A/N: Ja täällä taas, piiiiiiiitkän tauon jälkeen. Pyydän anteeksi uuvuttavan pitkää taukoani, lukijoiltani ja jatkan tätä hieman nopeammin kuin kahden kuukauden viiveellä!
6. luku T
EPoV:
Käännyin nopeasti Bellaan päin ja ihmettelin hänen haukkomistaan, mikä ihme oli hätänä?
“Bella, oletko kunnossa?”, kysyin huolestuneesti.
“Edward, minä…., minä maistoin ihmisverta, se.. se oli vahinko, ihan totta, minä luulin, että kestäisin sen tuoksun!”, Bella selitteli hysteerisesti.
“Bella, Bella rauhoitu, ei enää mitään hätää, et tee sitä enää uudestaan, joten se on poissa mielestäsi, eikö niin?”, kysyin.
“Mutta, se oli niin taivaallisen ihana tuoksu ja se veri, kuin olisin elänyt puutteessa häntä ennen, siis en tarkoita sitä rakkaudellisessa mielessä”, Bella selitteli.
“Meille kaikille käy niin joskus, minullekin”, sanoin hiljaa.
“Mitä tapahtui?”, Bella kysyi kiinnostuneena.
Takauma
“Alice, menen metsästämään, että jos sanoisit siitä Carlislelle?”, kysyin varmistaakseni.
“Kyllä minä sanon, kun hän tulee kotiin, herkullista metsästysretkeä”, Alice sanoi hymyillen.
Nyökkäsin pikaisesti lempisiskolleni ja nälkäisenä tai oikeastaan janoisena lähdin etsimään sopivaa saalista. Olin juossut jo jonkin aikaa, kunnes haistoin herkillä sieraimillani vienon tuoksun aika tästä läheltä. Nauliuduin paikalleni, ei voi olla totta, huusin mielessäni. Se oli ihmisen tuoksu. Sinä kestät sen, et tuhoa kaikkea mitä Carlisle on sinulle opettanut, karjuin itselleni. Mutta vampyyri luontoni oli vaikea vastustaa, tuota kiellettyä ainetta, jota niin moni vampyyri sai aamupalakseen. Kuin kivilohkareet jalkani veivät minua kohti häntä ja parin metrin päässä minä hänet näin istumassa puun juurella.
Hän oli vaalea kihara tukkainen nuori nainen ja hänellä oli repeytyneet hienoston vaatteet. Hän oli kauneimpia ihmisolentoja, joita olin koskaan nähnyt. Hän heilautti hieman kiharaista suortuvaansa ja veren kohiseva sointi ja punaisena sykkivä suoni paljastuivat hiusten takaa. Silloin olin jo myyty, myyty tälle veren omistajalle. Hiivin hiljaa hänen taakseen ja jäisellä otteellani käänsin hänet minuun päin. Sekunnissa olin upottanut hampaani hänen kerman pehmeään kaulaansa, jossa kuohui sulokas veri.
Hän yritti hiljaa itkien pyytää minua lopettamaan ja minä yritin hänen vuokseen, mutta ihmisveri oli niin täyteläistä kaiken puumanveren jälkeen. Ennen kuin ehdin lopettaa tämän ihmisen, kuulin takaani ääniä. Vahvimpana mielessäni jyskytti isäni ääni, joka murisi ja toisteli minun heikkouttani. Alice repi minua irti tytöstä ja Carlisle juoksi tytön luokse lääkärin laukku mukanaan. “Edward, mene!”, Carlisle sanoi tuimasti. Muuta käskyä odottamatta juoksin kauas tuosta viettelijättärestä, joka oli saanut minut rikkomaan itsehillintäni. Kuin sumussa ja silmät kalpeina juoksin kotiimme, joka ehkä ei enää olisi kotini pian, sillä he eivät suvaitsisi heikkoja. Omaa typeryyttäni sättien, istahdin huoneeni sohvalle ja itkin kaiken, ilman kyyneliä, sen nahkaiselle pinnalle. Kuulin heikkoja ääniä alakerrasta ja tuttu verenhaju iski nenääni, mutta tällä kertaa nöyryytys esti minua.
