//: Alicen elämää lapsesta vampyyriksi, mielisairralan kauheuksia
Ficcin nimi: Valoa pimeyden jälkeen
Kirjoittaja: Lauranood !
Ikäraja: K-11 ?
Fandom: Twilight
Hahmot: Alice pääasiassa
Tyylilaji: Draama? Kai hieman Angst ja Horror tyyppistä, sillä olihan siellä mileisairaalassa aika kamalaa, vaikka ei nyt ihan kaukutarinaa kuitenkaan saa väännettyä...
Varoitukset: Höm, kaipa aika tuskainen kokemus Alicelle, mutta ei nyt niinkään mitään erikoista varoitettavaa
Summary: Sitten hän poistuu jättäen minut jälleen yksin. Jättää minut unohtamaan itseni ja kaiken muun. Pakottaa minut nukahtamaan ja heräämään ja olemaan yksin. A/N: No tällasen idean sain ja päätin toteuttaa, mitäs mieltä?
Pieni perhe istuu ruokapöydän äärellä. Vanhemmat ja noin viisivuotias tytär. Nuorempi yksivuotias nukkuu viereisessä huoneessa. Brandonien perheen esikoinen Mary istuu hiljaa silmät kiinni. Hän yrittää pitää sen poissa. Hän ei halua sitä. Häntä huimaa ja hän näkee pieniä välähdyksiä kuin unta. Nukkuuko hän?
“Mary, istu selkäsuorassa”, äiti kivahtaa. Mary avaa silmänsä. “Te lähetätte minut Amelie-tädin luo”, hän syyttää äänessään katkeruutta. Hän tietää sen. Se aistimus, se tunne. Se ottaa hänet valtaansa ja kertoo sen hänelle. Hänet häädetään kotoa. Rouva Brandon katsoo huolestuneena miestään.
“Mary, noiden näkyjen on loputtava! Ja sinun pitää saada kunnon koulutus”, hänen isänsä ilmoittaa jäykästi. Pieni kyynel karkaa tytön poskelle. Ei hän voi niille mitään. Hän vain aistii pieniä näkyjä, pieniä tunteita. Hän vain tietää, jos jotakin tapahtuu. Miksi se on niin paha?
***
Mary makaa vuoteellaan valkoisten, sotkuisten lakanoiden päällä. Ne ovat rypistyneet ja vaikka hänen tätinsä on pyytänyt miljoonasti asettelemaan ne nätisti heti aamulla Mary ei tottele. Hän ei jaksa aina olla se kiltti tyttö. Hän vilkaisee kelloaan. Se näyttää jo kahtatoista. Hän huokaisee.
Mary sulkee silmänsä. Hänen on pakko, sillä hän aistii tädin tulevan ylös ja jos hänen silmänsä olisivat auki täti näkisi niissä lasittuneen, poissaolevan katseen. Täti ei saisi nähdä sitä katsetta, ei enää koskaan. Kukaan ei saisi nähdä sitä katsetta enää ikinä.
Kaikki luulivat, että se oli jotakin sairautta, että Mary olisi noita. Mary oli iloinen, ettei ollut enää noitavainoja ja roviolla polttoja, sillä hän ei saanut näkyjään loppumaa, vaikka hän niin esittikin. Hän halusi olla normaali, halusi asua jälleen kotona ja leikkiä sisarensa kanssa, joka kasvoi koko ajan, mutta hän ei saanut edes nähdä tätä.
Mary nousi ylös ja kaappasi kirjansa kainaloon. Täti opetti häntä lukemaan, mutta hän ei halunnut opetella lukemaan. Hän halusi mennä kotiin. Hän halusi, että joku jälleen peittelisi hänet vuoteeseen, laulaisi illalla rauhoittavan laulun ja kertoisi päivittäin, että hän olisi tärkeä, noitamaisista piirteistään huolimatta.
