A.M.Charlotte Kiitos kommentistasi, ihanaa että pidät tästä ficistä. Todellakin sellaiseksi sana pitäisi olla vain kerran
Odotas vain, nyt Remuskin tulee kehiin... <3
24.11.1996
Tänään teen sen, minulle tuli mahdollisuus jäädä Remuksen kanssa kahden kesken Kotikoloon, kun Arthur on töissä ja Molly käy asioilla.
No tein sen, ja en tee mitään sellaista enää ikinä, se ei todellakaan sujunut hyvin, ei edes kohtalaisesti, onneksi tämä ei ole kenellekään luettavaksi tarkoitettua materiaalia, kukaan ei saisi selvää kun kyyneleet sotkevat musteen. Minun on pakko kertoa tapahtunut, en pysty millään pitämään sitä ainoastaan sydämelläni, en voi kertoa oikeasti kellekään.
Istuimme kahdestaan juomassa vanilja teetä (tai laadusta en ole varma kun katselin Remuksen silmiä), Kotikolon keittiössä, sydämeni tykytti aivan kurkussa asti, me olimme molemmat hiljaa kunnes minä hölmö avasin suuni.
Keskusteli meni kutakuinkin näin,
» Minulla on sinulle tärkeää asiaa, todella tärkeää», sanoin rikkoen myös hiljaisuuden.
» Mitä, kerro pian, aion nimittäin mennä kävelylle», Remus sanoi. Juuri kun olin aikeissa sanoa asiani, Remuksen silmät tuikahtivat ja olin kuin sulaa vahaa.
»No voin kertoa sen sitten myöhemmin, tai jos voisin tulla mukaan», sain sanotuksi mutta möngertäen ja häpesin samassa silmät päästäni.
»Jos haluat, en voi estää», Remus hymähti, ja hänen perässään yritin kompastelematta mennä eteiseen.
Aloitin melko hyvin, mutta nyt vasta kävikin huonosti,
»Remus olen hautonut jo melkein vuoden sydämessäni yhtä asiaa, jonka haluan kertoa», sanoin ja yritin vältellä hänen katsettaan huonoin tuloksin.
»Mistä moinen luottamus?», Remus ihmetteli.
» Ensin, olin vain ihastunut, janosin katsettasi ja halusin olla lähelläsi, myöhemmin… Remus minä taisin rakastua sinuun», kerroin hyvin nopeasti ja halusin vain pois. Remuksen kasvot eivät värähtäneetkään, tuskallinen hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden.
»Nymphadora, ei se onnistuisi, tiedät sen itsekin, olemme liian erilaisia, sitä paitsi olen hyvin köyhä, vaarallinen, ja liian vanha sinulle. Ei puutu montaakaan vuotta niin voisin olla isäsi. Olen pahoillani, hyvin pahoillani, vika ei ole sinussa. » Remus sanoi minulle tyynesti, miten hän pystyi olemaan noin tyyni?
Silmäni sumenivat kyyneleistä.
»Arvasin, tiesin sen, mutta en saanut itseltäni rauhaa, ennen kuin kerroin. Nyt tiedät ja minä tiedän. Toivoin etteivät ne asiat haittaisi, ei minua haittaisi, siksi rakastan sinua, kun olet tuollainen mies, arvet tuovat oman osansa jo muutenkin komeisiin kasvoihisi. Emmekö voisi yrittää? » kysyin toiveikkaasti, ja sitten Remus näytti hyvin surulliselta.
»Olen hyvin otettu, jos olen jonkun naispuolisen mielestä komea, mutta koita ymmärtää Tonks, se ei toimisi. Ymmärrän jos et puhu minulle tämän jälkeen tai vihaat minua. Minun täytyy mennä», Remus sanoi hyvin surullisen oloisena.
