Genius (toka luku alku 13.7) K11

[Nukkemestari]

// Alaotsikko: K11, steampunkiin vivahtava fantasia, (Kolmas luku alku 15.11)

GENIUS
Kirjoittaja: Nukkemestari
Beta: Kupla ja Nilla ovat pahimmat jutut huomauttaneet.
Hahmot: Garrett Hastings, omituinen hienomman luokan nainen 1800-luvulla
Karelia Grimm, ylireagoiva taloudenhoitajatar, nimetty karjalanpiirakan mukaan...
Muita tulossa...
Ikäraja: K-11
Genre: Steampunk-Fantasia
Disclaimer: monet hahmoistani ovat saaneet tiettyjä vaikutteita tai nimensä, mutta ne ovat kuitenkin omiani. Elä käytä niitä omiin tuotoksiisi (paitsi jos tahdot kirjoittaa fanfictiota *Nauraa*) äläkä ainakaan tienaa niillä, mur!
Varoitukset: Kiroilua, myöhemmin väkivaltaakin.
Summary: Mistä on Genius tehty?
Steampunkista, hulluista ideoista, Fantasiasta, maailman vihaajista, transuista ja tipasta hyvää ornoa. Siittä se on tehty.
A/N: Istukaa seuraani nauttikaa.
Finiin postaan todennäköisesti hitaasti, koska postaan ensin hopeisen pimeyden betattavaksi ja sitten tänne.




Ensimmäinen luku, osa 1/2?

  GARRETT
   
Juna hidasti viimeisessä mutkassa, ja tuprautti viimeisen höyrypilven ulos piipusta, kuin hyvästiksi matkustajille.

   ”Doubtfiren asema!”, konduktööri huusi käytävässä.
Matkustaessaan yksin Garrett Hastings ei näyttänyt normaalilta matkustajalta.
Hän tuijotti ulos ikkunasta mitään ajattelematta, hivellen ruosteenpunaisia hiuksiaan.
Junassa oli tietysti hänenkin ikäisiään nuoria naisia, mutta heillä oli perhe tai palvelija mukanaan.

Garrett loi vielä yhden katseen laiturille, nousi sitten huokaisten ja kurottautui matkatavarahyllylle. Samassa silmänräpäyksessä vastapäätä istunut haaveilevalta näyttänyt, hivenen resuinen nuorimies nousi ja kysyi:
”Anteeksi neiti, sallittehan”. Hän kumarsi hiukan. Garrett loi hyväksyvän katseen ja nuori herrasmies kiirehti hivenen hermostuneena nostamaan matkatavaransa pois ylähyllyltä. Hän lähti saman tien viemään matkatavaroita laiturille, että Garrett kireän korsettinsa päässyt liikkumaan niin nopeasti.
”Ja minä mukamas löystytin tätä helvetillistä keuhkontappajaa”, Garrett mutisi kielellä, joka ei sopinut ylemmänluokan naiselle.
Garrett laskeutui alas asemalaiturille. Hän mietti hetken mikä oli vialla, kunnes tajusi. Ja kirosi raskaasti, niin että läheltä mennyt vanha pariskunta katsoi kummeksuen häneen.
   Hänet oli ryöstetty. Vielä hyvin viattoman nerokkaalla suunnitelmalla. Eihän hieno neiti voinut olla hyväksymättä kantotarjousta.

   Viiltävä katse olisi voinut repiä hänen sielunsa kahtia. Garrett käännähti, ja ehti nähdä kalpean nuorenmiehen. Inhoava katse tavoitti Garretin silmät. Basiliskin katseineen mies katosi. Tunne, joka seurasi Garrettia, kun hän mitään ajattelematta lähti pois laiturilta kieli, että jokin voima seurasi häntä. Hän vilkaisi vielä taaksensa. Tuuli leyhäytti hänen ruosteenruskeat hiuksensa silmilleen. Mies häilyi ilmassa, kuin ei olisi tästä maasta ollutkaan. Ja häipyi.

