Nimi: Viimeiset toivon rippeet
Kirjoittaja: fan4ever
Ikäraja: sallittu
Fandom: Nälkäpeli
Genre: drama
Paring: Katniss/ Peeta
Sait minut yhä sekaisin, ja vaikka kaikki oli tuhoutunut, olin edelleen sinun.
Näin kuinka katselit minua vihaisesti. Tuska lävisti minut kuin tuhannet naulat olisivat iskeytyneet yhtä aikaa.
Miten tähän oli päädytty? Miksi juuri sinun mieltäsi oli muotoiltu.
Minusta tuntui etten pystynyt hengittämään vaikka yritin, olin silti tukehtua vain enemmän.
Olit ollut aina täällä, luonani. Pelastanut kun tarvitsin apua, lohduttanut kun kaipasin olkapäätä. Syleillyt kun tarvitsin läheisyyttä.
Halusin sinut takaisin. En voinut menettää sinua. Se ei voinut olla mahdollista.
Astuin varovaisen askeleen lähemmäs. Tiesin sen olevan vaarallista, mutta halusin kertoa rakastavani ja tarvitsevani sinua.
Näin, kuinka ilmeesi synkkeni ja puristit tiukemmin kahleitasi. Et halunnut hyökätä, muttet halunnut minua lähellesikään.
Muistin kuinka sinulla oli tapana katsella minua. Olit tottunut olemaan meistä se rakastunut osapuoli. Olit ollut se, joka teki mitä vain vuokseni. Mutta nyt... Nyt halusit vain minun kuolevan.. Olla turvassa, pois läheltäni.
Näytit niin vihaiselta, että minun oli hankala olla edessäsi, mutta se oli asia, joka oli tehtävä. Todellisuudessa halusin lähteä pois. Olla taas itsekäs ja ajatella vain itseäni. Vihata sinua. Olla sinua vastaan kuten sinä olit minua vastaan.
Otin jälleen askeleen lähemmäs, jolloin peräännyit. Ilmeesi ei muuttunut mutta otteesi kahleista vain tiukeni. Mietin mitä mahdoit ajatella.
”Peeta”, sanoin hiljaa. Ääni ei ollut kulkeakseen. ”En halua...Voimmeko vain puhua?”
Katsoit minua kylmästi, mutta istahdit lopulta sängyllesi. Silmäsi nauliutuivat minuun ja koetin olla tärisemättä, mutta pelkäsin reaktiotasi. Pelkäsin, että nyt olisi hyvästien aika.
”Kiitos”, sanoin. Yrittin peittää vapinan äänestäni, mutta et edelleenkään vastannut. Tiesin, että minun täytyi olla se, joka puhuu.
Tunsin halua juosta luoksesi ja suudella. Halusin ravistella sinut hereille ja huutaa kurkku suoraan. Halusin saada sinut käsittämään mitä Capitol oli sinulle tehnyt. Halusin itkeä ja halusin takaisin syliisi.
En tiennyt mitä sanoa. En vieläkään osannut puhua, mutta tiesin että sinä osaisit jos olisit tilallani. Osaisit sanoa juuri oikeat sanat.
”Minä.. Haluan sinut takaisin”, sanoin lopulta ennen kun itse edes ymmärsinkään ja kaduin niitä heti. Ilmeesi synkkeni entuudestaan.
”Anteeksi”, sanoin ja tunsin kyyneleen poskellani. Se sai ilmeesi hieman pehmenemään.
”Miksi?” kysyit varuillasi.
En tiennyt miten vastata. En voinut liikkua tai puhua. Ensimmäisen kerran paluusi jälkeen kuulostit siltä samalta Peetalta, joka olit ennen. Toivo alkoi nousta sisälläni.
Nousit hitaasti ja tulit minua kohti. Tunsin lihasteni jäykistyvän. Tiesin huoneen ulkopuolella olevien ihmisten katselevan peloissaan vuokseni ja että he tekisivät tarvittavan suojellakseen minua.
”En halua menettää sinua” sanoin lopulta ja tunsin kuinka jokin sisälläni oli lähellä särkyä.
”Kuinka minä voisin tietää, että puhut totta. Kuinka voisin ikinä luottaa sinuun, kun ainut asia, minkä olen kuullut varmaksi, on se, että olet mutantti.” sanoit.
”Se ei ole niin!” huudahdin ja tunsin tuskan viiltävän jälleen.
”En voi uskoa mitään mitä sanot.”
Tunsin taas kyyneleen poskellani ja yllättäen jalkani eivät enää kantaneet vaan putosin polvilleni jalkojesi juureen.
En voinut hengittää. Sydämeni jyskytti. Milloin näin oli käynyt? Kaikki toivoni katosi kun tuhkana ilmaan.
Kuulin oven avautuvan ja turvamiesten ja hoitajien tulevan sisälle, mutta pystyin katsomaan vain sinuun joka loittonit huoneen nurkkaan surullisena ja pelästyneenä.
