Heipä hei! Toivottavasti en ole menettänyt kaikkia lukijoitani tämän pitkän väliajan takia. ;s Mutta siis, tässä olisi nyt se Emmettin tarina, toivottavasti jotakuta vielä kiinnostaa (; Ja tää tän hiuka pidempi normaalisti, ja yritän saada seuraavatkin luvut olemaan tämän pituisia, jos en enempää. 12 lukuun asti on jo kirjoitettu ja 13 on jo työn alla. Ja beta vaihtui nyt kolmannen kerran tästä lähin
Ruttu on betani (::
Eli siis, Emmettin kuvakulma on aikas paljon täynnä muistelmia, ja hän ei ole kovin emmettmäinen, varoituksena :D
Ois kiva tietää onko tuo ''laulu'' oikeasti olemassa vai oletko nuon hyvä englanniksi runojen teossa? Ja jos laulu oikeasti olemassa, niin mikä se on?
Joo, jos ymmärsin oikein mitä tarkoitat, ne laulunsanat ovat Avril Lavignen When you're gone (:
Mutta kommentteja pyytäisin, ja seuraava luku, tulee varmaan kolmen neljän päivän päästä. (;
9. Enkelini
EsmePoV
Mistä Emmett oikein puhui? Ei hän olisi voinut kokea samaa, hän oli vielä niin nuorikin. ''Emmett, puhutko totta?''
''Tietenkin Esme, minä en tällaisesta vitsailisi vaikka yleensä teenkin niin. Minulla on valokuva todisteena'', hän kaivoi farkkujensa takataskusta pienen valokuvan jonka reunat olivat kuluneet hiukan rikki ja kuva oli mustavalkoinen. Kuvassa esiintyi Emmett, hiukan nuoremman näköisenä, sievä naisenalku ja heidän välissään, Emmettin vahvoilla käsivarsilla makaili tyytyväisen näköinen poikavauva.
Vauva oli selvästi sukua Emmettille vähintään jotakin kautta. Nenä oli samanmallinen, silmät loistivat samalailla kuin Emmettillä, kun hän keksi jotakin mahtavaa. Hiukset hän oli myös perinyt Emmettiltä, tummat ja kiharat.
Käänsin kuvan nurjan puolen ja siellä oli pienellä käsialalla kirjoitettu oikeaan nurkkaan.
Tennesseen sairaala, 1933.
Emmett on ollut silloin 18-vuotias nuori mies. ''Uskotko nyt?'' hän kysyi hymyillen vieressäni ja nappasi kuvan kädestäni. Hän itse katseli sitä ja silitti lapsen kasvoja ja nuoren naisen hiuksia. Ja sitten hän huokaisi surullisen kuuloisesti. ''Esme, kukaan ei tiedä tästä mitään, ei edes Rosalie'', nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Tietenkin tuollaista olisi vaikea kertoa toiselle, vielä sielunkumppanilleen. ''Mutta sinun pitää vielä joskus kertoa.''
''Tiedän senkin. Ajatella, poikani on nyt 11-vuotias. Ja olen nähnyt hänet viimeksi 9 vuotta sitten. Siitä on kauan.''
Kuvan hän työnsi takaisin housujensa taskuun ja katsahti minuun. ''Esme, luulet olevasi asiassa yksin, mutta sinulla on koko perhe ympärilläsi tukena ja minulla on sama kokemus takanapäin. Voit puhua minulle jos et tahdo kenellekään muulle. Minä ainakin ymmärrän, muista se aina'', sen sanottua hän nousi ylös ja käveli ovelle. Kun hän oli astumassa ovesta pihalle, hän kääntyi suuntaani ja sanoi. ''Muista se äiti'', pieni silmänisku vielä ja hän oli lähtenyt.
Emmettillä oli poika, 11-vuotias poika. Joka oli myös jossain tuolla. Minulla oli sittenkin henkilö jolle puhua rauhassa, ja jolla oli sama kokemus. Rakas poikani, Emmett.
EmmettPoV
Se asia tuli sitten paljastettua Esmelle, en ollut koskaan ennen puhunut asiasta kenellekään. Edes Edward ei tainnut tietää asiasta. Siitä en voinut olla sata prosenttisesti varma. Nyt valokuva poltti takataskuuni reikää. Kuva oli todella vanha ja siksi kulunut jo reunoista.
Aina kun menin metsälle yksin, mietin poikaani ja hänen äitiään, Annabellaa. Annabella oli ensimmäinen ihastukseni jonka sainkin jo kolmosluokalla. Muistan ensimmäisen koulupäiväni uuden luokan kanssa, ja sen miltä hän näytti, kun olin nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Ja kuinka katseeni oli jäänyt seuraamaan tajuamattani hänen jokaista liikettään.