”GARRETT, Anteeksi, vaunut hajosivat!” joku kiljaisi suoraan hänen korvaansa ja halasi hyökkäävästi Garrettia.
Tärykalvojensa toivuttua Garrett äyskäisi:
”Lopeta tuo hiiviskely... muuten!”. Karelia Grimm, Garretin perheen taloudenhoitajatar katsoi Garrettia kuin koiranpentu. Garrett huokaisi:
”Ei, et näytä vieläkään täysin naiselta.” Karelia piteli rintansa alustaa ja hänen hurmaavat, mutta hivenen harmaat kasvonsa valahtivat värittömiksi. Hän haukkoi henkeään:
”Garrett, mikä…”
Garrett keskeytti hänet. ”Taidan tietää miksi myöhästyit.. pynttäydyit nukuttuasi vaihteeksi pommiin”
Garrett hymyili suloisen kiduttavasti ja naurahti. Mitäs oli pelästytellyt. Karelia oli hänen hyvä ystävänsä. Garreilla oli tapana kiusoitella häntä siittä tosiasiasta, että Karelian mekon alla ei ollut nainen. Garrett oli nähnyt sen jo ensi silmäyksellä, kun hänen isänsä palkkaama taloudenhoitajatar oli saapunut taloon. Karelia oli toki kehittynyt valtavasti ja kaikki muut olivat menneet hämyyn. Joinakin hetkillä kyllä näytti, että hekin tajuisivat asian, mutta omituiset lausahdukset ja miehekäs käyttäytyminen oli unohtunut muutamissa päivissä.
”Garrett… miksi et suostu kertomaan miksi en käy naisesta?”, Karelia tivasi. Garrett loi vielä yhden pitkän katseen Karelian taloudenhoitajattarenharmaaseen mekkoon” Karelian kasvoille välähti toivo ja hänen suuret silmänsä levisivät loistaen. Hän korjasi hiukan ryhtiään. Garrett pudisti päätään: ”Ei.. säästän sen kunnes makaan verisenä ja kuoleman kielissä käsivarsillasi”. Karelia säpsähti ja horjahti hiukan.
Garrett sukaisi hiuksensa pois silmiltä ja loi kutsuvan katseen Kareliaan. Hän käännähti ja lähti sitten ripeästi astelemaan pitkin kivitettyä käytävää.
Karelia jäi tuijottamaan loittonevaa selkää.
Garrett pysähtyi.
”Ai niin… miksi sinä tulit tänne? Onko matkatavaroiden kantelu nykyään muodissa taloudenhoitajilla?” Karelia ehti vasta avata suunsa kun Garrett käännähti hymyillen.
”Tule, ystäväni, tahdon päästä pian kotiin. Ihanaa kun tulit vastaan.” Garrett ojensi hansikkaan verhoaman kätensä. Karelia astui hymyilen eteenpäin ja tarttui käteen.
”Sinä se olet ainainen... paskiainen” Karelia naurahti Sitten hän tajusi jotain: ”Herttileijaa, Gar, olet hukannut matkatavarasi!”
”Kar, minä en hukkaa mitään, toisin kuin sinä. Ne varastettiin.”
”Mutta minulta ei olekaan varastettu mitään”, Karelia vastasi lotkautukseen. ”Haahas, mitenkäs kävi puolitoista vuotta sitten kukkarollesi?”
”No, se on vaikka hukkua. Sinä tiedät, että hukkaan asioita”. ”Usko jo”, Garrett huokaisi ja sulki siniset silmänsä: ”Sinä et voita minua väittelys…”

Garrett oli jo unohtanut käärmekatseisen miehen. Pahansuopa tunne keskeytti hänen lauseensa. Kasvot olivat uskomattoman symmetriset, täydelliset ja iho kuin posliininukella. Miehen silmissä välähti jotain, josta Garrett ei saanut selvää kun käännähti. ”Kuka sinä olet” Garrett sai sanottua aivan hiljaa. Mies näytti kuitenkin kuulevan, sillä hänen kasvoillaan välkähti jotain joka näytti hämmästykseltä. Hän virnisti ja kumarsi ylimielisesti – ja katosi.
”Gar.. Mitä nyt?”


Tummat, puiset vaunut olivat kodikkaan tutut ja niitä veti Garrettin rakas Liamn, puolimekaaninen poni, jonka takaruumis oli jouduttu korvaamaan mekaniikalla useita vuosia sitten. Mekaniikka sen vartalossa oli pahasti vanhentunutta näin nopean kehityksen aikana.
   Moni olikin jo kysynyt miksi hän ei ollut vaihtanut tätä tulisieluista ja kujeilevaa poniaan jo koreampaan elävään, puolimekaaniseen tai – nyt muodissa oleviin - kokomekaaniseen poniin tai hevoseen.
Ajuri hyppäsi ohjasiin heti kun näki Karelian lähestyvän Garrettia kannatellen.
”Garrett, mitä sinulle oikein tapahtui.. Valahdit aivan veltoksi!”
”Minä vain.. Se sen jälkeen kun tavarani varastettiin.. tunsin katseen. Näin… miehen.”
”Miehen?”
Lyhyen matkan aikana Garrett sai kerrottua tarinansa vakavan hiljaisuuden vallitessa.
   Mukulakivikadun aiheuttama tärinä vaimeni ja vaunu pysähtyi.

[Nukkemestari]

”En käsitä… katoaako hän tosiaan”
”Kyllä.”
Garrett oli huojentunut, että Karelia ei alkunut epäillä hänen mielenterveyttään. Tosin Karelia oli varmaan tottunut outouksiin.

Pihatie tuntui kumman pitkältä.
Karelia kiirehti edessä. Hän kurotti oven kahvaa.

”GARRETT”, karjaisi Garrettin isä, Benjamin paiskasi oven auki.
”Anteeksi, Karelia…”, sanoi Benjamin anteeksipyytävästi ja sujahti hänen ohitseen halaamaan Garrettia.
Benjamin oli lyhyenläntä mies, ja näytti noen tahrimine pellavanuttuineen savupiipusta pudonneelta kääpiöjoulupukilta. Hänen hiuksensa hapsottivat ja silmänsä harottivat. Garrett oli useasti kehotanut häntä käymään optikolla.
Garrett arvasi, että hänen isänsä oli varmaankin touhunnut jotain koettaan ja räjäyttänyt laboratorionsa. Tai enemmän.
Benjamin oli omalaatuinen liikemies, jonka kauppalaivat kuljettivat milloin mitäkin yli Candellin valtameren lähinnä Dullsgarden valtioon. Vapaa-aikansa hän toteutti asiaa mikä johtaisi vielä joskus hänen kuolemaansa, eli räjäytteli erilaisia alkemistisia sekoituksia.