Katsahdin kelloon, se oli 14.14. Kuulin kuinka Carlisle selitti hämmentyneelle Esmelle mitä oli tapahtunut ja kun Esmen ensimmäiset nyyhkäisyt kantautuivat korviini, tunsin kuinka jähmettynyt sydämeni halkesi kahtia häpeästä. Sitten kuulin, kuinka hitaasti ihmisen sydämen lyönnit muuttuivat välillä nopeammiksi ja hidastuivat. Naisen karjunta kaikui koko talossa.
3 päivää myöhemmin:
Häpesin edelleen itseäni. Carlisle oli vakuuttanut, ettei minua häädetä tai, että he olisivat äärimmäisen pettyneitä minuun. Mutta näin pienen syyllistävän vivahteen hänen silmissään ja se oli riittävä saamaan minut hetkeksi vaipumaan kooman tapaiseen tilaan, jossa en huomioinut muita. Kello oli 14.13 ja huokaisin, minuutin päästä olisi kulunut kolme päivää siitä, kun tein oman typeryyteni. Sitten havaitsin kuinka kaikki nämä kolme päivää vaivannut sydämen syke nopeutui hälyttäväksi, villi syke kohisi sydämessä ja pieni ääni kertoi, kuinka kaikki elämä tästä naisesta oli loppunut. Nyt hän olisi valmis vampyyri.
Alice kutsui minua ajatuksissaan tulemaan tervehtimään uutta perheenjäsentä ja itseni kooten nousin kankeasti sohvalta. Olin saapunut huoneeseen, jossa jokainen meistä lopulta heräsi. Näin kuinka näyttävän kaunis nainen räpytteli silmiään ja kohtasi perheemme vaaleat silmät.
“Tervetuloa, minä olen Carlisle ja tässä on perheeni”, hän sanoi rauhoittavalla äänellä.
“Mitä minä teen täällä?”, kirkkaan kaunis ääni kysyi ihmetyksestä.
“Tämä voi olla todella hämmentävää, mutta koska olit melkein kuolemanpartaalla, päätimme muuttaa sinut vampyyriksi ja ennen kuin kysyt, kyllä olet nyt vampyyri ja vampyyrit ovat oikeita”, Carlisle sanoi hymyillen uudelle perheenjäsenelleen.
“Minä olen Rosalie Hale ja tuota.. hauska tavata”, hän ojensi kättään ja katsahti kuinka hänen valkoinen kätensä ojentui sekunnissa.
“Kuin myös, minä esittelen perheeni nyt sinulle, sillä sinä kuulut nyt perheeseemme”
“Elikkä, tässä on Esme, vaimoni, Alice, tyttäreni, ja Edward, poikani”, Carlisle esitteli meidät.
“Sinä olet se kauhea paskiainen, joka minut melkein tappoi!”, Rosalieksi esittäytynyt nainen karjaisi vasten kasvojani.
“Olen hyvin pahoillani siitä mitä tein ja kadun sitä todella”, sanoin surkeasti.
“Luuletko, että anteeksipyyntö riittää?”, hän kimpaantui.
“Mikä sitten on sopiva hinta?”, kysyin.
“Sinä olet velkaa minulle elämäsi!”, hän hymyili pirullisen kauniisti.Takauma päättyy…
“Et kai sinä meinannut tappaa Rosalieta?”, Bella kysyi hämmästyneen ja naurun sekaisella ilmeellä.
“No, siksihän hän vihaakin minua”, sanoin naurahtaen. Tuon katkeran muiston tilalle oli tullut nyt vain sisarrakkautta. Rosalie oli hyväksynyt minut viimein muutamia vuosia takaperin ja nyt me elimme jotenkuten sovussa.
“Bella, ajattelin vain kysyä, että oliko se kävelykeppi juttu feikkiä, sillä kyllä sinä minun mielestäni sinä kävelet ihan omin jaloin”, kysyin ihmetellen jo pitkän aikaa päässäni pyörinyttä kysymystä tukien.