» Ymmärrän, enkä voi suuttua tai olla puhumatta, ei sinulle voi olla. Kuuntele vielä tämä asia, olet ainoa jota todella olen koko elämäni aikana rakastanut. » sanoin ja yritin hymyillä Remukselle joka pian ilmiintyi pois.
Itkin ja kävelin yksin, ajatukset piti saada selviksi ennen paluuta jotta kaikki olisi kuin ennen, vaikka todellisuudessa mikään ei ole kuin ennen ainakaan sydämessäni. Tekisi vain mieli tehdä töitä, töitä, töitä jotta unohtaisin. Luulen ettei tämä ollut Remuksellekaan kovin helppoa…
Kun tulin Kotikoloon takaisin, Molly oli palannut ja hyökkäsi heti kimppuuni kertoen että oli tiennyt jo jonkin aikaa rakkaudestani Remukseen. Yritin vaihtaa puheenaihetta, mutta turhaan… Sitten hän sanoi, tai oikeastaan kysyi syytä minkä takia Remus oli istunut hyvin vaisun oloisena ja punaisine silmineen keittiönpöydän ääressä ja oli lähtenyt heti pois kun hän tuli. Molly myös mainitsi että hiukseni olivat harmaat, voitko kuvitella harmaat, en todellakaan ole muuttanut niitä tarkoituksella, ilmeisesti ne vaihtuvat myös mielentilan mukaan.
Sydäntä kuristi, Remus ei ollut hymyssä suin, hän kärsi siis yhtä paljon ehkä enemmänkin kuin minä. En kertonut asiasta mitään ja luulin että Molly arvasi itse asian laidan, luultavasti vielä aivan oikeinkin.
06.02.1997
Minä en kestä, Remus on liian normaali, ylinormaali suorastaan. Miksei hän voisi olla vaikka suuttunut tai muuta, niin ei ärsyttäisi niin paljon.
Kaiken tuon lisäksi, täytin tänään 24-vuotta, olen taas vuoden vanhempi, taas saan kuulla enemmän puheita miksei minulla ole miesystävää, enkä voi oikeastaan vastata »Juu ei ole ei, kun en kelvannut hänelle koska hän on minua vanhempi – ei oikein toimisi, ja se olisi vielä mautontakin.
Molly oli leiponut suklaakakun, Remus taas kiitteli liian vuolaasti, joskus se ärsyttää. Itse juhlista puhumattakaan, vain minä, Remus, Molly & Arthur – Jipii mitkä juhlat, elämäni parhaimmat, muistan ne ikuisesti.
Yksi hyvä asia sentään on, nimittäin ainakin hetkellisesti minun ja Remuksen ikäero on vuoden vähemmän – ei taida kyllä ihan oikeasti olla, mutta tulee parempi mieli kun ajattelen niin
Hassua ajatella tällaisia kuin nuorempanakin. Mietin että mitä jos joku lukisi tätä päiväkirjaa, lievästi sanottuna kuolisin häpeästä ja jos Remus lukisi vajoaisin sen lisäksi vielä maan alle.
Sinuna en jättäisi tätä sängylle aukinaisena
RWMinä kuristan Ronin vielä joku päivä, Molly ei kyllä varmaan antaisi, no ehkä minun ei tarvitsekaan, jos hän ei ole lukenut kuin tämän kohdan ainoastaan.
18.04.1997
Hän hymyili, lempeää hymyään joka saa minut aivan veteläksi yhä, vaikka yritän unohtaa kaiken. Kaikki oli siis lähes normaalia, jos särkynyttä sydäntäni ei lasketa, tai no en tiedä vaikka Remuksenkin sydän olisi reikiä täynnä.
Tänään oli myös joku killan kokous, todella moni uupui, ja ne vähäisetkin jotka olivat paikalla mukaan lukien minä, olivat hyvin väsyneitä päivystyksen vuoksi. Miksi kaikki tuijottivat minua? Joku on siis juorunnut, toivottavasti se ei ollut Molly… tai Ron, hän ei voi sen jälkeen tehdä enää ikinä lapsia. Säälin Remusta, hänkin joutui katseiden kohteeksi, oikeastaan se oli minun vikani.