”Isä, olen ihan nokinen…”, Garrett mutisi haudatessaan kasvonsa isänsä partaan, joutuen kumartumaan pahasti. Benjamin hymyili leveästi kuin kuu.
”Garrett-kultaseni, olet varmasti väsynyt, ja vaikka minun tekisi hirveästi näyttää eräs keksintöni, niin olet varmasti väsynyt. Näemme myöhemmin?”
”Kyllä, isä”
”Voi pojat, tämä tarkoittaa juhlaillallista… Karelia, olen todellakin pahoillani äskeisestä, mutta kävisitkö sanomassa keittiössä, että tekevät jotain Garrettin lempiruuista?”
Karelia, joka oli kuunnellut äkäisesti keskustelua, poistui mutisten ja kipeää kättänsä pidellen.
”Mene… öh, siistiytymään, ” Benjamin totesi vilkaistuaan itseään ja jatkoi: ”Tulen myöhemmin, minulla on tärkeätä asiaa.”
Garrettin uteliaisuus ei pärjännyt hänen voimattomuudelleen, joka valtasi hänet samalla hetkellä kun hän jäi yksin. Hän käveli eteisen halki kuin unessa.
Huoneessa hän lysähti makaamaan vatsalteen sängylle. Hetken hän vain keräsi voimia. Tuntui mahdottomalta liikuttaa raajaakaan. Hän kurotti ottamaan patjan välistä kirjeen, jonka oli saanut ystävältään muutama viikko sitten.


Garrett taitteli kirjeen hitaasti auki, sivellen ohutta paperia hajamielisesti.

Rakas Garrett,
En tiedä muistatko vielä minua. Olen Eleonora Wittenberg, ja saatat muistaa minut ajalta kun vielä asuit täällä Titon pienessä kaivoskylässä, joka on sittemmin vaurastunut ja kasvanut. Pyytäisin sinua käymään tänne, sillä muutan pian pois maasta.
Muutto Titosta ja koko Rosenwellistä vie kyllä aikani, mutta sitä ennen haluan kertoa kuinka paljon kadun sitä mitä olen silloin sanonut. Olin silloin pieni ja en tajunnut oikein, miksi kiusasimme sinua. Tulethan tänne, muuten sydäntäni painaa koko elämäni.

Toivon, että vastaat pian
Eleonora

Ps. Minulla on sinulle pieni lahja


Garrett hymyili surumielisesti kirjeelle. Hän oli yllättynyt saadessaan kirjeen Eleonoralta, jonka luuli unohtaneen hänet. Se oli ollut niitä aikoja, kun elettiin vielä suvaitsemattomuuden aikoja, jolloin kaikkea poikkeavaa pilkattiin. Hän riisui ja meni kylpyhuoneeseensa.
Kuuma, vaahtoinen ja pitkä kylpy sai Garrettin tuntemaan olonsa itsekseen.

Kun hän palasi takaisin huoneeseensa, se tuntui taas omalta. Tuttu, liian isokin sänky sai hänet tuntemaan itsensä aina vähän yksinäiseksi. Tumma puinen katto, johon pystyi hejastamaan nerokkaalla keksinnöllä tähtitaivaan ja takassa tuli. Garrettin inhoamat, uutuuttaan kiiltelevät kultaiset mekaaniset riikinkukot, jotka hän oli saanut sedältään yhdentenätoistana ja puolena syntymäpäivänään (sedällä oli surkea muisti). Ne olivat hänen mielestään liian koreilevat ja olivat jääneet siihen mihin lahjan avattuaan hän oli laskenutkin.
Karelia oli pitänyt ne uutuuttaan hohtavana.

Garrett kävi vaatekaappinsa kimppuun, valitsi vanhan, helmasta nukkaantuneen vaaleanoranssin sävyisen mekon. Hän puki sen päällensä ilman korsettia.
Garrettiin iski tunne, että joku tunne, että joku katseli häntä. hän käännähti ja mies kuin varjo kaamoksessa seisoi suoraan hänen takanaan ja takankin tuli oli muuttunut yönmustaksi.
”Pervo!”, hän kimmahti kun ei parempaakaan keksinyt ja tavoitteli läpäisyllään miehen poskea. Mies väisti ilmeettömänä askeleella taaksepäin ja loppukäsi, jonka olisi pitänyt osua häntä nenään, kulki tämän lävitse.
Garrett tuijotti kihelmöivää kättään
”Tiesin, että et ole tästä maailmasta… mutta…”
Garrett keskeytti ääneen ajattelunsa, sillä mies oli aukaissut suunsa.
”Olen nähnyt sinut joka päivä. olen nähnyt sinut niin kylvyssä, unessa kuin itkemässä. Tuskin voin olla perverssi”. Se ei ollut kysymys.
”Seuraatko sinä minua?”
”Osuit oikeaan”, mies vastasi.
Ovella koputettiin. Gar huokaisi ärsyyntyneesti ja huusi: ”Sisään vain!”

[Nukkemestari]

Benjamin oli siistiytynyt ennätysajassa. Kuunhohtoinen parta oli puhdas, eikä missään näkynyt jälkeä entisestä räjähdyksessä olevasta kääpiöstä.
   ”minulla on todella tärkeää asiaa, kultaseni”, Benjamin liversi ja jatkoi:
”Kuten tiedät, olet jo tarpeeksi vanha…”
Garrett ajatteli pahinta.
”…Tarpeeksi vanha menemään naimisiin menoon. siis naimaiässä.”
”Mutta isä.. minä olen mies…”
”Älä taas aloita tuota… olet androgyyni ja vielä kaunis nainen. Nykyään ollaan suvaitsevaisia,” Hän sanoi.
”Ja olen löytänyt tasokkaan miehen, joka voi elättää sinua yltäkylläisyydessä. Hän saapuu meille illalliselle!”
   Garrett oli juuri toteamassa:
”Ihanalla varoitusajalla ilmoitit”, kun isänsä jatkoi täyttä häkää kuin mekaaninen strutsi:
”Anteeksi Gar-kulta. Lyhyt varoitusaika, mutta hän ilmoitti tästä vasta tänään…”
”Eli unohdit.”
”Juuri niin.”

