Title: Sanomattomia sanoja
Author: LordPuhdemort
Beta: Kivikausi. Kiitos myös Snapulle, joka luki ficin vielä muutosten jälkeen.
Pairing: Kalkaros/Sirius
Rating: Eiköhän se sallittu ole
Genre: Draama, angst
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä
Summary: Minulla oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin ihminen, joka oli kiusannut minua parin vuosikymmenen verran. Siitä huolimatta vihasin ja rakastin, vieläkin.
A/N: Osallistuu FF100:aan sanalla vuodet. Inspiroimassa oli Rascal Flattsin aivan ihana kappale What hurts the most.
Kalkaros PoV
Astuessaan ensimmäistä kertaa Tylypahkaan menevään junaan, tunsi Kalkaros olonsa vapautuneeksi. Hän voisi aloittaa alusta ja unohtaa kurjan elämänsä sitä ennen. Tylypahka taatusti toisi mahdollisuuksia, joita poika ei ollut koskaan edes ajatellut olevan. Mikä parasta, hän saisi viettää edelleen aikaansa Lilyn, hyvän ystävänsä kanssa. Hehän olivat sopineet pysyvänsä ystävinä, tapahtuipa mitä vain. Kukaan ei voisi koskaan tulla heidän väliinsä.
Kalkaros kurkki vaunuosastoihin ja löysikin pian punatukkaisen tytön, joka hymyili aurinkoisesti hänelle. Poika istuutui vastapäiselle penkille ja hymyili aivan pienesti takaisin. Lily kyllä tiesi, että Kalkaros oli iloinen nähdessään hänet, vaikka hymy ei korviin asti ulottunutkaan.
Junavaunun ovi aukeni ja neljä poikaa änkeytyi kovaäänisesti sisään. Kalkaros vilkaisi välinpitämättömästi nelikkoa, mutta jokin pakotti hänet katsomaan vielä toisen kerran. Pojan katse jäi tummatukkaiseen poikaan, jonka harmaat silmät loistivat hyväntuulisuutta ja ilkikurisuutta. Rennosti poika istahti Kalkaroksen viereen, saaden häneltä hieman ärtyneen katseen. Poika katsoi toista aurinkoisesti hymyillen.
– Hei, olen Sirius. Kuka sinä olet?
Sillä hetkellä Kalkaros tiesi olevansa mennyttä.
Vaihdoin asentoani paremmaksi, sillä tunnin istuminen kovalla puupenkillä kuunnellen turhanpäivästä puhetta pimeyden lordin kukistamisesta oli jo tarpeeksi minulle. Halusin vain omaan rauhaani ja vilkaisin ärtyneesti Siriusta, joka piti palopuhetta siitä, kuinka meidän olisi tehtävä jotakin. Emme kuulemma voisi vain istua aloillaan ja odottaa ihmettä tapahtuvaksi. Tuhahdin sen verran kovaäänisesti, että sain lähimpänä istuvien katseet itseeni, mutta olin kuin en olisi niitä huomannut. Siriuksen ääni soljui korvistani sisään, mutta en oikeastaan edes kuunnellut, mitä hän puhui. Olin jälleen vajonnut omiin ajatuksiini. Muistoihin, jotka tulivat aina mieleen, kun näin Siriuksen.
Kalkaros katsoi, kuinka Sirius taputti Jamesia selkään, onnitellen huispausvoitosta. Riemu oli suuri, sillä peli oli ollut luihuisia vastaan. Kalkarokselle itselle oli se ja sama, hävisikö oma tupa vai ei, sillä häntä ei voinut vähempää kiinnostaa peli, joka vei aikaa tärkeämmiltä asioilta. Totta kai häntä kirpaisi se, että luihuiset hävisivät ja varsinkin rohkelikoille, mutta kun poika näki, kuinka iloinen Sirius oli, ei se haitannut niin paljoa. Kalkaros oli valmis antamaan ainakin vähän periksi luihuisen luonteestaan hänen takiaan.