Yritin puhua Remukselle kokouksen jälkeen, änkytin jotain, hän hymyili lempeästi ja sanoi ettei ehtinyt puhua juuri nyt. Onneksi en ehtinyt sanoa mitään, ties mitä olisin sanonut…
Olen pohtinut aikani kuluksi kun töissäkään ei voi käydä joka päivä, että onko Remuksella ollut joskus naisia, Siriuksen mukaan vain muutama koulujuttu, ei sen enempää. En usko, mistä rakas serkkuni tietää mitä Remus on puuhaillut hänen ollessaan Azkabanissa? Eikä tuollaisia asioita kysytä päin naamaa.
Meneepä hankalaksi, en taida käyttää aivojani enää koskaan.
14.06.1997
Kuolema liippasi kyllä aivan liian läheltä tänään, mutta jos totta puhutaan, se on pienin murhe tällä hetkellä. Että minua ärsyttää, minkä hemmetin takia… se on häiritsevää, en voi uskoa edes koko asiaa.
Tänään illalla sairaalasiivessä, Bill oli saanut ihmissuden pureman, olimme kaikki läsnä kun Harry tuli puolikuolleena, joku kertoi Dumbledoren kuolleen… leväätköön rauhassa. Remus romahti täysin, en pystynyt katsomaan häntä, halusin lohduttaa, mutta tiesin että hän ei ottaisi sitä vastaan.
Molly ja Fleur riitelivät jälleen Billistä, tällä kertaa siitä rakastiko Fleur miestä silti vaikka hän olisi susi. Hän rakasti, Molly ei uskonut. Samassa, en oikein itsekään huomannut kun sanoin Remukselle että eihän se heitäkään haittaa, niin kuin ei minuakaan. Remus kielsi taas, pian jostain syystä roikuin hänen kaavussaan (!!), mies sanoi että olisi minulle liian köyhä, vaarallinen ja vanha, kielsin ne kaikki. Hän olisi juuri täydellinen, nuo kolme ominaisuutta ovat osa Remusta, niitä minä rakastan.
Lähdin pois, yritin pidätellä kyyneleitä, niitä kyyneleitä mitä parhaillaan itken. Bellatrix olisi sittenkin saanut osua, ei minulla ole enää syytä elää. En saisi rakastamaani. Tappakaa minut…
Kuulin että Remus oli kadonnut jonnekin.
15.06.1997
Alastor kutsui minua taas Nymphadoraksi ja sitten vielä tappelin siitä asiasta. Kuolin tylsyyteenkin, ei voinut lähteä kotiin ja koululla ei ollut mitään tekemistä.
Olimme ulkona, kaikki kiltalaiset, Remus tuli luokseni, sydämeni pomppi, hän sanoi
» Tonks minulla on asiaa, koskien…» Remus aloitti, mutta sitten joku perhanan perhe tuli kyselemään minulta Dumbledoren hautajaisista, nyt en välttämättä koskaan kuule mitä Remuksella oli asiaa…
Onneksi joku keksi että voisimme kertoa toisillemme koulumuistoja, se sai kaikkien ajatukset muualle, kiitos Mollylle. Olin taivaissa kun sain kuunnella Remuksen pehmeän karheaa ääntä joka miellyttää korvaa aivan liikaa.
16.06.1997
Tänään tapahtui jotain aivan tavatonta lounaalla. Keskustelimme mitä tekisimme tämän jälkeen ja Arthur mainitsi että elämä jatkuisi tämän jälkeen, yrittäen piristää. Toisin kävi, Remus suuttui, en ole koskaan nähnyt häntä yhtä vihaisena kuin tänään kun hän huusi että asiat eivät palaa koskaan ennalleen, maailma kärsii kun me olemme täällä. Minusta hän puhui asiaa mutta en viitsinyt sotkea tilannetta yhtään enempää.