Benjamin jätti Garrettin ahtaaksi kutistuneeseen huoneeseen todettuaan:
”Ja laita nyt Ni-Yamin pöksyjen tähden joku uudempi mekko, ja korsetti! Taidan kutsua Karelian avuksesi.”

Odotellessaan Kareliaa (jolla on lyömätön tyylitaju, mutta joka ei yhteiskunta luokkansa takia itse voi pukeutua kalliisiin mekkoihin), Garrett otti pienen nyytin likaisen matkamekkonsa salataskusta. Nyytti oli kuvioitua ja violettia Zauzbenin silkkimäistä kangasta. Hän avasi sen hellävaroin.
   Se oli mekaanikkojen ja alkemistien yhteinen taidonnäyte, pieni kuparinvärinen salamanteri, jonka selkä kiilteli tummanpunaisten jalokivien ansiosta. Jalokivien sisällä välähteli kumma valo.
Garrett siveli hoikilla sormellaan sen selkää. Kaikki päivän sekamelska: Varas, mies, naimisiinmeno, mies… Tuntui pois pyyhityltä. Tai ei muistot poissa ollut, ne vaan tuntuivat pehmeämmiltä. Jokin salamanterin jalokivissä värähti voimakkaammin. Sen silmiin nousi valo ja se alkoi liikkua.
   Gar hymyili. tässä se alkemistien osuus. Se tosiaan keräsi negatiivisia tunteita itseensä ja käytti ne energianaan.
”Ja Eleanoran kunniaksi olet nimeltäsi Eleeah”.

Karelia koputti tavan omaisella tyylillään oveen (kaksi nopeaa ja sitten kärsimätön jalan liike). Garrett pomppasi ylös ja avasi oven.
”Kuulitko…”
”Kuulin jo…”, Karelia totesi huudahtaen, ja teki liioitellun järkyttyneen ilmeen kasvoilleen.

                                              * * * * *

”Et usko kuinka paljon on ehtinyt.” Karelia kiskaisi korsettia kireämmäksi.
”- ehtinyt sattua sen jälkeen kun ero-.” Kiskaisu.
”-simme. Se mies puhui minulle…”
Karelia pysähtyi yhden jumalan pierun ajaksi. Siitten hän kiskaisi kovempaa ja sitoi korsetin nauhat. Salamanteri rapisteli jossain ja Karelia näytti saavan sydänkohtauksen. Hän katsahti äkisti äänen suuntaan.
”Oi aikoja, kun Garrett näkee salaperäisiä miehiä ja metalliset salamanterit rymistelevät nurkissa,” Hän sanoi. Muutama harppaus ja salamanteri roikkui hänen sormiaan hännästään. Karelia katsoi sitä ensin kauempaa, mutta uskottuaan että se ei ollut vaaralline tunki sen melkein silmäänsä.
”Uskomatonta työtä… tosin vihaan liskoja… ja sitten vielä naimisiinkin,” Karelia kuiskasi viitaten edelliseen lauseeseensa.
”Sain tuon salamanterin Eleanoralta. Upea se on. Ai niin, sen nimi on Eleeah.”

Äänetön hiljaisuus.

Garrett sanoi, lähes kuiskasi: ”Uskoisin jo tulleeni hulluksi, jos sinä et uskoisi minua…”
”Viis siitä, nyt puhutaan sulhosta!” Taloudenhoitajatar näytti kihisevän innostuksesta.

”Hihii, mitä toivot sulhasehdokkaaksi näyttävän?” hän riemuitsi.
”Olet toivoton, Karelia”, Garrett naurahteli ja yhtyi hauskanpitoon.
   ”en oikein tiedä.. sisältö on kuitenkin tärkein. kunhan ei ole satavuotias kääkkä.”
”Moni kone päältä kaunis,” säesti Karelia.

      * * * * *
Garrett oli viimein kauneimmillaan (vaikka ei hän mikään kaunotar ollutkaan), jokainen punainen kihara paikoillaan kampauksessa, jokainen kohta mekon pitsissä suorassa ja rypyttömänä.
   Karelia heilautti kokovartalopeilin luomuksensa eteen.
”Kyllä olet sievä,” Karelia päivitteli ja huokasi.
”Kyllä… mutta mitä en halua naimisiin,” nurisi Garrett samalla tavalla kuin lapsenakin parhaalle ystävälleen.
”Olen niin onnellinen!”
”Senkö takia, että minut naitetaan kuitenkin jollekkin raihnaiselle vanhalle miehelle?”
”ei.. minä rakastan häitä!” Karelia huudahti ja halasi äkillisesti Garrettia.
”Oletko edes ollut yksissä?”
”No en…”

Garrett huokasi.
”En olisi uskonut sinusta… hieno oppia uusia asioita…”
”Kappas vaan.”
Karelia nosteli kulmakarvojaan.

                                    [Loppuupi tämä luku vihdoin]

[Nukkemestari]

-Toinen luku-

MONENLAISTA MIESTÄ

Porras alas päin.
Garrett katseli kenkiään.
Toinen porras.
”Jaaaha, Karelia on taas laiskotellut portaiden nurkissa… ei kun… KESKITY!”
Astuessaan viimeiselle portaalle Garrett nosti katseensa väkinäisesti hymyillen.

Hän hämmentyi. Mies vaipuneena toiselle polvelleen, katse tiiviisti lattiassa. Ja ojensi hänelle valkeata ruusua. Mies vaikutti tutulta korpinmustine hiuksineen.

Mies nosti katseensa.
Se oli sama mies, jonka kanssa Garrett oli aikaisemmin puhunut. Basiliskin katseinen mies.
Mies katsoi häntä silmiin.
”Ei, ei se ole sama mies,” Garrett mietti.
”Ei voi olla, ei mitenkään. Hänellä ei ole niitä kamalia silmiä.”
Basiliskin tuijotus oli tiessään. Miehen silmien katse oli lämmin ja hienostunut.