“No, sen jälkeen kun olit tuonut minut teille, kun “nukahdin” olitte nähtävästi antaneet minulle vahvoja kipulääkkeitä?”, Bella kysyi varmistaen. Nyökkäsin.
“Se vei kivun pois myös silloin, kuin juoksin metsään sinua pakoon, no sitten se toinen kerta, Marcushan puri minua ja koska olen Volterran perillinen, hän on velkaa minulle elämänsä. Tätä koskien Volterralaisissa vampyyreissa on eräänlaista “taikuutta” ja se taas tarkoittaa, sitä, että jos joku volterralaisista puree minua tai tässä tapauksessa Volturi, kun olen vahingoittunut, minä otan häneltä vereni kautta tarpeelliset “korjausaineet”, jotta voin taas jatkaa elämääni”, hän huokaisi pitkän vuodatuksensa jälkeen.
“Jaaha, taas uutta tietoa sinusta, tuota en todellakaan tiennyt ja minä kun ihmettelin noita suuria voimiasi, kun pystyit “taistelemaan” katkenneen jalan kipua vastaan.
“Saanko vähän peurastasi?”, Bella kysyi vaihtaen aihetta. Tarjosin kuollutta peuran ruhoa, jossa oli enää pari tippaa jäljellä, mutta nähtävästi se riitti Bellalle.
“Mennään takaisin päin, he odottavat meitä siellä”, Bella sanoi ja nousi salaman nopeasti pystyyn ja ampaisi juoksuun, minun seuratessa perässä.
BPoV;
“Siellähän te olettekin, kuinkas metsästys?”, Alice kysyi pirteästi, mutta mutristi hieman huuliaan. Huokaisin, Alicehan osasi nähdä tulevaisuuteen ja varmaan oli varmistanut etukäteen, että kaikki menisi hyvin.
“Etköhän sinä ole jo nähnyt, Alice”, sanoin hiljaa surumielisesti.
“No, se oli kyllä puhdas vahinko, ei sille enää nyt oikein voi mitään, mutta ainakin uhrisi sai kuolla kauniin tytön seurassa”, Alice hymisi jo pettymyksen unohtaneena.
“Mutta, muista olla varovaisempi ensi kerralla Bella, itsehillintää pitää tämän jälkeen kontrolloida vielä enemmän”, Carlisle muistutti. Nyökkäsin hieman häpeissäni, mutta yritin piristyä tiedolla, että olimme menossa Volterraan tapaamaan isääni.
“Eiköhän sitten jatketa matkaa, kun kaikki ovat saaneet maistettua hieman verta”, Esme sanoi suupielet nykien. Ihminen olisi jo juossut karkuun tuon kuullessaan.
Matkasimme Volterraan äänen nopeudella, mutta yksi päivä ei riittänyt, joten me poikkesimme Edwardin ja hänen perheensä niin sanottujen sukulaisten luona Alaskassa. Emme kyllä menneet ollenkaan Volterraan päin, mutta ehkä ottaisimme sittenkin lentokoneen Alaskasta Volterraan. Vieressäni Alice hymyili minulle ja iski silmää, olin siis osunut oikeaan. En kyllä myöntäisi sitä, mutta minua jännitti ja pelotti hieman tavata heidän sukulaisensa. Jasper katsahti minuun ja katsoin häntä hyss-ilmeelläni, sillä olisi ollut hyvin noloa, jos joku muu kuin tunteiden hallitsija Jasper saisi tietää.
Hän naurahti, mutta kiinnitti huomionsa eteenpäin juoksemiseen. Demetri oli halunnut mennä jo edeltä ja ilmoittaa, että olemme tulossa, joten nyt meitä oli vain minä, Edward, Alice, Jasper, Carlisle, sekä Esme.
APoV:
Oli taas mukava tavata Denalit eli Eleazar, Carmen, Irina, Kate ja Tanya. Olin vain huolissani hieman Bellan ja Tanyan kohtaamisesta, sillä he molemmat pitivät Edwardista. Edward joutuisi kahden naisen riepoteltavaksi. Cat Fight toisi tähän päivään hieman piristystä.