Ylä-asteella olinkin saanut kerättyä rohkeuteni ja pyysin häntä ulos kanssani. Ja siitä se oli alkanutkin. Seurustelu ei sujunut meillä, tapailimme muita ja loukkasimme vuoronperään toisiamme, vaikkei se lähes koskaan ollut tarkoituksemme. Ja noin vuoden seurustelun jälkeen olimme päättäneet ryhtyä pitämään suhdettamme kunnossa. Kunnioitimme toisiamme kuin aviopari ja pian huomasimme kuinka hyvin se meiltä sujui.
''Emmett, voitko tulla käymään täällä?'' kuulin Annabellan huudahtavan yläkerrasta. Itse olin radion ääressä kuuntelemassa pelitilastoja. ''Hyvä on, olen tulossa'', nousin penkiltäni nopeasti ja käänsin radion pois päältä. Hölkkäsin kevyesti rappusiin ja hypin joka toisen rappusen.
Ääni oli kuulunut vessastamme, joten suuntasin ensiksi sinne. Koputin kevyesti oveen ensiksi ja sitten aukaisin sen. Annabella istui ammeen reunalla muutama kyynel poskellaan. ''Annabella! Mikä hätänä?'' huudahdin ja ryntäsin hänen luokseen. Kumarruin hänen eteensä ja otin hänen kätensä omiini. ''Emmett, älä jätä minua tämän uutisen takia.''
Katsahdin hänen silmiinsä ja hän tuijotti takaisin. Hän oli selvästi peloissaan, mutta mistä? Reaktiostaniko?
''Voit kertoa kyllä minulle, olen tukena'', kuiskasin hiljaa ja silitin hänen kätensä ihoa.
''Emmett, olen raskaana’’, suuni aukeni järkytyksestä ja katsoin häntä ihmeissäni. ''Miten se on mahdollista?'' kysyin edelleenkin hiukan pihalla koko asiasta. ''Olen myöhässä kolme viikkoa. Se on aika selvää'', hän vastasi ja alkoi itkeä kunnolla. Kyyneleet valuivat toistensa perässä ja tippuivat leualta hänen housuilleen jättäen ainoastaan tummat läikät jälkeensä.
''Tiesin ettet ymmärtäisi ja kohta varmaankin jätät minut. En tiedä miten tässä pääsi käymään näin, olen niin pahoillani'', hän sopersi itkunsa keskeltä ja näytti romahtavansa hetkenä minä hyvänsä. ''Rakas, en minä ole jättämässä sinua! Kyllä me selviämme tästä!'' sanoin hänelle samalla, kun vedin hänet syliini ja tiukkaan halaukseen.
Hän tarrautui paitaani kiinni kuin hukkuva, ja painoi kasvonsa olkapäätäni vasten. Hän niiskutti vielä hetken kunnes hengitys alkoi kulkea normaalisti ja niiskutus lakkasi kokonaan. Hän henkäisi kerran ja kohotti kasvonsa. ''Emmett, olet uskomaton.''Muistan kuinka järkyttyneen näköinen Annabella oli ollut, kun olin saapunut kylpyhuoneeseen. Kuin maailmanloppu olisi saapunut juuri. Ja hän oli todellakin yllättynyt ja helpottunut, kun en ollut jättänyt häntä raskauden takia. Eikö hän tuntenut minua ollenkaan? Minä sentään rakastin häntä koko sydämestäni. Hän oli vienyt sen jo ensimmäisenä kertana, kun olin nähnyt hänet. Hän oli taivaasta laskeutunut enkeli.
''Annabella, vielä kerran pitäisi jaksaa ponnistaa. Lasken kolmeen ja ponnistat, onko selvä?'' synnytyslääkärimme komensi samalla, kun Annabella puristi toisella kädellään sormeni kasaan ja toisella repi melkein lakanan rikki. Hiki valui kasvoilla ja hampaat olivat painautuneet alahuuleen. Kulmakarvat olivat lähes toisissaan kiinni, kun hän keskitti kaiken voimansa viimeiseen ponnistukseen.
''Yksi.. kaksi.. kolme'', ja silloin hän puri huultaan kovempaa, sormeni liimautuivat toisiinsa kiinni ja kynnet menivät sängyn lakanan läpi. Pian ilmoihin ilmestyi maailman suloisin itku. ''Onneksi olkoon! Saitte terveen pojan'', lääkäri ilmoitti hymyillen samalla, kun ojensi lapsen Annabellan syleilyyn. Hän oli hiestä märkä ja rättiväsynyt, mutta siitä kaikesta huolimatta hän otti lapsen vastaan ja painoi rintakehäänsä vasten, antaen pojallemme lämpöä.