”Garrett, tyttäreni,” Benjamin sanoi.
”Tämä on Kreivi Edwin Bellinghouse.”
”Arvon herra, tässä on tyttäreni Garrett.”

”Kauneutenne vetää vertoja tälle ruusulle.”
Edwin otti kiinni Garrettin kädestä, ja suuteli kevyesti ranteen verisuonille, kuten tapana oli. Miehen katse ei osoittanut, että tämä olisi tunnistanut Garrettin.
Silti yhdennäköisyys oli hämmästyttävä. Sama hiukan ulkoneva alahuuli, sama hienostuneen vaalea iho, samat sirot kädet, sama ryhti.
Katse vain oli erilainen, ja ilme kokonaisilme ystävällisempi.

”Kreivi, saanen tarjota teille vaatimattoman illallisen?”
Edwin kumarsi pienesti Benjamille.
Benjamin johdatti Kreivin ja Garrettin ruokasaliin. Garrett hämmentyi, kun kreivi oli vetänyt hänet käsikynkkään.
Matkalla Edwin ehti vielä ihastella Hastingsien sukutauluja.

He istuivat pitkään tammipöytään, joka kolmella syöjällä näytti perin tyhjältä:
Talon isäntänä Benjamin istui ensiksi päätyyn, sitten kunnia vieras (ja ainoa vieras) oikealle, ja Garrett vasemmalle puolelle pöytää, kun Benjamin oli huudahtanut:
”Istukaa toki!”

Karelia, joka lymysi yhden kiviseinustan punaisen verhon takana, pujahti palvelijoiden käytävän kautta keittiöön.

Garrett katsahti ulos. Oli vielä lian aikaista illalliselle, mutta eiköhän isä tiennyt mitä teki...

Palvelijoiden käytävästä pelmahti ensiksi hienoinen ruuan tuoksu, sitten tarjoilija robotit.
”Pyydän anteeksi, tarjoilijamme ovat hiukan vanhentuneita, niiden liikkeet eivät ole niin siveät kuin uusien mallejen.”
”Ei se mitään, herra Hastings. Kuka nyt pysyisikään ajan tasalla roboteista, kun tekniikka kehittyy niin huimaa vauhtia nykyään?”

Samaan aikaan tarjoilijat asettelivat heidän eteensä mitä herkullisimpia alkupaloja: höyryävää ja suussa sulavan pehmeäksi haudutettua kananpoikaa ja vuohenjuustoa vartaassa, ja tummaa hunajakastiketta.
Juomana oli Benjamin kauppalaivojen tuomaa pohjoisen viiniä, jonka tummat värit ja täyteläisyys sopi loistavasti yhteen hunajakastikkeen kanssa.
”Herkullista,” virkkoi kreivi.
”Mukavaa, kun pidät,” Garrett sanoi, kun näki isänsä odottavan katseen.

Pääruoka saapui hopeatarjottimella. aitoa merimiehen kauhua, haita kypsennettynä tietyllä tavalla, joka sai sen lihan maistumaan taivaalliselta. sitä oli vielä vähän grillattu, ja tarjottimella viipaleiden väliin oli laitettu paistettuja tomaatteja ja appelsiinejä.

”Candellin haita,” Arveli Edwin ensimmäisen haukkaisun jälkeen.
”Kyllä, kyllä. Itse pidän enemmän pohjoisen haista, mutta sitä on mahdotonta saada tähän vuodenaikaan.”
”Niin. Itse pidän enemmän nimenomaan Candellinmeren haista. Pohjoisen hai on mielestäni liian suolaista.”
”Kauppamatkoillani olen usein maistanut eksoottisia ruokia. oletteko syöneet koskaan Fanzerian partahaita?”
”en ole, mutta olen kuullut…”

Fanzerian mainitseminen toi Garrettin mieleen Eleanoran lahjan.
”Isä?” Garrett kysyi varovasti.
”Niin kultaseni?”
”Sain tämän Eleanoralta.”
Garrett kaivoi esille Eleeah-salamanterinsa. Yllättäen salamanteri kiemurtelikin alas Garrettin kättä, ja syöksyi huimaavaa vauhtia aterimien ja tarjottimien välistä kohti Edwiniä. Edwin perääntyi kauhistuneena.

Benjamin ehti tointua hämmennyksestä, ja nappasi metalli salamanterin nopealla kaapaisulla.

*****
Garrett pyyteli anteeksi Benjamin säestäessä.
”Ei se mitään, ei se mitään ja kiitos… illallisesta,” kreivi sanoi hermostuneena. hän nousi ja teki selvästi lähtöä.
”Älkäähän, istukaa… jälkiruoka!” Benjamin ähisi ja nousi itsekin ylös.
”Minun pitää ikävä kyllä mennä. Anteeksi.”

Ovella Edwin pysähtyi vielä, kääntyi ja palasi.
”Anteeksi, Garrett-neiti. Unohdin lahjasi.”
”tämä on aivan liikaa,” Garrett sanoi etiketin mukaisesti, mutta otti vastaan lahjan.
Garrett nyökkäsi.

”Nyt minun pitää mennä,” mies sanoi ja lähti kohti ulko-ovea.

