämään. Se osa oli niin täynnä elämisen kaipuuta, että osa sen kivusta pisteli sormenpäissä ja kihelmöi huulilla, muistona lämpimistä suudelmista joita olimme keskenämme jakaneet.
Toinen osa minusta halusi vain unohtaa, toivoi, ettei koskaan olisi mitään alkanutkaan, koska se osa pelkäsi kipua vielä sairaalloisemmin kuin rakastava osa. Se osa oli itsekäs ja täynnä katkeruutta ja vihaa, se osa vihasi kaikkea ja kaikkia. Se oli se osa, jota kukaan ei näyttänyt itsestään paitsi niinä heikkoina hetkinä, kun niitä tunteita vastaan ei jaksanut taistella. Loppujen lopuksi olin saanut huomata, että sekin taistelu oli ollut turhaa. Minä pelkäsin, molemmat osat minusta pelkäsivät – ja halusin, toivoin että hänkin pelkäsi. Koska jos ei pelännyt, kuinka paljon tämä hänelle merkitsi?
Tiesin odottavani pitkään. Olin laskenut minuutteja siitä hetkestä asti, kun olin saavuttanut sen auringon lämmittämän kiven ja istuutunut sille, ja tiesin että oli julmaa pistää minut odottamaan näin pitkään. Ehkä hän leikki, ehkä hän halusi kiusata minua vielä ne viimeiset hetken ennen kuin hän tulisi luokseni, kertoisi että toki, toki hän rakasti, hän ei vain voinut enää jatkaa, ei, ei, älä syytä itseäsi, minä en vain jaksa enää.
”Mitä sinä et jaksa enää?”
”Minä en jaksa enää tätä salailua, minä haluan rakastaa sinua niin että koko maailma näkee, minä en jaksa enää odottaa.”
”Mutta jos rakastaisit minua oikeasti, sinä odottaisit.”
”Ehkä minä en sitten rakasta sinua.”
”Ehkä et.”
Olin suunnitellut kaiken vaihe vaiheelta pitkän odotukseni aikana. Olin miettinyt etukäteen kaikki eleet, ilmeet ja tunteet, joita kävisin läpi lyhyen ja koko elämäni muuttavan keskustelun aikana. Olin noussut kiveltä vain hypätäkseni siltä alas ja kävelläkseni pari metriä kohti tietä, ja sitten taas kääntyen ja palaten kivelle kuin tottelevainen koiranpentu. Hän piti minua sellaisena, tottelevaisena eläimenä, joka ei ymmärtänyt hänen tarkoitusperiään tai tunteitaan tai suunnitelmiaan, joka vain seurasi perässä kuin varjo ja istuisi, jos käskettäisiin. Se sattui, mutta edes se ei saanut minua lopettamaan rakastamista. Ehkä halusin saada hänet ymmärtämään, ehkä en vain voinut päästää irti, ehkä pitelin kiinni vain siksi, että näyttäisin olevani vahva, näyttäisin, ettei hän saisi minua nujerretuksi – mutta loppujen lopuksi vaikutelma oli säälittävä ja onneton. Mutta minä rakastin, ja se oli minulle tärkeintä. Se tunne oli puhtaampi ja aidompi kuin mikään mitä olin tuntenut, ja jos hän murhaisi sen tälle rannalle nyt, se olisi tuho, ei pelastus. Niin säälittävä minä olin, niin säälittävän rakastunut. Rakastunut tavoittelemattomaan ihmiseen, sellaiseen, joka pakeni sormien välistä kuin perhonen tai tuulenhenkäys, joka kosketti hetken ja oli jo poissa.
Kun hän lopulta saapui paikalle, auringonlasku oli enää punertava muisto taivaanrannassa ja purppuraiseen yöhön oli syttynyt satunnaisia tähtiä. Kun kuulin askeleet hiekalla ja juoksusta kielineen hengästymisen, katosivat kaikki pelkoni ja odotuksen tuoma levottomuus.
”Sinä olet täällä vielä”, hän sanoi hiljaa tullessaan taakseni. Nousin hapuileville jaloilleni pystyyn, enkä estänyt hymyä nousemasta huulilleni.
”Minä olen. Minä odotin. Sinä halusit tavata täällä”, vastasin melkein hengästyneempänä kuin hän, kuin minä olisin meistä se, joka oli juossut, ei hän. Hänen silmissään tanssi tähtiä ja hymykuopat, joihin olin niin tottunut mutta jotka silti saivat sydämeni hypähtämään riemusta joka kerta, kun näin ne, nousivat hänen suupieliinsä. Hän oli niin kaunis, vaikka hänen poskensa punoittivatkin juoksusta ja hiki helmeili hänen otsallaan.