Katselin vierestä suuri hymy kasvoillani. Kohotin käteni ja silitin hänen päälakeaan. Hänellä oli tummat, todella lyhyet, hiukset ja harmahtavat silmät. Hiukset taipuivat jo nyt pikkuisen ylöspäin ja hän näytti tyytyväiseltä oloonsa. Silmät olivat painuneet uudelleen kiinni ja pienillä kätösillään hän puristi Annabellan puseroa.
''Emmett..'' heikko, mutta tuttu kuiskaus tuli Annabellan huulilta. Kohotin katseeni, ja kohtasin hänen silmänsä. ''Minua väsyttää niin paljon, saanhan nukahtaa?'' hän kysyi hiljaa, ja nyt hiukan tärisevällä äänellä. Kasvot olivat rauhallisen näköiset, mutta silmät tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen. Näin silmäkulmasta kuinka lääkäri kääntyi meidän suuntaamme ja hetken tarkkailun jälkeen hänen kasvonsa valahtivat vitivalkoisiksi.
Katsoin Annabellaa uudestaan, mutta nyt hän oli sulkenut silmänsä ja päästänyt irti pojastamme. Hengitys oli hidasta ja vaivalloista. ''Mikä häntä vaivaa?!'' huudahdin lääkärille. ''Hän menetti jonkin verran verta ja näköjään on nukkumassa pois.'' Hän sanoi hiljaisesti ja piti katseensa lapsessa. ''Luulin asian korjaantuvan ajan myötä, sillä hän menetti saman verran verta kuin muutkin synnyttäjät. Hän oli näköjään liian heikko'', hän jatkoi edelleen katse lapsessamme. ''Älä sano tuota! Minun Annabella ei ole koskaan ollut liian heikko! Ei koskaan! Sinun täytyy pystyä tekemään jotain, en saa menettää häntä nyt!'' huusin hänelle samalla, kun ensimmäiset kyyneleet olivat matkalla alas poskiani.
''Olen pahoillani, mutta enää ei ole mitään tehtävissä. Olen niin pahoillani'', hän kuiskasi ennen kuin kääntyi ja katosi ovesta pihalle. Siinä oli todella epäkohtelias lääkäri! Kiiruhdin Annabellan pedin viereen ja istuin sängyn laidalle hellästi. Hän aukaisi silmänsä hetken kuluttua ja yski muutaman kerran hyvin heikosti. ''Emmett.. Lupaa pitää pojastamme hyvää huolta. Ja muista mitä keskustelimme nimistä'', sen sanottua hän yski jälleen ja kohotti tärisevän kätensä minua kohti ja silitti poskeani, pyyhkien samalla uudet suolaiset kyyneleeni. ''Muista, tämä viimeisin puolitoista vuotta on ollut elämäni parhainta aikaa enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Ja muista, vahdin sinua taivaasta käsin'', sen sanottua hänen kätensä tippui poskeltani ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hengitys ei enää kulkenut ja hän oli alkanut muuttumaan harmaanvalkoiseksi. Puna hänen huuliltaan oli karannut ja hymy hänen huuliltaan. Hän oli matkalla taivaaseen. Oma maanpäällinen enkelini oli päässyt vihdoin oikeaan kotiinsa.
Nostin nukkuvan poikani syliini ja painoin tiukasti, mutta hellästi hänet rintaani vasten, aivan kuten Annabellakin oli tehnyt hetki sitten. Sitten kumarruin hänen puoleensa ja suikkasin suukon hänen otsaansa. ''Näyttää siltä, että tästä lähin olemme ainoastaan me kaksi'', pojan toinen pieni käsi kohosi paidalleni ja puristi sitä pienesti.
Sitten kumarruin Annabellani, kuolleen vaimoni ja lapseni äidin puoleen ja suutelin hänen molempia poskiaan ja otsaansa. Hän oli niin kylmä, viimeiset hikipisarat olivat vielä jäljellä hänen otsallaan joten pyyhin ne pois sormillani. Vasemmasta nimettömästä otin kihlasormuksen pois ja päätin antavani sen pojallemme muistokseen äidistään. Vain pienessä hetkessä hän oli poissa, muutamassa mitättömässä sekunnissa. Jumala oli vienyt sen hetkisen rakkauteni minulta. Kuinka hän oli kehdannut? Kuinka, jos saan kysyä. Olimme jääneet pojan kanssa kaksistaan, ilman häntä. Olimme joutuneet olemaan Danielin kanssa kaksistaan, hän ei ollut saanut edes tutustua äitiinsä, vain hänen valokuviinsa. Ja sitten oli tapahtunut se kamala päivä. Daniel oli viety minulta.