Viime hetkillä Garrett luuli näkevänsä jotain kummallista. Mutta eihän se voinut olla totta:
Ihan kuin toinen puoli miehen ihosta olisi muuttunut läpikuultavaksi.
Garrett nousi.
”Mihin menet, kultaseni?” Benjamin kysyi.
”Huoneeseeni. Haluan nukkua kunnon yöunet, ja rentoutua ennen maaten panoa.”
”Selvä on. Haluatko, että lähetän jälkiruuan ja jotain pientä sinne?”
”Karelia voi kantaa.”
”Se on sitä lähettämistä, kultaseni.”
”Ai…”

*****

”Ai Karelia kantaa? Mokomakin… Ota nyt edes tuo lusikka, se tippuu ihan juuri,” Karelia marmatti.
Garrett otti lusikan ja napautti Kareliaa päähän sillä saman tien. Karelia loi pahan silmäyksen viattomaan Garrettiin.
Benjamin oli ”lähettänyt” pikku purtavaa enemmän kuin Garrett söisi viikossa.

Oli suklaata, hedelmiä, leipää, omenamehua, leivoksia ja ties mitä. Lisäksi oli vielä jälkiruoka, muutama pientä leivosta, jossa oli sisällä tummasuklaa kastiketta, kuohkeata kermavaahtoa ja tuore punainen kirsikka.

”Karelia hei, sinä voitkin auttaa minua tämän kasan tuhoamisessa!”

(A/N Ihanaa, uusi luku! jatkuu...)

[elendir]

Tää on mielenkiintonen ja koukuttava. Jotenkin ihanaa vaihtelua kaikelle muulle ja luen varmasti loppuun asti jos jaksat noita osia tänne lisäillä

[Nukkemestari]

Tää on mielenkiintonen ja koukuttava. Jotenkin ihanaa vaihtelua kaikelle muulle ja luen varmasti loppuun asti jos jaksat noita osia tänne lisäillä

OOh, mahtia, ensimmäinen kommentoija! Mä aloinkin jo huolestua, mutta näköjään itsepäinen tuplapostaaja kvartopostaaja! (nelinkertainen peräkkäinen postaus).

Mä rakastan sua, mennäänkö  naimi... (tai ei, ei ole kai ole suomessa sallittua mun kanssa naimisiin..)

[Nukkemestari]

Mies ponkaisi ripeästi liikkeelle Garrett perässään ja varastamansa kukkaro kädessään. Väkijoukko ei huomannut pakenevaa varasta ja ne ketkä huomasivatkin eivät kenties välittäneet. Garrett nuorena miehenä saisi tämän kyllä itsekin kiinni. "Olisi ollut eri asia, jos olisin ollut nainen hädässä", Garrett huomasi ajattelevansa.
Mies poukkoili väkijoukon seassa. Tori kuitenkin loppui uhkaavasti, joten mies kääntyi äkisti ja huomasi päätyneensä kahden kaksikerroksisen talon reunustamalle umpikujalle.

Garrett lähestyi miestä kostonhaluinen ilme kasvoillaan. Tämä nuori mies nielaisi ja etsi harhailevalla katseellaan pakoreittiä.
Garrett tönäisi miestä ja irvistäen tämä tömähti kiviseinään.
"Varas", Sihisi Garrett.
"En, minä vain…"
"Varastit juna-asemalla tavarani ja nyt kukkaroni!"
Miehen kasvoille valahti miettivä, hämmentynyt ilme.
Muutama sekuntia myöhemmin hänellä valkeni.
"Mutta… se nainen…"
"En ole nainen"
"Taisit yllättää minut enemmän kuin minä sinua", Mies päivitteli.

"Minusta tuntuu... minun on parasta selittää."
"Niin olisi. Liittyykö se katoava mieskin sinuun?"
"Katoava mies…" Miehen ruskeat silmät näyttivät entistäkin hämmentyneemmiltä, mutta Garrett näki, että aivot puuhasivat suunnitelmiaan koko ajan.
"Jep, pahan suopa ja… äh, antaa olla."
"Onko hän synkkä, pahaenteinen ja tuntuu seuraavan sinua joka paikkaan?"
"Kyllä, mutta"
"Luoja mikä sotku… Minun täytyy viedä sinut pää majaan, neiti.. tai herra, mikä sitten haluat olla…"
"Hastings. Garrett Hastings."
"Selvä. Voit kutsua minua Tediksi. Suku nimeä minulla ei ole."

Huomatessaan Garrettin epäilevän katseen Ted kiirehti sanomaan:
"Tietty kerron sinulle paljon täälläkin, jos haluat"
"Tietysti haluan."
"Nämä ovat arkoja asioita. Ja seinilläkin voi olla korvat."

Garrett nyökkäsi. Hän ei uskonut tippaakaan mitä Ted sanoi, vaikka tämä näyttikin puhuvan totta. Kun hän oli varas, ei hänen sanoihinsa kannattanut luottaa.
"Ottaisin kukkaroni takaisin. Nyt.
Ted vei oikean kätensä vasempaan hihaansa, ja vetäisi Garrettin nahka kukkaron esiin. Ted ojensi varovasti kukkaron Garrettille, joka kiskaisi kukkaron kiukkuisesti itselleen.

Ted kröhäisi kuin aloittaisi puhetta.
"Olen.. pahoillani", hän aloitti.
"Syytäkin on."
"… On sattunut paha väärin käsitys. Olin siellä juna-asemalla viemässä erään vakoojan tavaroita."
"Jassoo", Garrett nauroi päänsisäisesti hölmölle selitykselle.
"Niin. Voit kuvitella kuinka hämmästyin kun laukussa olikin vain vaatteita ja muuta normaalia."