”Tule, mennään uimaan”, hän sanoi ja tarttui käteeni, kuin mikään ei olisi muuttunut. Seurasin häntä ja annoin itselleni luvan olla onnellinen sen viimeisen hetken, mikä minulla oli hänen kanssaan. Olkoon se viimeinen lohtuni ennen kuin aurinkoni sammutettaisiin ja vaeltaisin loppuelämäni pimeydessä ilman tukea tai tunnelin päätä.
Vesi oli kylmää kuumuuden turruttamalla iholla ja sai kaikki aistit hereille. Hän piteli edelleen kädestäni kiinni, edelleen hymyillen, edelleen samanlaisena, iloisena itsenään. Vastasin hymyyn ja esitin, että illuusio oli totta, että kaikki oli hyvin. Aika ajoin vartaloni lävitse kulkeva pelko sai käteni puristamaan hänen kättään lujemmin, pelkäsin että hän katoaisi jos unohtaisin pitää kiinni. Meri veisi häivähdyksen hänen hymystään ja lämmöstään, hieman hänen tuoksuaan voisi tarttua tuuleen, mutta häntä se ei veisi, halusin omistaa hänet edes tämän pienen hetken itselläni. Älä mene vielä rakas, anna vielä hetki.
”Tristan”, kuiskasin, kun makasimme kuumalla rantakivellä vettä valuen. Tristanin hengitys oli tasaantunut tuhinaksi, ja aika ajoin luulin, että hän oli jo nukahtanut.
”Elijah?” hän vastasi ja kosketti ohimoani laiskasti, kuin todistaen olevansa vielä siinä.
”Halusin vain varmistaa että olet siinä vielä”, kuiskasin pienellä ja pelokkaalla äänellä. Tristanin hieman käheä naurahdus sai miellyttävän väreet kulkemaan pitkin ristiselkääni, enkä muistanut edes nolostua pienuudestani hänen suuren ja mahtavan valonsa rinnalla. Hiljaisuus leikki ymmärtävänsä, mutta oikeasti sen keskellä meitä kohti kurottautui miljoonittain korvia ja uteliaita mieliä kuulemaan, miten tämä päivä saisi päätöksensä. Pelkoni kasvoi pimeydessä ja hiljaisuudessa kuin tuli, johon kaadettiin lisää polttoainetta, joka sai lisää kuivaa puuta ruoakseen. Puristin Tristanin kättä lujempaa.
”Sinä satutat minua”, Tristan kuiskasi lempeästi toruen, silittäen käteni rannetta hiljaa.
”Anteeksi”, kuiskasin värähtelevällä äänellä, mutta en voinut hellittää otettani. Jossain huhuili pöllö, aika lipui ohitsemme suloisena ja katkerana virtana, kuiskaillen yhä useammin korvaani, että enää oli hetki elinaikaa.
”Elijah”, Tristan lopulta aloitti, kun kuun valo välkehti meren pinnalla valkoisina ja pehmeinä välähdyksinä. Hiljaisuus rajoittui meren kohinaan ja tuulen suhinaan puissa. Kuulin Tristanin hengityksen korvani juuressa ja hänen sydämensä sykkeen aivan lähellä kylkeäni, jota kutitteli Tristanin vartalon lämpö kiusoittelevasti kuin alkukesän ruoho.
”Niin?” oli ainoa asia, jonka kykenin vastaamaan. Jos olin valmistautunut tähän, miksi sitten puhuin niin hiljaa, miksi sitten pelkäsin niin paljon Tristanin tulevia sanoja?
”Kesä on pian ohitse”, Tristan kuiskasi ja kierähti vatsalleen. Hänen kylkensä tuli kiinni omaani ja aiheutti tuhansia, miellyttäviä värähdyksiä sydämeen.
”Niin”, toistin avuttomana, kuin olisin ollut vaajamielinen ilman kunnollista puhetaitoa, tai pieni lapsi joka oli juuri oppinut ensimmäisen sanansa ja hoki sitä taukoamatta. Kaikkien sillä hetkellä kokemieni tunteiden keskelle mahtui vielä häpeä, kuinka saatoin vajota näin alas hänen vierellään?
”Elijah, ole kiltti ja katso minua”, Tristan sanoi seuraavaksi, mutten kyennyt liikuttamaan päätäni. Nieleskelin kurkkuani kuristavaa palaa alas, tuskin uskalsin hengittää.
