Kirjoittaja: Salla
Paritus, hahmot: Lily/James, Harry, Lydia (OC)
Ikäraja: Sallittu
Tiivistelmä: Liian monta pitkää päivää, liian monta valvottua yötä.A/N: Juu eli sitä tavanomaista fluffya maustettuna vähän vaihtoehtotodellisuudella... Osallistuu
OTP10 -haasteeseen parituksella Lily/James, yllätys yllätys...
Kuinka kauan olikaan siitä, kun näin sinun hymyilevän viimeksi? Siitä, kun silmäkulmiisi syttyi pieni kujeileva pilke, tai kun kosketit samettisilla huulillasi omiani? Milloin viimeksi näin lastemme juoksevan perässäsi nauraen onnellisena äitinsä huomiosta? Niin. Siitä oli jo liian pitkä aika, kokonainen vuosi. Liian monta pitkää päivää, liian monta valvottua yötä. Mutta ministerin määräyksille ei mahtanut mitään, niitä oli toteltava eikä vastaan ollut sanomista. Tai olisi ollut, mutta jos niistä ilmaisi, sai saman tien potkut.
Tänään pääsisin takaisin luoksesi. Näkisin kauniit vihreät silmäsi, haistaisin kanervaisen tuoksusi. Pääsisin katsomaan, kuinka Harry oli kehittynyt, ja osasiko Lydia jo kävellä niin hyvin kuin olit kirjeissäsi kertonut. Totta kai osasi, sinä et koskaan liioitellut, mutta tahdoin nähdä sen itse. Hän oli minun pieni prinsessani, aivan samoin kuin sinäkin olit minun kaunis kuningattareni, sydämeni haltijatar. Ja Harry... Niin. Harry oli se prinssi, josta vielä tulisi oman tyttönsä kuningas. Sitten joskus. Aivan tarpeettoman pian.
Hoidin viimeiset paperityöt päämajassa niin nopeasti kuin suinkin. Takkini povitaskussa poltteli kuin hehkuvan kuumana rautana paperi, jossa kerrottiin että minut oli vapautettu tehtävistäni Tiibetissä. Kirje oli saapunut tänään. Sinä et vielä tiennyt siitä, et osannut lainkaan odottaa. Tahdoin yllättää sinut. Sinut ja pienet suuret lapsemme. Kädessäni oli salkku täynnä tärkeimpiä tavaroitani, muiden mukana valokuva-albumi täynnä kuvia kaikilta kuudelta yhdessäolomme vuodelta. Et uskoisikaan, kuinka usein olin ottanut tuon albumin esille ja kaivannut teitä, ylpeillyt teistä sinkkukollegoilleni. Voisin vaikka vannoa että he olivat erittäin kateellisia, ainakin ajoittain.
Lontoossa oli kaunis kesäinen iltapäivä kun saavuin sinne. Aurinko paistoi täydeltä terältä astuessani Edington Roadin itäpäähän.Edellisiltaiset sateet olivat kasvattaneet nurmen vihreäksi mereksi kotimme takaiselle niitylle.
Koti. Sinne minä olin menossa.
Astuin sisään ovesta. Kuulin keittiöstä velhoradion pauhinan yli sinun hyräilysi, ja se nostatti minulle vedet silmiin. En ollut kuullut mitään niin kaunista vuoteen. Keittiön ovella pysähdyin ja jäin hetkeksi ihailemaan sinua, kun vatkasit jästikeinoin kakkutaikinaa. Tiesin sinun nauttivan kaikesta siitä, ruuanlaitosta ilman taikuutta ja sen sellaisesta. Ja minusta tuntui hyvältä että pidit siitä, se teki minutkin onnelliseksi. Katselin selkääsi, vähän vasemmalle kallistunutta, punaisten hiusten verhoamaa päätä, kaikkea sinussa. Sinulla oli ylläsi polvipituinen kesämekko, joka kaikessa arkisuudessaankin näytti ylläsi kalleimmalta iltapuvulta jota maa päällään kantoi. Olit sanoinkuvaamattoman kaunis, vaikken vielä nähnytkään kasvojasi.
Kuiskasin hiljaa nimesi. Hyräily lakkasi, kun jähmetyit paikoillesi ja annoit taikinaa sekoittavan kätesi pysähtyä ja tiputtaa kierrevatkaimen kulhoon. Taikinaa roiskahti pöydälle. Käännyit varovasti ympäri, kuin peläten mitä näkisit. Ymmärtäessäsi, että minä todella seisoin siinä keittiössä, aivan ilmi elävänä, kasvosi valaistuivat kuin olisit sokea joka näki ensi kertaa valon, kuin lintu joka tuntee ensimmäisen kerran elämässään tuulen siipiensä alla. Juoksit luokseni kietoen kätesi kaulaani ja painoit pääsi olkaani vasten. Vasta sitten purskahdit ilon kyyneliin.
Kerroit minulle, kuinka paljon olit kaivannut minua. Ihmettelit, miten olin kotona. Suutelit kasvojani suutelemasta päästyäsikin ja kerroit kuinka paljon minua rakastit. En usko että voin koskaan selittää sinulle sitä tunnetta, kuin se jonka silloin tunsin. Ja aina väliin minä kerroin kirjeestä, jonka olin samana aamuna saanut taikaministeriltä, ja siitä, kuinka kamala ikävän tunne oli kovertanut sisintäni koko sen vuoden kun olin ollut poissa. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun katsoin vihreitä silmiäsi, mutta se oli se kerta jollaisina ne muistin vielä vanhana vaarinakin lastenlasten pyöriessä jaloissa ja ajan kulkua ihmetellessä. Se todellakin oli ihmeellinen päivä, kaikin puolin.
"ISII!"
Käännyin katsomaan olohuoneeseen vievälle ovelle nähdäkseni, kuinka Harry juoksi minua päin kiljuen riemusta. Irrotin otteeni hänen äidistään ja menin kyykkyyn jotta viisivuotias poikani ylettäisi halaamaan minua. Sitten nousin ylös rutistaen Harrya rintaani vasten kuin viimeistä päivää. Oli uskomatonta, kuinka paljon hän oli vuoden aikana kasvanut, ja miten hän näytti yhä enemmän isältäni.
"Isi, mulla oli sua ihan kamala ikävä", Harry mutisi pienten käsivarsien kiertyessä kaulani ympärille. Silitin mustia pörröisiä hiuksia ja annoin hänelle suukon päälaelle.
"Niin minullakin sinua."
Tällä välin sinä olit käynyt hakemassa Lydian päiväunilta. Pienokainen oli myös kasvanut niin paljon.. Olin nähnyt hänet viimeksi alle vuoden ikäisenä, nyt hän oli jo melkein kaksi. Tyttö oli vihreine silmineen kuin ilmetty äitinsä, punaiset kiharat olkapäille valuen. Lydia vilkaisi minua kummastuneena, sitten hänen silmiinsä syttyi pienen lapsen hymy ja hän kurkotti käsillään minua kohti. Laskin Harryn alas ja annoit Lydian minulle. Tyttö alkoi nauramaan oientä kikatusta, jota en ollut aikaisemmin kuullut.
"Tervetuloa kotiin, rakas", sanoit, ja tunsin sen luissa ja ytimissä asti.
