Title: Sanailua Baker Streetillä
Author: Penber
Raiting: S
Genre: huumori
Fandom: Sherlock Holmes (House MD mainintana)
Pairing: Granada!Holmes/Watson & Hotson
Disclaimer: Kokonaisuudessaan herrat Holmes ja Watson ovat Sir Arthur Conan Doylen omaa… Granada omistaa sarjansa ja siitä leffastahan ei puhuta! Housen omistaa sitten… no joku pelle.
Summary: Holmes vs. Holmes.
A/N: Sain ideani
tästä. Kaikki kiitos ja kunnia tuon tekijälle siis! Minä vain lainasin ja muokkasin ja raeppasin :---B. Tänäänpä sitten julkaistiin dvd:llä se leffaversio joten siksi kanssa tähän innostuin. Ei mitää erikoista, koska huumori ei vaan yksinkertaisesti ole minun laji :'D. Pahoittelen jo näin etukäteen.
Granada!Watsonina on sitten luonnollisesti
Ted Hardwicke! n__n<3
~
Paikka oli kerrassaan kuin kaatopaikka. Vaatteiden seassa lattialla lojui ties miten ihmeellisiä härveleitä, joilla tuskin koskaan mitään hyödyllistä tehtiin. Tunnelma oli jokseenkin seepian värinen, jos sitä edes minkään väriseksi saattoi luonnehtia. Sotkuinen, ehkäpä ylikasvanutta menninkäistä muistuttava mies röhnötti Viktorian aikaisessa tuolissaan, viulua laiskasti roikottaen.
“Holmes!” kuului käskevä huudahdus huoneiston toisesta päästä, jossa viiksekäs mies yritti parhaansa mukaan tehdä asunnosta edes jokseenkin siedettävän näköistä. “Meille tulee pian hoppu.”
“Mm…”, ynähti Holmesiksi kutsuttu sotkutukka. “Mikseivät
he voisi tulla tänne?”
“Siksi”, vastasi viiksekäs hieman ärtyneenä. “Koska… näin vain on sovittu. Olepas hiljaa ja ala siistiytyä. Et sinä tuollaisena voi lähteä!”
“Watson… Rauhoitu!”
Mutta pää kolmantena jalkana juokseva mies, Watson, ei ollut rauhoittuakseen. Vasta kun hän sai laiskurin kiskottua ylös henkseleistä vetäen, alkoi mies rauhoittua. Ainakin ihan pikkiriikkisen. Holmes puolestaan ihasteli paljaita varpaitaan.
Pitkän riitelyn, huutamisen ja tavaroiden paiskomisen jälkeen kaksikko pääsi viimein ulos asunnon tunkkaisesta ilmapiiristä. Watson oli ottanut hienoimman hattunsa sekä keppinsä ja seisoi nyt tyylikkäänä kadun reunalla huitomassa itselleen sekä toverilleen ajuria. Holmes haroi sänkeään.
“Muista sitten, ettet röhnötä”, Watson sanoi ankarana heidän körötellessä kohti päämääräänsä. “Etkä heittele niitä sarkastisia kommenttejasi. Ne ovat niin… housemaisia.”
“Pyh!” tuhahti Holmes. “House on vain pelleilty kopio… minusta!”
Enempää he eivät matkan aikana puhuneet. Ilmapiiri heidän ympärillään muuttui täysin. Seepia jäi kauas taakse ja kaikesta tuli jokseenkin kirkkaampaa. Ehkä hieman pikselimäistä ja vanhahkoa, mutta ainakin kirkkaampaa kuin se perkeleen seepia. Holmes laittoi silmänsä hetkeksi kiinni, sillä hän ei kestänyt kirkkautta.
“Pruut”, totesi ajuri ja pysäytti ratsunsa. Holmes ja Watson hypähtivät ulos raikkaaseen ulkoilmaan. Jälkimmäiseksi tullut kiitti rumaa ajuria nostamalla kohteliaasti hattuaan. Sitten matkalaiset kääntyivät heidän takanaan olleen oven puoleen.
221B
Kaksikko oli varmasti löytänyt oikean paikan.
“No tietenkin olemme löytäneet oikean paikan!” tuhahti Holmes. “He asuvat samassa osoitteessa kuin me.”
Watson koputti reippaasti ovea ja niin hän sekä Holmes jäivät odottamaan (toinen jännittyneenä ja toinen tylsistyneenä) että joku ilmestyisi avaaman heille sen. Ei mennyt kaukaakaan kun joku pieni, hassu, vanha, kurttunainen avasi oven.
“Niin?”
“Hassu nainen”, sanoi Holmes katsahtaen Watsonia. “Kuka hän on?”