Kalkaros nielaisi vaikeasti. Ehkä hänen pitäisi nyt mennä juttelemaan Siriuksen kanssa, sillä Remus oli jo hävinnyt jonnekin, luultavasti kirjastoon ja Potter menisi pian suihkuun. Joten rohkelikko olisi yksin. Ehkä nyt hän voisi sanoa…niin mitä, se oli arvoitus Kalkarokselle. Poika oli monesti ollut aivan samassa tilanteessa ja loppujen lopuksi Kalkaros oli vain sanonut jotain ilkeää, joka sai rohkelikon silmät myrskyämään. Mutta hän vain halusi jutella Siriuksen kanssa, vaikka saattoi olla, että ivat lentäisivät taas. Tosin se ei ollut kovin luultavaa, koska yleensä luihuinen sai niitä niskaansa vain, kun James oli paikalla. Siriuksella oli aina tarve myötäillä sitä, mitä se sietämätön rohkelikko teki. Pätemisen tarvetta, jonka Kalkaros oli joskus pojalle sanonutkin.
Kalkaros keräsi rohkeutensa ja käveli varman näköisesti Siriuksen luokse, joka katsoi ympärilleen, etsien ilmeisesti muita ystäviään. Harmaat silmät porautuivat tummaan luihuiseen, jonka kasvoille nousi saman tien tyly ilme, vaikka hän kuinka yritti saada sen pois. Mutta se tuli kuin luonnostaan.
Siriuksen kasvoille nousi hieman torjuva ilme ja se sai Kalkaroksen sydämen hakkaamaan kiivaammin. Ehkä poika kuitenkin vihasi häntä niin paljon. Tai olihan se aika luultavaa, luihuiset ja rohkelikot olivat tehneet niin kautta aikojen. Mikä sen nyt olisi muuttanut?
Pienen hetken verran Kalkaros yritti miettiä, mitä sanoa, mutta Sirius ratkaisi asian hänen puolestaan.
– Mitä tuijotat, Ruikuli? Mene leikkimään koeputkiesi kanssa, kun muuhun et kykene.
Kalkaros katsoi ilmeettömänä, kun Sirius ärtyneesti kääntyi ja lähti menemään. Hän tunsi ison palan kurkussaan ja yritti räpytellä pois kyyneleet, jotka pyrkivät silmiin. Kalkaros ei todellakaan aikonut itkeä yhden typerän rohkelikon takia. Ei, vaikka kuinka sanat olisivat saaneet sydämen murtumaan ja hänet vihaamaan taas hieman enemmän Siriusta.
Kasvoni kiristyivät tuskin huomattavasti muistaessani kyseisen tilanteen. Kiitin onneani parikymmentä vuotta myöhemmin, etten ollut saanut sanaakaan suustani. Olisin vain nolannut itseäni enemmän ja joutunut rohkelikkojen yleisen pilkan kohteeksi, vaikka olin sitä jo muutenkin.
Silti tieto kirvelsi vieläkin, että olin tuon tapahtuman aikaan ollut jo pari vuotta kiinnostunut jollakin tavalla Siriuksesta ja sain taas pettyä. Rohkelikko oli ollut kaikkea, mitä minä en. Hyvännäköinen ja suosittu ja muiden tavoin olin itsekin langennut hänen viehätysvoimaansa.
Kalkaros tunsi, kuinka mustasukkaisuus otti vallan, kun hän näki Siriuksen kuiskuttavan jotakin Remuksen korvaan. Kuinka poika vihasikin kumpaakin sillä hetkellä. Ei Sirius olisi saanut sen kummajaisen kanssa kaveerata, vaan hänen olisi pitänyt olla Kalkaroksen kanssa. Vaikka Sirius oli rohkelikko, ansaitsi hän parempaa seuraa kuin muut kelmit, esimerkiksi juuri Kalkaroksen.
Sivusilmällä hän näki, että James tuli järven rannalle Lilyn kanssa tiiviisti keskustellen. Se sai vihan kuohahtamaan pojassa, sillä mikä oikeus typerällä Potterilla oli viedä hänen paras ja ainoa ystävänsä. Yritti vain liehitellä punatukkaista tyttöä, minkä ehti.
– Kas, onko pariskunta päättänyt lähteä päiväkävelylle? Kalkaros heitti ensimmäisenä Siriukselle ja Remukselle. – Ehkä tämä on kuitenkin väärä paikka, jos haluaa kuherrella.
– Pidä suusi kiinni, Ruikuli, Sirius laukoi takaisin. – Ehkä sinun kannattaisi palata takaisin tyrmille ja pysyä siellä, kunnes kuolet. Kuka sinua täällä kaipaa?
– Ehkä meidän pitäisi antaa pieni opetus Ruikulille, James sanoi ivallisella äänellä tullessaan Siriuksen viereen. – Pitää opettaa, miten parempia puhutellaan.
– James, älä, Lily sanoi anovalla äänellä taustalta.