Mary oli aina ollut hoikka ja pieni, sille hän ei voinut mitään. Hänellä oli pitkän mustat hiukset ja lämpimänruskeat silmät. Hänellä oli pienet ‘enkelimäiset’ kasvot. Mary ei pitänyt ulkonäöstään kamalasti. Oli kamalaa olla aina pienin. Aina erikoisin. Miksei hän voinut olla normaali? Miksei? Kuka määräsi hänestä erikoisen?
***
Oli Maryn viisitoista vuotis syntymäpäivä. Hän pääsisi viimein kotiin. Hän oli väittänyt kaikille, että näyt olivat loppuneet. Ne olivat vähentyneet, mutta välillä hän aisti yhä tulevaisuutta. Hän yritti lopettaa sitä, mutta hän oli päättänyt vain elää sen kanssa. Hyväksyä itsensä. Marysta oli kasvanut kaunis nuori nainen, mutta se ei saanut häntä iloiseksi. Se sai hänet iloiseksi, että hän pääsi kotiin.
***
Mary koputti kotiovelleen ja hänen äitinsä ryntäsi avaamaan. Hän tiesi joutuvansa pian kuristavaan halaukseen, mutta se ei pelottanut häntä. Päinvastoin, se sai hänet iloiseksi. Hänen äitinsä oli todellakin kaivannut häntä. “Mary!” äiti kiljahti ja rutisti tytärtään lujaa. Mary vastasi halaukseen. Nyt hänen isänsä tuli eteiseen. “Tervetuloa kotiin Mary”, hän sanoi jäykästi.
Maryn isä oli hyvin suppeamaailmankäsityksellinen mies. Hän ei sietänyt noituutta, eikä varsinkaan Maryn kykyä. Se sai Maryn toisinaan kovin surulliseksi. “Voi Mary Alice Brandon, onpa ihanaa saada sinut kotiin”, Maryn äiti vain iloitsi. Se sai Marynkin takaisin iloiselle tuulelle. Hän hymyili äidilleen. “Onpa ihanaa olla taas kotona.”
***
Koko sen päivän Maryn isä tarkkaili häntä. Katsoi ja kuunteli. Yritti nähdä merkkejä näyistä, mutta niitä ei ollut. Mary sai pidettyä ne kaikki poissa. Ei ollut mitään nähtävää. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui hänen lähellään.
Oli ihanaa nukkua taas omassa huoneessa, joka oli nyt myös hänen sisarensa huone. Oli ihanaa painaa pää omaan tyynyyn ja nukkua omissa ruskeissa lakanoissaan, joissa lika ei erottunut kilometrojen päähän. Mary tuhisi onnellisena vuoteessaan. Kaikki oli taas täydellistä, kunhan näyt pysyisivät poissa.
Se olisi tietenkin liikaa vaadittu ja jo viikon päästä Mary aisti lähestyvän vaaran. Kun hänen isänsä oli lähdössä töihin eräänä aurinkoisena päivänä Mary kiljaisi keittiöstä: “Isä! Jätä se blondi rauhaa tänään, muuten avioliittonne äidin kanssa on sirpaleina!” Silloin hänen isänsä sietokyvyn rajat ponnahtivat raiteiltaan.
“Mary Alice Brandon! Yritätkö sinä väittää, että pilaisin oman avioliittoni?” hän huusi vihaisena tyttärelleen. “Minä tunnen sen isä, en voi sille mitään”, Mary sanoi äänessään pieni pelon värähdys. Hänen isänsä näytti myrkylliseltä. “Nyt tämä saa riittää. Tulet saamaan kunnollista hoitoa! Pakkaa laukkusi, HETI!” isä karjui ja lähi soittamaan töihin, ettei pääsisikään.
Mary seisoi itkukurkussa tuijottaen tyhjyyteen. Miksi? Miksi? Juuri kun hän pääsi kotiin niin hänen isänsä halusi heittää hänet ulos. Katkeransuolaiset kyyneleet tippuivat hänen poskilleen ja hän juoksi huoneeseensa.