Näin jo vähän matkan päässä Denalien talon ja se toi hymyn huulilleni, kohta olisimme taas toisessa kodissamme. Hidastin vauhtiani muiden mukana ja yhtäkkiä edessämme seisoi koko klaani, lukuun ottamatta Tanyaa, mutristin huuliani turhautuneesti, ei sitten tainnutkaan tulla Cat Fightia, kuinka tylsää. Katsahdin Jasperiin ja sain vastalahjaksi innostuneisuutta.
“Pitkästä aikaa, Carlisle”, Eleazar sanoi hymyillen.
“Niin, pitäisi tulla useimmin käymään, mutta meillä on ollut hieman kiireitä”, Carlisle vastasi hymyyn. Hymyilin iloisille Irinalle ja Katelle, kunnes syöksyin halaaman heitä.
“Ihana nähdä teitä, mutta missäs Tanya on?”
“Hän on uuden aviomiehensä kanssa, jossa Euroopan laitamilla huvittelemassa”, tytöt virnistivät yhtä aikaa. Vai aviomiehen.
“Kenetkä Tanya on viimein saanut koukkuunsa tarttumaan?”, kysyin ihmeissäni.
“Laurentin, harmi vain, että hän ei ole vegetaristi, mutta opettelee meidän tapojamme vielä, sillä aikoo nähtävästi jäädä pysyvästi”, Kate sanoi nauraen.
“Mutta, on se meillekin yksi uusi perheenjäsen tullut, mutta ei sentään aviomies”, naurahdin ja yritin etsiä katseellani Bellaa. Bella oli juuri kättelemässä Eleazaria ja Carmenia, kun minä juoksin hänen luokseen ja nappasin hänet kesken Carmenin tervetulo toivotuksien.
“Alice olisit voinut odottaa, edes sen verran, että olisin voinut tervehtiä Carmenia”, Bella puuskahti, kun olin jo vetämässä häntä Katea ja Irinaa kohti.
“Tässä on Bella ja hän on puolivampyyri”, sanoin esitellen Bellan tytöille.
“Hei, minä olen Kate ja tässä on siskoni Irina, mukava saada tutustua uusiin vampyyreihin, mutta ihan puolivampyyriin, miten se eroaa tavan vampyyrista?”, Kate kysyi hymyillen.
“No, puolivampyyri on syntynyt ihmisestä ja vampyyrista ja puolivampyyri voi itkeä oikeasti, niin kuin kyynelten kanssa”, Bella selitti.
“Ja puolivampyyri voi lisääntyä tavallisen naisen tavoin, minulla oli tytär, mutta hän kuoli vähän aika sitten”, Bella sanoi itkien. Edward oli heti Bellan vieressä lohduttamassa ja minäkin halasin häntä lohdutukseksi. Tuota, minä en ollut tiennyt. Nähtävästi en tiennyt oikein mitään Bellan elämästä.
“Anteeksi, että vetistelen nyt, anteeksi”, Bella pyyhki kyyneliään.
“Siinä saatiin todistettua, että puolivampyyri voi itkeä oikeasti”, Jasper sanoi hymyillen.
Katsahdin Jasperia, näyttäen katseellani, että hänhän voisi tehdä Bellan olon paremmaksi. Jasper nyökkäsi ja tunsin kuinka onnellisuuden ja iloisuuden aallot kulkivat kehossani.
“Menisimmekö sisälle jatkamaan jutustelua?”, Eleazar kysyi. Yhteistuumin jatkoimme matkaamme kotoisaan Denalien kotiin. Bella katsoi tarkkaavaisesti ympärilleen ja hymyili, nähdessään kuvan meistä kaikista yhdessä, yhdellä valkoisista seinistä.
Vaihdoimme kuulumisia ja kerroimme, kuinka Bella oli joutunut perheeseemme, sekä Denalit kertoivat omasta elämästään hiukan Bellalle. Nähtävästi Bella sopeutui joukkoon hyvin ja olin onnellinen siitä.
A/N; Taitaa olla aika lyhyt, mutta jatkoa kuitenkin...
Kommentoikaa, risuja ja ruusuja, kiitos!