”Elijah”, Tristanin lempeä kuiskaus ja käsi, joka tarttui leukaani kääntääkseen kasvoni hänen puoleensa, sai minut lopulta puuskahtamaan kaiken ilman ulos yhtenä ryöppynä. Silmiini tulvahti hengityksen mukana kyyneleitä, jotka sumensivat hetken näkökenttäni ennen putoilemistaan poskilleni.
”Miksi sinä itket?” Tristan kysyi ja pyydysti yhden kyyneleen peukalollaan.
”Koska en halua menettää sinua. Koska sinun menettämisesi sattuu”, kuiskasin ja räpyttelin silmiäni. Käsiäni palelsi, mutta tuskin tunsin sitä. Kaikki tuntoaistini olivat siirtyneet poskille ja särkevään sydämeen, jonka rusahtelu kuului meren toiselle puolelle mutta ei Tristanin korviin, koska hän oli liian lähellä minua ja hän oli syy, miksi sirpaloiduin.
”Et sinä ole menettämässä minua, Elijah”, Tristan sanoi hiljaa ja hymyili pehmeästi. ”Mistä sinä olet sellaista saanut päähäsi?”
Tuuli humisi korvissani ja kuivasi korvan tienoille valuneen kyyneleen. Tuijotin Tristania huulet raollaan, silmät auki ja täysin täynnä hämmennystä, epätodellista toivoa ja hapuilevaa onnea, johon en tiennyt, uskaltaisinko luottaa. Entä jos se vietäisiin taas pois, entä jos se olikin vain taas yksi niistä kangastuksista, epätoivoisen viimeisiä rippeitä jostain sellaisesta, mitä hänellä oli ollut mutta mitä hän ei voisi saada takaisin.
”Mutta.. kesä on.. häät.. sinä..” änkytin itkuisesti ja pyrin kohottautumaan ylös. Tristanin käsi painoi minut kuitenkin lempeästi takaisin alas ja kiertyi pitelemään toisesta olkapäästäni kiinni, etten yrittäisi samaa uudestaan. Katsoimme toisiamme silmiin, en uskaltanut hengittää sisään enkä ulos, ympärillemme muodostunut kupla tuntui hauraammalta kuin hienoinkaan kristalli, kuin pienikin äännähdys, liike tai hengenveto rikkoisi sen kaiken ja maa allamme avautuisi, ajaen meidät erilleen toisistaan niin, ettemme enää tuntisi toisiamme. Niin ei voinut käydä, pelkäsin liikaa.
”Elijah, minähän rakastan sinua”, Tristan sanoi hiljaa ja jatkoi hymyilyään. ”Minä en aio menettää sinua, enkä voisi hylätä sinua koskaan.”
Ehkä olin liian valmistautunut kohtaamaan loppuni. Ehkä olin liian alistunut ajatukseen, että ei ole muuta pakotietä, ehkä pelko Tristanin menetyksestä oli jo niin pinttynyt kiinni minuun, että sen irti lähteminen oli kuin raskas taakka oli nostettu harteiltani ja huomaisin, että osaankin lentää, eikä kukaan koskaan ollut luonut minua tarkoituksenani elää maanpinnalla.
”Minä pelkäsin koko tämän ajan”, kuiskasin kyyneleiden paksuntamalla äänellä ja purskahdin itkuun. Tristan kietoi kätensä ympärilleni ja nosti minut hiljaa keinuttaen syliinsä, kuin olisin ollut pieni lapsi ja hän rakastava äiti.
”Minä.. luulin että..”
”Hys..” Tristan kuiskasi ja silitti hiuksiani. ”Ei ole mitään syytä itkeä.”
Mutta minä itkin, koska en osannut lopettaa, koska pelko oli ollut liian suuri asumaan sisälläni enää kauempaa. Pelko tuhoutumisesta oli muuttunut ainoaksi oikeaksi totuudeksi, olin itsekkäästi kuvitellut tietäväni, mitä Tristan tekee ja sanoo, olin omahyväisesti ajatellut tietäväni kaiken hänestä ja hänen toimintamalleistaan, että vain minä osasin kertoa mitä seuraavaksi tapahtuisi. Oli helpotus olla väärässä, oli helpotus huomata, ettei kaikki mennytkään kuin minä ajattelin, oli helpotus huomata että Tristan oli edelleen yhtä arvaamaton kuin oli aina ollut.
”Minä rakastan sinua Tristan, minä rakastan sinua”, sanoin ääneen, kovempaan kuin koskaan ennen olin sitä uskaltanut sanoa. Äänekkäämmin lausuttuna ne tuntuivat enemmän tosilta, niissä oli enemmän voimaa ja tunnetta.