“Mary”, hänen äitinsä sanoi tullessaan huoneeseen. “Miksi sinä niin sanoit? Omalle isällesi.” Äänestä kuulsi järkytys. “Minä, minä vain tunsin niin. En voinut sille mitään. Minä järkytyin ihan kamalasti ja ne sanat, ne vain karkasivat huuliltani”, Mary yritti selitellä. Turhaan.
***
MaryPov
Katsoin suurta valkeaa rakennusta. Hullujenhuoneko se oli? Halusiko minun isäni minut todella sinne? Kävelin jäykästi kantaen pientä matkalaukkuani. Rakennuksen vieressä oli kyltti, missä luki “Mielisairaala”. Peruutin oitis askeleen. Hullu voisin olla, mutta mielisairas, en ikinä! “Mary, heti tänne!” isäni komensi. Hän vihasi minua.
Aulassa joku nainen oli meitä vastassa. Toinen nainen taas otti minun laukkuni. Kuljin hartiat kumarassa heidän perässään. Tämäkö olisi kotini? Miksi? Miksi minun oma isäni teki minulle näin? “Noniin Mary, tämä on sinun huoneesi, vai tiesitkö sen jo?” nainen ilmoitti. Halusin kysyä, että miten muka voisin tietää, mutta se olisi turhaa. Isäni olisi kuitenkin kertonut heille kirouksestani.
He laskivat laukun lattialle ja istuttivat minut sängylle. “Odota siinä rauhassa, niin tohtorimme käy katsomassa sinua”, nainen ilmoitti ja alkoi ohjata isääni pois huoneesta. “Anteeksi isä”, kuiskasin hiljaa ja näin hänen silmissään anteeksiantavan ja pahoillaan olevan katseen. Se ei auttanut. Olin jo täällä.
***
En huomannut nukahtavani ennen kuin tohtori herätti minut. “Noniin Mary, otit sitten pienet torkut vai?” vanhahko mies kysyi minulta hymyillen. Hymyilin myös, mutta vaivaantuneesti. Nousin istumaan sängylleni ja katsoin miestä kasvoihin. Hän oli aika vanhan oloinen, ei silti viittäkymmentä vanhempi. Hän oli tavallaan todella kaunis.
Hänen kasvonsa olivat todella kauniit, vaikka hän oli niin vanha. Hänen silmänsä olivat toffeenruskeat, melkein kultaiset. Tunsin hänestä huokuvan viileyden, hän oli takuulla enemmän kuin tavallinen ihminen. Hän oli liian kaunis. “No Mary, minkälaiset kykysi ovat?” hän kysyi. “Sekava. Minä näen, tai tunnen ikään kuin tulevan. Se, se on melkein pelottavaa”, ilmoitin vapisten.
“En halua olla täällä, haluan pois”, ilmoitin itkukurkussa. “Minä ymmärrän sinua Mary, mutta voin sanoa, että kyvyssäsi ei ole mitään hävettävää. Se tekee sinusta erikoisen”, mies ilmoitti minulle soin hänelle yhden pienen hymyn, mutta vaivuin pian taas epätoivoon. “Saako sitä kitkettyä pois?” kysyin pelokkaana.
Mies näytti surulliselta. “En usko kultaseni. Se on sinun erikoispiirteesi. Se on kuin joku yrittäisi leikata kätesi irti ja pakottaa elämään ilman sitä.” Se sai minut nieleskelemään uutta kyynelryöppyä. Joutuisin olemaan täällä ikuisesti. En enää koskaan näkisi Cynthiaa, äitiä tai edes isääni. Nyökkäsin onnettomasti ja tohtori poistui.