Garrett ei ollut uskoa korviaan. Voiko selvempää valhetta olla olemassa?
"No miksi veit kukkaroni?" Garrett kysyi ivallisesti.
"No, minä ikään kuin harrastan varastamista. Pidän taitojani ylläni kunnes emäntäni niitä tarvitsee. Huomasithan itsekkin, että olen ruosteessa?"
"Kuka on emäntäsi?"
"Kaunis ja viisas Nimue, neiti. Tuskin hänen syntymä nimensä, mutta sillä nimellä hänet tunnemme."
"Tunnemme?"
"Hänellä on monta sataa, kenties enemmänkin, palveluksessaan", Ted hymähti ja jatkoi:
"Sillä jokin on oudosti. On kenties syttymässä sota, maan ala kuhistaan jo siitä. Nimue ja hänen seuraajansa valmistautuvat."

Garrett ei tiennyt mitä ajatella. Ted esitti kyllä asiansa hyvin uskottavasti.
"En voi kertoa enempää ulkona, anteeksi Garrett-neiti. Mutta jos annat minun johdattaa sinut tukikohtaamme niin…"
"Hyvä on", Garrett huomasi vastaavansa. Ted ei vaikuttanut uhkaavalta, ja Garrett halusi kuulla lisää tästä loistavasti sepitetystä valheesta.

*****

He kulkivat mutkitellen ja Garrettin suuntavaisto joutui suunnattomalle koetukselle.
Ted joka syöksähteli ympäriinsä, mutta pysähtyi aina välillä odottamaan Garrettia. He kulkivat pitkin monia siltoja, jotka olivat ainoita kulkureittejä yli Doubfiren kaupunkia halkovien jokien. Ted melkein juoksi pitkin kaupungin köyhimpien alueen mutaisia katuja.
Garrett kun huomasi heidän kiertävän kehää, oli kulunut jo yli tunti. He olivat taas kadulla, jonka Garrett tiesi vievän torille.
Tedkin huomasi erehdyksensä ja vilkuili kuin pakoreittiä etsien.
"Ted kuules," Garrett sanoi hyytävästi.
"Minua et onnistu eksyttämään, joten viet minut nyt perille. Heti."

"Garrett!" Tuttu ääni huudahti ties kuinka monetta kertaa näiden kahden päivän aikana.
"Mitä sinä täällä teet?" Virkkoi Karelia pullonpohjan värisessä, yksinkertaisessa hameessaan ja samansävyisessä tunikassaan. Asu ei kaikista puutteistaan huolimatta olisi voinut sopia paremmin kenellekään muulle, kuin Karelialle.

"Ja kuka tämä on?" Karelia loi arvioivan katseen Tediin.
"Kuka tämä nuori mies on? Rakastettu?" Hän kysyi ja nosti kasvoilleen vinon hymyn.
"Ei tietenkään. Ja hän on… Ted. Hän on se varas joka vei matkatavarani."
Karelialla kesti hiukan aikaa käsittää, mutta totesi sitten:
"Pelkäsi joutuvani kysymään: No, oletko nyt suhteessanne mies vai nainen, joka on yksi painajaisistani", hän sanoi ja jatkoi:
"Mutta nyt takaisin asiaan. Mitä hemmettiä vaeltelet varkaan kanssa?"

Garrettia melkein nauratti Karelian sujuva ja nopea kielen käyttö. Äskeinen kommentti oli puhuttu melkein kokonaan putkeen.

"Ted oli viemässä minu…" Garrett sanoi ja madalsi äänensä vitsikkään salaperäiseksi: "Salaiseen päämajaansa salaisen emäntänsä Nimuen luokse. Jotta voisi kertoa jostain salaperäisestä sodasta tai jotain. Minua vainoavasta miehestä ja ymmärräthän?"
"Selvä", Karelia sanoi ja mutristi kulmakarvojaan.
"Ja sinä tulet mukaan, eikö totta?"
"Tietty, Mutta odotahan."

Karelia katsahti ympärilleen ja äkkäsi takkutukkaisen pojan kuljeskelemassa tölkkiä potkien lähistöllä.
Karelia harppasi pari askelta, ja pelästytti pojan pahanpäiväisesti kiskaistessaan tämän sottaisen paidan niskamuksesta ympäri.

"Poju, mikä on nimesi?"
"Bren-Brendon, rouva", poika änkytti ja sotkuisten hiusten alta pilkahtavat korvat punehtuivat.
"No, poju. Haluatko ansaita hieman taskurahaa?"
"Tietysti…. Anteeksi, kyllä, rouva. Mielelläni."
"Onko sinulla ajoneuvoa tai nopeita kinttuja, jolla pääsisit nopeasti viemään ostokseni perille? Muuten maito voi käydä pahaksi."
"On minulla, on tietty. Minun koirani Rek. Metallinen selkä. Alkaa olla jo vanha, mutta kestää minut ja ostokset."
"No, vauhtia sitten. Ota tästä nämäpronssiropot. Kun tulet perille voit pyytää talon herralta, Benjamin Hastingsiä antamaan sinulle vielä kaksi lisää. Voit myös ottaa yhden appelsiinin korista, jos haluat."
"Jukra, kiitos! Vien ostoksesi heti!"
"Parempikin olisi."
"Juku, kiitos", Poju huudahti vielä ja katosi ostoskorin kera.

"Noin. Nyt voin tulla mukaan", Karelia totesi Garelialle ja nopeudestaan ällistyneelle Tedille.
"Ted. Vie meidät sinne "päämajallesi" tai vien sinut kärsimään rangaistusta varkaudesta", Garrett uhkasi.

"Ja", hän lisäsi: "emme ole Karelian kanssa kumpikaan mitään heikkoja naisia."
"Häh? En yritäkään ymmärtää. Eikö hänkään ole nainen?"
"En. Garret, sinähän levittelet asiaa kuin Lihava-Joe hien hajuaan."

