Otsikko: Ihmeellemme
Kirjoittaja: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Oikolukija: Chuuko <3
Ikäraja: S
Paritus: Nymphadora Tonks/Remus Lupin
Tyylilaji: angst, deathfic
Vastuuvapautus: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
Haasteet: Fanfic100-haasteen sanaan 30. Kuolema . Teelusikan tunneskaala-haasteeseen tunteella rakkaus. Lyrics Wheel 15 bonuskierrokselle, lyriikat löytyy lopusta.
Ihmeellemme
Pitkät mustat ripset lepäsivät pyöreillä poskilla. Pikkuruinen suu oli raollaan, kieli ja huulet lutkuttivat unissaan ilmaa. Hiuspörrö päälaella vaihteli väriä lapsukaisen uneksiessa autuaan tietämättömänä mistään ympärillään tapahtuvasta. Hiukset olivat pehmeät, silkkisen sileät Tonksin silittäessä niitä hellästi, saamatta kosketuksesta tarpeeksi. Hän tallensi joka ikisen piirteen muistiinsa täydellisestä pienokaisestaan.
"Dora, on aika", Remus kuiskasi hänen viereensä saapuessaan. Silitti nukkuvan poskea.
Tonks painoi viimeisen suudelman rakkaan lapsensa otsalle. Pikkuiset huulet kaartuivat hymyyn, unen takia luultavasti, eihän niin pieni osannut vielä hymyillä tietoisesti. Hiukset häivähtivät vaaleanpunaiseen.
"Luethan sen hänelle, joka päivä", Nymphadora kysyi halatessaan äitiään, ladaten halaukseensa kaiken tätä kohtaan tuntemansa rakkauden ja kiitollisuuden.
"Tottakai. Ja pidän hänestä huolen", Andromeda vastasi kyyneleet silmäkulmissaan kiillellen.
"Tiedän, vain sen takia pystyn luopumaan hänestä."
"Meidän täytyy lähteä", Remus sanoi antaen jäähyväishalauksen anopilleen.
"Kiitos, kaikesta."
Käsi kädessä Remus ja Nymphadora astelivat ulos ovesta taakseen katsomatta, sydän rinnasta revittynä, kyyneleet poskille valuen.
Andromeda romahti nojatuoliin hartiat itkusta vavahdellen. Vaativa itku raastoi hänet takaisin jalkeille. Teddy rauhoittui päästessään syliin. Andromeda istahti keinutuoliin, tarjosi tuttipullon pojalle ja avasi kyynelten tahriman kirjeen.
Pojallemme, ihmeellemme, Edward "Teddy" Remus Lupinille
Olipa kerran pieni lapsi, ihme, joka sai alkunsa synkkään ja pimeään maailmaan, ilman että sitä edes yritettiin luoda. Mutta niin vain ihmeet yleensäkin ilmaantuvat synkimmällä hetkellä, kun niitä vähiten odottaa. Tuo ihme valoi uskoa parempaan huomiseen, toi valoa pimeyden keskelle ja antoi syyn jatkaa taistelua viimeiseen asti.
Tuon lapsen takia taistelu Voldemortia vastaan oli tärkeämpää kuin mikään muu. Vaikka se repi kappaleiksi vanhempien sydämet, kumpikaan ei voinut olla lähtemättä taisteluun. He eivät olisi voineet antaa anteeksi itselleen, jos Voldemortia ei olisi kukistettu, vain koska yksi taistelija puuttui. He taistelivat voidakseen taata ihmeelleen valoisamman tulevaisuuden, paremman elämän paremmassa maailmassa. Vaikka se tarkoittikin, etteivät he saaneet nähdä kuinka heidän ihmeensä kasvoi ja eli elämäänsä, onnellisena ja pitkään toivottavasti.
Tuo ihme olit, ja olet edelleen, sinä.
Luotasi lähtemisen lisäksi tämän kirjeen kirjoittaminen oli vaikeinta, mitä ikinä jouduimme tekemään. Jos meillä olisi ollut vaihtoehtoja, olisimme empimättä jääneet luoksesi ja toivomme, että vielä jonain päivänä ymmärrät, ettemme hylänneet sinua, vaan lähdimme, koska rakastimme sinua enemmän kuin mitään muuta. Rakastimme sinua sydäntäriipivän paljon siitä hetkestä, kun tiesimme olemassa olostasi siihen hetkeen, kun kaaduimme taistelussa. Ja jos uskot tuonpuoleiseen, niin kuin toivomme, rakastamme ja vartioimme sinua tälläkin hetkellä, eikä sitä voi kukaan koskaan viedä sinulta.
Rakkaudella, vanhempasi
Sara Bareilles - Manhattan
[Verse 1]
You can have Manhattan
I know it’s for the best
I’ll gather up the avenues
And leave them on your doorstep
I’ll tip toe away
So you won’t have to say
You heard me leave
[Verse 2]
You can have Manhattan
I know it’s what you want
The bustle and the buildings
The weather in the fall
And I’ll bow out of place
To save you some space
For somebody new
[Chorus]
You can have Manhattan
'Cause I can’t have you
Oh
[Verse 3]
You can have Manhattan
The one we used to share
The one where we were laughing
And drunk on just being there
Hang onto the reverie
Could you do that for me?
'Cause I’m just too sad to
[Chorus]
You can have Manhattan
'Cause I can't have you
[Bridge]
And so it goes
One foot after the other
'Til black and white begin to color in
And I know
That holding us in place
Is simply fear of what’s already changed
[Verse 4]
You can have Manhattan
I’ll settle for the beach
And sunsets facing westward
With sand beneath my feet
I’ll wish this away
Dismissing the days
When I was one half of two
[Chorus]
You can have Manhattan
'Cause I can’t have you
Oh