“Olen rouva Hudson!” nainen rääkäisi. “Taloudenhoitaja. Kuka te itse olette? Jokin outo metsänpeikko?”
Holmes murahti, muttei kuitenkaan vastannut vanhan rouvan kysymykseen. Watson puolestaan näytti kovin innostuneelta katsellessaan suurilla, kirkkailla silmillään edessään seisovaa naishenkilöä. Meni hetki jos toinenkin, ennen kuin saatiin selville, että näitä kahta miestä tosiaan odoteltiinkin jo kyseisessä osoitteessa.
“Yläkertaan siis!” huudahti Holmes ja raivasi tiensä paksun naisen ohi.
~ * ~
Harmaantuvat pulisongit ihmeellisesti koko aamun töyhöttäen, Watson oli huiskinut sinne ja tänne. Hän oli siirtänyt kaikki mahdolliset suuret sotkut syrjään, niin että huone edes näyttäisi siistiltä. Kirjat oltiin laitettu sievään riviin hyllylle ja piiput nätisti nököttämään takan reunustalle. Sliippatukkainen Holmes oli puolestaan istunut koko aamun nojatuolillaan, silmät suljettuina ja poltellut piippuaan. Tämä oli saanut Watsonin raivon partaalle, sillä hän tiesi että heidän vieraansa saapuisivat hetkenä minä hyvänsä.
“Holmes, ystävä hyvä!” Watson touhotti. “Voisit hieman auttaa.”
“En ymmärrä, miksi näet noin suurta vaivaa…
heidän takiaan”, Holmes vastasi pienen taon jälkeen avaamatta kuitenkaan silmiään. Hän asetti sormenpäät toisiaan vasten. Watson tuhahti turhautuneena, mutta päätti kuitenkin lopulta olla aivan hiljaa siihen asti kunnes vierailijat saapuisivat. Huone, jossa kaksikko oli, näytti mukavalta ja valoisalta. Yhdellä seinustalla nökötti takka, jonka eteen oltiin asetettu kaksi nojatuolia. Sen nojatuolin (jonka päällä Holmes istui) takana oli kirjoituspöytä, jota Watson puolestaan käytti kirjoittaessaan hänen sekä ystävänsä hauskimpia sekä hurjimpia seikkailuja ylös. Sitten oli seinä ja ikkunat Baker Streetille. Ikkunoiden ääressä oli toinenkin pöytä, jolla puolestaan Holmes useimmin askarteli. Sitten oli vuorossa toinen seinusta, joka alkoi mahtavasta kirjojen täyttämästä kaapista, jonka vierellä oli pieni, sievä, pyörä pöytä, kolmen tuolinsa kanssa. Sitten vielä lipasto ja ovi sekä kulahtanut sohva keskellä kaikkeutta. Hieman sivummalla oli Holmesin kaikki kemialliset jutut, mutta ne eivät ole niin mielenkiintoisia.
Sitten jälleen kerran, takaisin itse asiaan.
Watson tunsi vatsansa muljahtavan, hänen kuullessaan ovella koputuksen. Hän katsahti Holmesiin merkittävästi ja sukelsi sitten avaamaan ovea. Sen toisella puolen seisoi viiksekäs pitkä ja takkutukkainen pätkä mies. Watson tervehti pidempää ensin lujalla kädenpuristuksella sekä leveällä hymyllä, paljastaen rivin kellertäviä, vinoja hampaitaan.
“Tervetuloa! Tapasittekin jo taloudenhoitajamme?”
“Kyllä, tapasimme. Miellyttävä. Miksei meillä ole tuollaista?” Kysymys oli osoitettu juronaamaiselle sotkutukkaiselle miehelle, joka oli änkenyt kädet taskuihinsa. Ilman minkäänlaista tervehtimistä, tuo mies sipsutti sohvalle ja lysähti siihen. Katseellaan hän arvioi etäisesti huonetta ympärillään.
“Anteeksi”, sanoi nuorempi Watson. “Hänellä on ollut hieman huono päivä.”
“Ei se mitään”, naurahti toinen Watson. “Saisiko olla teetä?… Holmes! Ylös sieltä!”
Kun Watsonit pääsivät istumaan pöydän ääreen, he alkoivat reippaan jutustelun, unohtaen huoneessa olevat Holmesit hetimiten. Nuo miehet istuivat kumpainenkin paikoillaan, elettäkään tekemättä. Ruskeat sekä vihreät silmät kohtasivat toisensa.
“Olet herännyt tänään aikaisin”, sanoi ruskeasilmäinen Holmes. “Siistiytynyt kynttilän valossa. Aamiaiseksi et ole näemmä syönyt mitään, mutta tupakkaa olet poltellut… Oletan, että olen oikeassa.”