”Tiedän, Elijah, minä tiedän”, Tristan vakuutti hiljaa ja suuteli hiuksiani, painellen pusuja sitten jokaisen uuden kyyneleen päälle. Enkä minä hävennyt itkemistäni, en hävennyt vaikka olin mies ja hän oli mies, ja minä itkin hänen sylissään. En hävennyt koska hänkään ei, en pelännyt enää, koska hän ei pelännyt. Ja hän ymmärsi, hän tiesi minut paremmin kuin minäkään tiesin itseäni, ja rakkauteni tuntui merkityksettömältä sen kaiken ymmärryksen ja huolenpidon rinnalla, minkä Tristan minulle jakoi. Mutta en hävennyt tai piilotellut sitä, koska Tristan otti sen vastaan ja vaali sitä, koska Tristan hyväksyi tunteeni ja tunsi samoin, ja vielä enemmänkin.
Ehkä juuri siksi muistan tuon päivän niin hyvin. Ehkä juuri siksi kaikki tuon päivän odotukset, tunteet ja sanat ovat tarttuneet muistiini, huuliini ja iholleni, koska tunsin niin paljon tuona päivänä. Kuin olisin elänyt muun elämäni sumussa, vain siksi että voisin kokea koko siihen asti eletyn elämän sinä päivänä, kun pääsin viimeinkin irti pelostani ja siitä kuoresta, jonka pakonomaisesti pelkoni pohjalta olin ympärilleni rakentunut. Kuin olisin sinä päivänä syntynyt uudestaan, sellaiseen elämään jonka sisällä olisi se elämän tarkoitus, jota kaikki etsivät. Elämä kestää keskimäärin kahdeksankymmentä vuotta, ja olen onnekas, etten kuulu niihin jotka eivät koskaan saaneet tuntea rakkautta, sitä miltä tuntuu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tristan on kaikki se, minkä takia elän, ja vaikka putoaisin eikä hän ehtisi tarttua käteeni ennen maahan osumista, hän poimisi minut silti ylös ja korjaisi kaikki haavat ja poistaisi kivun. Minä luottaisin koko elämäni Tristanin käsiin, jos voisin, mutta Tristan kieltäisi minua tekemästä sitä, sanoen, että joskus saattaisi tulla päivä jolloin kadun sitä tekoa enemmän kuin mitään muuta, mutta mikään ei saa minua uskomaan hänen sanoihinsa.
Toisinaan, öinä jolloin Tristan on jo nukahtanut ja kuorsaa hiuksiini, käsi vyötärölleni kiedottuna, mietin miten paljon rakastan häntä, ja kuinka suuri voima tarvittaisiin tuhoamaan se elämääkin vahvempi side meidän välillämme. Muistelen niitä ensimmäisiä päiviä, jolloin olin uskaltanut lapsen ujoudeltani tutustua varovaisesti tuohon pelottavaan, vieraaseen poikaan, joka oli näyttänyt jo viiden vanhana kuninkaalta, mieheltä joka tulisi hallitsemaan maataan ankarasti mutta oikeamielisesti. Tuo poika ei koskaan ollut näyttänyt heikkoutta, koskaan ollut itkenyt jos tunsi kipua, eikä koskaan niskoitellut vanhempiensa käskyille. Tuo poika oli jo lapsena ollut minulle esikuva, kirkkaampi kuin kirkkainkaan valo jota olin koskaan nähnyt, joku, jota ihailin ja ihmettelin ja palvoin koko pienen lapsensydämeni pakahduksiin, joku joka oli tavoittelematon kuin jumala.
Kaipa sekin oli ollut eräänlaista rakkautta, mutta koskaan ennen sitä kesää en ollut tiedostanut sitä tunnetta rakkaudeksi. Koskaan se ei ollut niin väkevää, eikä ehkä koskaan hiipuisi. Ja jos hiipuisi, jos tulisi aika jolloin oli parempi päästää irti kuin pitää kiinni – en tulisi pelkäämään. Koska Tristan oli opettanut minulle niin paljon, rakastanut minua niin syvästi, että jos pelkäisin hänen menettämistään, en olisi hänen rakkautensa arvoinen. Siksi arvostin jokaista päivää jonka saatoin viettää hänen seurassaan, kiitin jokaisesta päivästä, jonka kohtalo saattoi meille vielä suoda – ja rakastin Tristania kiihkeämmin ja uskollisemmin kuin kukaan koskaan voisi.
----
A/N: Tässäpä tämä, kommentoithan jos luit, kiitos n__n <3