– Älä sinä sekaannu tähän, kuraverinen, Kalkaros sähähti ja katui saman tien, nähdessään kyyneleet tytön silmissä.
Ne olivat olleet sanat, joita kaduin vieläkin. Niiden takia menetin hyvän ystävän. Sen ainoan, joka oli vähääkään ymmärtänyt minua. Mutta pystyin hyvin ymmärtämään, miltä Lilystä oli ne sanat tuntuneet. Varmaan aika lailla samanlaiselta, kuin Siriuksen sanat minulle itselleni. Kuka sinua täällä kaipaa? Ne olivat jääneet kummittelemaan mieleeni vuosiksi, kunnes olivat vain painuneet jonnekin muistin syövereihin, odottamaan hetkeä, jolloin voisivat taas muistuttaa, miltä tuntui, kun sydän särkyi hiljalleen, samalla katkeroittaen mieltä.
Kalkaros seisoi Tylypahkan pihassa keskustellen Crabben ja Goylen sekä Rabastanin kanssa tiiviisti. Silti kaikki neljä vilkuilivat välillä halveksivasti rohkelikkoryhmää, joka seisoskeli pienen matkan päässä heistä nauraen keskenään. Kyllä luihuiset hyvin tiesivät, mitä muut heistä keskustelivat, ei se ollut kenellekään yllätys, sillä luihuiset olivat tunnetusti niitä, jotka kääntyivät mustan magian puoleen. Oli jo pitkään huhuttu eräästä voimakkaasta velhosta, joka keräsi joukkoja, joten ei ollut vaikea yhdistää asiaa luihuisiin, joista parhaat kokoontuivat hyvin usein yhteen.
Kalkaroksen silmät kaventuivat, kun hän kohtasi Siriuksen katseen. Jos ne olisivat voineet tappaa, olisivat kummatkin olleet jo kuolleita. Nuori mies tunsi, kuinka viha ja halveksunta nostivat jälleen päätään. Kuka Sirius oikein luuli olevansa? Olkoonkin Musta, mutta verenpetturi hän oli ja sellaiset olivat heidän silmissään alinta kastia ja sellaisena tulisivat pysymään. Silti, Kalkaros samanaikaisesti vihasi ja rakasti, tasapuolisesti molempia tunteita käyttäen.
Jos olisin voinut päättää, olisin siirtynyt ajankääntäjällä taaksepäin ajassa ja muuttanut menneisyyttä rajusti. Kuinka paljon erilaisempaa elämäni nyt olisikaan, jos olisin aikoinani valinnut toisin. Mutta asialle ei voinut enää mitään, vaan oli siedettävä sitä elämää, joka kuitenkin oli tullut. Ei se kuitenkaan olisi muuttanut sitä tosiasiaa, kuinka paljon vihasin kelmejä, Remuksesta alkaen, vaikka hän ei ollut koskaan varsinaisesti osallistunut ivaamiseeni. Mutta ei hän ollut myöskään tehnyt mitään estääkseen sitä. Tiesin, etten koskaan pystyisi antamaan anteeksi kellekään kokemiani vääryyksiä.
Juodessaan tuliviskiä kotonaan Kehrääjänkujalla, Kalkaroksen kasvoilla pysyi hymy, joka oli ollut siinä jo kaksi tuntia, siitä lähtien, kun hän oli kuullut Siriuksen joutuneen Azkabaniin 12 jästin ja yhden velhon tappamisesta. Häntä syytettiin Killan petturiksi, mutta Kalkaros tiesi hyvin, ettei mies ollut sitä. Mutta miksi hän olisi oikaissut käsityksen, kun todisteet puhuivat Mustaa vastaan.
Viimein Sirius joutui maksamaan kaikesta, mitä oli tehnyt. Verenpetturuudesta, Kalkaroksen viiden vuoden piinasta ja ennen kaikkea Lilyn kuolemasta. Jos Sirius ei olisi halunnut vaihtaa salaisuudenhaltijaa, olisi Lily vielä hengissä.
Mies ei piitannut pätkääkään Jamesin kohtalosta, hän oli saanut myös sen, mitä oli ansainnut. Mutta Lily, henkilö, joka oli vuosien varrella pysynyt tärkeänä Kalkarokselle, kaikesta huolimatta, oli kuollut. Surua, jota mies tunsi sen takia, ei voinut mitata. Joten oli vain oikeus ja kohtuus, että se henkilö, joka oli asiaan syypää, sai kärsiä ja mitä pahimmalla tavalla vielä. Mutta miksi Kalkaros silti tunsi sen takia olonsa tyhjäksi, turraksi ja surulliseksi?