"Olettepa omituinen parivaljakko", Ted sanoi ja Garrett katsoi häntä.
Tedin ovelat silmät olivat viimeinen asia, minkä Garrett näki. Maailma musteni hänen silmissään.


A/N En ole ihan tyytyväinen tuohon Tedin pakenemis kohtaan, mut korjaillaan.

Tässä hauska lause:

Lainaa:
Garrettin suuntavaisto joutui suunnattomalle koetukselle.


EXTRA: http://www.youtube.com/watch?v=EzvlMBv5F0U

[elendir]

Jännään kohtaan jätit Juoni syveni mukavasti ja jatkoa odottaa nyt kahta kauheammin.
Olen edelleen lukijoiden joukossa

[mayapple]

Gee rakkahin täähän oli ihan hyvä <33 Yksi arvaus kuka mä oikeasti olen (Miksköhän mä jaksoin lukee tän täällä, mutten Hopeisessa....)

[Nukkemestari]

elendir, olen edelleen sitä mieltä että menemme naimi.. ai niin, ei se olekkaan sallittua minun kanssa, veiläkään.
Juoni tulee syvenee (tai oikeastaan sotkeentumaan) paljon. Välil pelkään etten pysy itse mukana, mutta keksin aina kohtia, jotka on väärin/joihin pitää keksiä jotain. Mut ei kyl koko juoni olekkaan vie suunniteltu

Pixie arvelisin sinun olevan... Sepi! Tai entti. Ei, kyl Sepi, kuullostaa Sepiltä enemmän.

[mrVictim]

Päätin tulla ilmoittamaan, että myös minä seuraan.

Tähän mennessä on lukemani ollut erittäin mielenkiintoista, juoni ja koko idis on mukavan mielikuvituksellinen.transuja iih (?) Ei liian kliseinen jne. Ja toteutuskin on ihan muikea, pienellä editoinnilla tästä saa vaikka mitä!
Odotan innolla jatkoa  

Typoja (pääosin yhdyssanavirheitä) ja tietynlaista tökkimistä lauserakenteissa ym. esiintyi kuitenkin tosiaan sen verran runsaasti, että "varsinainen" beta vois olla ihan jees. Samoin ikäraja edes otsikkoon, vaikken mikään mode tosiaan olekaan...joku siitä kumminkin jossain vaiheessa valittaa, jollen minä. edits: eiiikun olihan siellä, olempa sokea...nevermind.

[Nukkemestari]

Auts. Joku kommentoi... mistä sä tän nyt kekkasit, mrVictim tämä kun on varmaan valunut aika monen sivun taakse.

No kiitos kuitenkin. Tämä on nyt vähän unohduksissa oleva originaali, sillä haavelen uudelleen kirjoittamisesta. Juttu on liian nopeaa ja Garrett aika Mary Sue. Kirjoittaisin koko jutun alusta. Kareliasta tulisi ehkä päähenkilö, minua ärsyttää kun hyvä hahmo, enkä pääse näyttämään hänestä useampia puolia... Noh, tässäpä iloksenne vielä pieni pätkä joka on koneella...


-Kolmas luku-
    Suojelija

”Mitä…” Garrett sanoi, ja jatkoi tuntiessaan ampiaisparvimaisen kivun surisevan päässään: ”…hemmettiä tapahtui? Karelia? ...Ted?”
”Anteeksi. Noin käy yleensä kun tuon ensimmäistä kertaa kuolevaisille. Jouduin käyttämään voimianne ja nopea voiman ulosotto yleensä”
”Olisit voinut varoittaa ensin, olo on kuin olisin jäänyt viisi kertaa junan alle”, Karelia sätti.
”Tässä vaiheessa sinun pitäisi kysyä ”Mikä sinä olet?” tai muuta vastaavaa, mutta kelvanneehan tuokin.”

He olivat saapuneet kalpeasti valaistuun kivisaliin. Garrettista tuntui, että he olivat maan alla, sillä ilma oli tiiviimpää ja ympärillä tuoksui voimakkaasti mullalle. Kalmon haju leijui tässä äänettömän oloisessa salissa.
”Tervetuloa katakombeihin. Näitä kutsutaan kolmannen toista mukaan Danten saleiksi.”
Karelian hiukan kysyvään ilmeeseen hän vastasi:
”Kyllä. Maapäällä he eivät tunnusta Danten oloa, mutta maan alla voit tuntea ja nähdä hänet, tuon kalmojumalan. Kolmannentoista huoneen herraksihan häntä kutsunevat.”
Hän jatkoi:
”Korjatkaa luunne ja tulkaa perässä, sillä jos jätätte yhdenkin luunne tänne, ne katoavat muiden joukkoon ja niistä tulee Danten omaisuutta.

Ted asteli tottuneena salin poikki, joidenkin ja joidenkin pienten eläinten luurangot rapisivat hänen jaloissaan.
”Ei tämä mitään, odottakaapa kun pääsette kävelemään ihmisten luurankojen yli”,Ted sanoi nähdessään Karelian inhoavan ilmeen.

Karelia nosti helmojaan ja lähti nyrpeä ilme kasvoillaan kävelemään Tedin perässä.

[mrVictim]

mistä sä tän nyt kekkasit, mrVictim tämä kun on varmaan valunut aika monen sivun taakse.

Eksyin seikkailemaan tuolla sun Purjogalaksissas, ja siellähän se huusi taikasanan että Steampunk.
Pikkuasioihin, kuten esim. viimeisin päivitysaika en älynnytkään sitten kiinnittää huomiota  Oonhan tämä ehkä ihan hitusen vanha..

Jjoo mutta, kirjottele ihmeessä lisää/uusiksi/mitä ikinä, on tosiaan varsin muokkauksen arvoinen tämä idea.