Häntä pyydettiin rauhoittumaan, mutta Remus vain lähti ovet paukkuen ja mutissen että meidän pitää jättää hänet rauhaan.
Olin päättänyt aamulla että puhun asiat halki, mutta jätin sen väliin, ties olisinko saanut uuden raivokohtauksen niskoilleni? Mutta halusin huolehtia Remuksesta, vein hänet keittiölle syömään, eihän hän ollut syönyt mitään aamiaisen jälkeen.
Kiistelimme ruuasta, mitä hän söisi. Tarjosin hänelle myös jälkiruoka piirakkaa, ja hän hölmö hotki sen ja poltti suunsa, sitten rupesin selittelemään hänelle kuinka hänen silmänsä välkkyivät, että minä häpesin.
Hän huomasi silmäni, ja kehui kauniiksi, puhuimme kelmeistä ja Harrysta jotakin, kumpa muistaisin mitä… sitten kun meillä rupesi olemaan hauskaa Kingsley tuli hakemaan meidät kokoukseen opettajainhuoneeseen.
En muista mitä kokouksessa sovittiin, tai puhuttiin, muistan ainoastaan keskustelumme, aivan tarkkaan.
»Nymphadora? » Remus kuiskasi niin että juuri ja juuri kuulin sen.
» Mitä? » vastasin hiljaa.
» Eihän sinun pitänyt vastata. Anna kaikki anteeksi» Remus aloitti.
»Kaikki? » kysyin hämmentyneenä, sydämeni pomppi kurkussa.
» Kaikki mitä olen tehnyt, sanonut tai jättänyt sanomatta ja tekemättä sen marraskuisen jälkeen. Olen pahoillani myös toissa päiväisestä» hän sanoi ja hymyili vastustamatonta hymyään.
» Saat aivan kaiken anteeksi» lupasin hänelle, sydämeni pakahtuessa ja perhosten liidellessä vatsassani.
» Menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa? » Remus kysyi ihanan varovaisesti.
» Aina» tietenkin vastasin niin, tietysti annan…
» Kiitos» hän vielä sanoi.
Sitten, en voinut kuvitellakaan kuinka ihanalta Remuksen varovainen kosketus tuntui. En halunnut päästää irti enää koskaan.
17.06.1997
Miten mies voi ollakaan noin sulkeutunut persoona? Edes Sirius ei tiennyt siitä. En tiedä miten minun pitäisi … äh, en tiedä. En uskonut korviani kun Remus kertoi että hän on ollut kihloissa, ja että hänestä tuli melkein isä. Hän putosi jostakin niskoilleen ja kuoli siihen paikkaan. Voi Remus parka, sydäntäni suorastaan kuristi katsellessani kuinka Remus yritti peitellä kyyneleitään. Eihän toki mies itke… niin ne itse ainakin sanovat, naiset vain itkevät. Se on väärin.
Tänään olivat myös Dumbledoren hautajaiset, siellä oli liikaa ihmisiä suoraan sanottuna, kaiken maailman mukamas- ystäviä ja tuttuja. Taisi ministerikin olla paikalla, jollen ihan väärin muista.
Tylsiä puheita pidettiin, sitten ruumis roihahti liekkeihin ja tilalle tuli kaunis marmoriarkku. Nyt hän on poissa, on jotenkin haikea olo, onnekseni en ole yksin…
Tekisin mitä vain, hakisin vaikka kuun taivaalta (en tiedä kyllä sopiiko tämä tällä kertaa), jos hän vain suutelisi minua, vaikka kevyen suudelman poskelle tai jotain. Se voisi kyllä helpottaa elämäämme jos hakisin kuun taivaalta, mutta sitten hän ei olisi enää se Remus johon rakastuin.
*
Toivottavasti pidät tästäkin