“Itse et ole vieläkään herännyt. Pukeudutko aina kuin katujuoppo?”
“Tiedoksi vain… minun asusteeni on rentoa. Sinä näytät aina siltä, että menisit hautajaisiin.”
Vihreät silmät välkkyivät, Holmesin nostaessa piipun huulilleen.
“Miten vanha kunnon tarkastaja jakselee?” päätti vanhempi Holmes yllättäen kysyä.
“Ai, Lestraaade?” ihmetteli nuorempi.
“LestREID, takkutukkainen ystäväni… LestREID.”
“Ihan sama… Mistäs minä tietäisin?”
“Ha!” naurahti vanhempi. “Ha ha ha! Meidän tarkastajallamme on sentään luonnetta! Vaikkei älyä löydykään. (Ja hän voi erinomaisesti!)”
Nuorempi Holmes kurtisti kulmiaan, asettaen kätensä puuskaan. Samalla hän painui kaksin verroin epäryhdikkäämpään asentoon sohvalla, välittämättä siitä, vaikka hänen oma Watsoninsa asiasta muutamaan otteeseen huomautti.
“Minä sentään saan nukkua Watsonin olkapäätä vasten jos haluan! Tarkastajasta viis!” tummat silmät kipinöiden nuorempi tuhahti.
“Ah! Onko tämä kilpailu?” naurahti vanhempi.
“On! Ja pian tulet näkemään, että vanha tullaan AINA korvaamaan paremmalla. Niin kuin Windows XP korvattiin Vistalla.”
“No, minä saan katsella kun Watsonini nukkuu… Ja kutittaa häntä jalkapohjasta”, keksi vanhempi Holmes sanoa. Hänen suupielensä vääntyivät väkisinkin virneeseen. Watsonit olivat viimein keskeyttäneet keskustelunsa Mary Morstanista.
“Holmes!” vanhempi Watson huudahti, niin että kumpainenkin, sekä nuorempi että vanhempi, käänsi katseensa häneen. “Et kai sinä OIKEASTI katso kun minä nukun?”
Nuorempi Holmes hörähti nauruun.
“Sinun Watsonisi ei pidä siitä, että katselet häntä… Minun Watsoniani ei haittaa, jos nukun häntä vasten.”
“Haittaapas”, totesi tähän sotkupeikon Watson, vaikka nuorempi Holmes ohittikin tuon kommentin omaan tapaansa.
“Kaiken lisäksi”, huomautti nuorempi Holmes, “minä olen supersöpö näillä silmillä! Ja seksikäs ilman paitaa, puhumattakaan aivan omalaatuisesta tyylistä!”
“Aivan, aivan”, myötäili vanhempi Holmes. “Kyllähän sitä katujuoppojenkin jotain rakkautta saada.”
“Minä EN ole katujuoppo! Sano se sille, Watson.”
Nuorempi Watson yritti juuri sillä hetkellä piiloutua hattunsa taakse, eikä hän kuullut Holmesin sanoja. Vanhempi Holmes nauraa käkätteli, nuoremman miettiessä kuumeisesti, mitä sanoisi seuraavaksi.
“Meillä onkin minun Watsonin kanssa yhteinen koira!”
Vanhemman Holmesin nauru lopahti kuin seinään. Hän töllötti nuorempaa silmät suurina. Ruskeat silmät vastasivat kysyvään katseeseen virnistäen. Hämmästelevä Holmes käänsi katseensa Watsoniinsa.
“Ei, Holmes. Ei”, totesi harmaahapsinen Watson.
“Mutta…”
“Ei.”
Vanhempi Holmes murahti, kuulostaen melkeinpä koiralta. Hän mulkaisi jälleen nuorempaa Holmesia, jonka kasvoille oli jämähtänyt omahyväinen irvistys. Jossain vihreiden silmien takana raksuttivat aivot täyttä huutoa. Vanhempi Holmes nousi ylös, heittäen piippunsa jonnekin huoneen toiseen päähän.
“Sinun Watsonisi… ei… rakasta sinua.”
Se oli kuin viulusta olisi katkennut kieli. Kova vinkaisu kuului nuoremman Holmesin suusta, tämän heittäytyessä oman Watsoninsa jalkoihin.
“Yääääh! Sano, ettei se ole totta! Sano, sano, sano!!”
Vanhempi Watson hivuttautui oman Holmesinsa luokse, hieman moittiva ilme kasvoilla, vaikka suupielet olivatkin kääntyneet johonkin hymyntapaiseen.
“Osaat toisinaan olla niin julma…”
“Tiedän, rakas Watson… Mutta minne viskasin piippuni?”
A/N2: Jepajee.