Vieläkin minuun sattui, kun muistin Lilyn ja hänen kuolemansa, eikä asiaa auttanut Harry, jonka silmät olivat kuin äidillään, vaikka kaikki muu olikin Jamesilta. Se sai minut vihaamaan poikaakin, vaikka ei ollut syypää mihinkään. Tai oli, jos aloin asiaa tarkemmin miettiä. Lily ei olisi kuollut, jos pimeyden lordi ei olisi halunnut tappaa juuri Harrya. Totta kai hän oli suojellut lastaan. Mutta se ei silti vähentänyt surua tai katkeruutta. Nyt minulla oli vain kaksi kohdetta, joihin purkaa kaikki tunteet, Sirius ja Harry.
Astuessaan Rääkyvään röttelöön ja nähdessään Siriuksen kuihtuneen olemuksen, Kalkaroksen hengitys oli salpautua. Oli mies rääsyissä tai ei, näkyi hänestä vielä nuoruuden komeus. Aivan pienen hetken verran Kalkaros epäili tehneensä väärän päätöksen seuratessaan rohkelikkoja sekä Remusta, mutta hän halusi niin saada kaikki vastuuseen teoista, jotka sotivat koulun sääntöjä vastaan. Erityisesti Remuksen, jonka tiesi auttaneen Siriuksen linnaan sisälle. Muut vaihtoehdot eivät edes tulleet liemimestarin mieleen.
Mutta silti Kalkaros ei ollut varautunut siihen, että todellakin tapaisi Siriuksen yli kahdentoista vuoden jälkeen. Hetken verran vanhat tunteet nousivat pintaan, mutta nähdessään, minkälaiset katseet Remus ja Sirius antoivat toisilleen, kuohahti viha ja katkeruus jälleen. Hän laittaisi molemmat maksamaan, siitä, mitä olivat tehneet.
Kalkaros ei ollut varautunut siihen, että joku rohkelikoista uskaltaisi loitsia häntä kohden. Juuri ennen kuin loitsu osui häneen, mies ehti tajuta, ettei koskaan saisi Siriusta vastuuseen. Ei Lilyn kuolemasta, eikä itseensä kohdistuneesta vääryydestä.
Nyt huomasin, kuinka väärässä kaikki olivat. Ei aika parantanut haavoja, vaan repi ne uudelleen auki mahdollisimman kivuliaalla tavalla. Olisiko kohtalo muuten heittänyt Siriuksen jälleen elämääni, sekoittamaan sitä, minkä olin saanut aikaiseksi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Minusta se oli vain sairasta pilaa.
Kuitenkin yritin olla, kuin en edes huomaisi Siriusta, sillä niin oli helpompaa. Mutta välillä saimme kuitenkin kinan aikaiseksi, joka olisi monesti päätynyt siihen, että olisimme olleet toistemme kurkuissa kiinni. Mutta sitäkään iloa ei minulle suotu, vaan aina joku tuli väliin.
Nytkin kun katsoin Siriusta, joka nauroi Remuksen kanssa, kumpusivat vanhat tunteet pintaan voimakkaina, kuin ne olisivat olleet aivan uusia. Silti itsepintaisesti kieltäydyin tunnustamasta joitakin asioita itselleni, sillä se teki liian kipeää. En voinut olla miettimättä, olisiko mikään muuttunut, jos olisin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin tehnyt toisin. Jos olisin kaikesta huolimatta kertonut, mitä tunsin tai ajattelin.
Olin vihainen itselleni, kun edes mietin moisia. Ei niillä asioilla ollut enää väliä, ei millään tavoin. Vihasimme toisiamme ja tulisimme tekemään sitä hamaan loppuun asti.
Noustessani ylös tuolista lähteäkseni pois Kalmanhanaukiolta, en suonut enää ajatustakaan Siriukselle. Minulla oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin ihminen, joka oli kiusannut minua parin vuosikymmenen verran. Siitä huolimatta vihasin ja rakastin, vieläkin.
Jos Kalkaros olisi kaksikymmentä vuotta sitten avannut suunsa, olisi lopputulos voinut olla erilainen. Jos Kalkaros olisi katsonut vielä Siriusta ennen kuin lähti, olisi hän nähnyt toisen kasvoilla surumielisen ilmeen. Samanlaisen ilmeen, kuin miehellä itselläänkin olisi ollut, jos olisi antanut itselleen luvan tunteisiin, rakkauteen ja ikävään.