Jätin Danielin pinnasänkyynsä siksi aikaa, kun lämmitin hänelle maitoa. Olin saanut maidon juuri hellalle, kun kuulin Danielin huoneesta pienen tömähdyksen ja kuisketta. Juoksin nopeasti huoneeseen, ja ainoa asia jonka kerkisin näkemään sieppaajasta, oli tuhkanharmaan viitanlahje. Se katosi nopeasti pienen pensaan taakse ja lähdin nopeasti perään. Syöksyin pihalle ja siitä sitten siihen suuntaan mihin hän oli kadonnut hetki sitten.
Pidin vauhtini koko ajan samana, kun menin syvemmälle metsään. Valo alkoi vähentyä sillä oksia alkoi olla enemmän eikä valoa päässyt enää niin monesta raosta. Yritin kuulostella samalla, mutta en kuullut mitään. Hän oli päässyt karkuun. Hänellä oli minun ja Annabellan Daniel. Mutta siitä huolimatta en tahtonut luovuttaa ja jatkoin matkaa koko ajan syvemmälle.
Pian minua alkoi todellakin väsyttää ja ainoa asia jonka kuulin oli sydämeni raskas tykytys. Hengitys oli vaikeaa ja näkökenttääni alkoi muodostua mustia pisteitä jotka valtasit pian näkökykyni kokonaan. Tunsin myös tasapainoni heittävän ja loppujen lopuksi kaatuvani.
Seuraava asia joka upposi tajuntaani, oli todella läheltä kuuluva karhun ääni. Vaarallisen läheltä. Hetken taistelun jälkeen sain silmäni auki ja näin noin viiden metrin päässä minusta suuren karhun. Suurimman minkä olin koskaan nähnyt. Se karjahti uudestaan ja tallusteli luokseni. Olin noussut istumaan huterasti ja liian myöhään tajusin sen hyökkäävän kimppuuni. Pienestä horteestani heräsin vasta, kun tunsin hirvittävän tuskan oikeassa käsivarressani ja rintakehässäni. Se oli raapaissut. Tunsin kättäni pitkin valuvan jotakin märkää ja hiukan teräksen hajuista.
Pian tunsin jälleen uuden iskun ja se sattui aivan yhtä paljon kuin ensimmäinen. Sen voimasta kaaduin selälleni ja jälleen tunsin itseni täydellisen voimattomaksi. Silmäni eivät enää pysyneet auki vaan sulkeutuivat kiinni juuri ennen kuin karhun kynnet upposivat vasempaan olkapäähäni ja sen jälkeen saman puoleiseen poskeeni. Tästä en tulisi selviämään.
Mutta hetken kuluttua kuulin pientä pensaitten värisemistä jostain lähettyviltä ja sen jälkeen omituista murinaa. Karhu laittoi selvästi vastaan ja sitten alkoi kuulua taistelun ääniä. Mikähän peto seuraavaksi kävisi kimppuuni? Puuma vai jotain muuta? Olin jo niin lähellä kuolemaan ettei sillä ollut enää mitään väliä.
Mutta sitten kuulinkin suloisen naisen äänen, kuin tuulikellojen helinää. ''Pelastan sinut, lupaan sen'', ja sitten tunsin nousevani irti maasta ja olevani jonkun käsivarsilla. Pitikö se sama nainen minua käsivarsillaan? Olinko jo päätynyt taivaaseen? Ja sitten kaikkialla hiljeni. Muistan seuraavan kerran, kun olin herännyt. Rose oli ollut oikealla puolellani ja pitänyt kädestäni kiinni. Carlisle, Esme ja Edward olivat seisoneet samalla puolella, mutta paljon kauempana minusta, lähellä ovea. Rose oli hymyillyt minulle rohkaisevasti ja opastanut minulle kaiken. Olimme todella nopeasti lähentyneet ja loppuen lopuksi menneet naimisiin.
Olin unohtanut poikani muutamaksi vuodeksi kunnes olimme sattumalta saapuneet lähelle vanhaa kotiamme. Olin löytänyt sieltä sen saman kuvan jonka näytin Esmelle tänään. Katselin sitä jopa tunteja ja mietin kysymyksiä jotka olivat raastaneet mieltäni monta vuotta. Minkälainen hän oli nykyään, kuka hänet oli siepannut ja mitä hänelle oli tehty?