***
Puolivuotta myöhemmin minut siirrettiin. Kukaan ei saanut näkyjäni kitkettyä pois. Itse asiassa minusta tuntui, että ne vain lisääntyivät. Aistin lähellä tapahtuvia muutoksia ja täällä oli niin monia ihmisiä, että saatoin ilmoittaa vahingossakin kesken ruokailun sellaisia asioita kuin: “Elisa Gorner tekee tänään itsemurhan.” ja “Teette turhaa työtä. Ette saa Samanthasta kitkettyä pois sitä mielipuolisuutta. Hän ei edes halua muuttua. Hän aikoo karata.”
***
Minua rankaistiin aina uuden näyn myötä. Jouduin viettämään aluksi muutamia tunteja pienessä ja pimeässä huoneessa. Pian vietin siellä jo päiviä, sitten viikkoja ja lopulta aika upposi kokonaan. Olen siellä nytkin istun yksin nurkassa. Haluan nähdä, haluan aistia, mutta olen vain keskellä pimeyttä ja unelmoin valosta.
Kun minulle tuodaan ruokaa näen kirkkaan valoaukon, joka on liian kaukana, liian kirkas. Sitä ei voi lähestyä. Silmäni eivät totu tähän alituiseen pimeyteen, mutta ne eivät siedä yhtään valoa.
Pimeys vie haluni syödä, haluni elää. Minä laihdun pian olemattomiin. Jo muutenkin lyhyt ja kitukasvuinen ulkomuotoni jää täydellisen vaille kehitystä. Se saa minut itkemään aina välillä. Moni muukin saa minut itkemään. Ikävä, menetys, kylmä, nälkä, pimeys, liian kirkas valo, yksinäisyys ja loppumattomat näyt. Niitä en pääse pakoon, en edes pimeässä.
Tunnen ympärilläni vain seinät. Tunnen allani lattia, mutta se on menettänyt merkityksensä. Mietin usein, että minkälainen olikaan taivas. Miltä tuoksui vasta-ajettu nurmikko. Millaista oli keinua ylös ja alas, tuntea tuuli. Millaista oli syödä kunnolla ja nukkua pehmeässä vuoteessa. Täällä on vain patja, mutta olen hukannut sen. Sen olemassaolo on menettänyt merkityksensä.
Ihoni alkaa tottua lattian kovuudelle. Siinä on aina vaan helpompi nukkua. Välillä tohtori käy puhumassa minulle, mutta sanat ovat menettäneet myöskin merkityksensä. Ne ovat turhia. Haluan vain kuunnella hänen ääntään. Tietää, että joku on siinä. Vieressäni ja välittää yhä, ettei hän ole jättänyt minua yksin.
Sitten hän poistuu jättäen minut jälleen yksin. Jättää minut unohtamaan itseni ja kaiken muun. Pakottaa minut nukahtamaan ja heräämään ja olemaan yksin. Mitä kello on? Mikä päivä on? Mikä kuukausi on? Mikä vuosi on? Onko sillä väliä? En pääse enää ikinä pois. Minut on tuomittu kuolemaan tänne.
***
Lopulta ei jaksa edes istua, ei edes muistaa. Joskus avaan suuni ja liikutan kättäni, yritän syödä, mutta se on vaikeaa. Joskus joku hoitajista tulee syöttämään minua, mutta en maista enää ruokaa. Sen maku on menettänyt merkityksensä täysin. On ihanaa vain saada ruokaa. Tajuta, ettei sinua pakoteta kuihtumaan olemattomiin.
Mietin usein, että miksi olen täällä? Miksi en suostu häipymään? Miksen yritä karata? Sitten keksin vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Minä näen yhä näkyjä. Se ei auta minua jaksamaan, se musertaa minua vielä enemmän.
Minut pistettiin tänne näkyjeni takia.
Minua ei päästetä pois näkyjeni takia.
Minut passitettaisiin takaisin, näkyjeni takia.
Olin erikoinen tai en, se ei auta minua enää. Olen aivan loppu, aivan kuollut. Miksi jaksan edes enää sinnitellä? Olisi paljon helpompaa kuolla vain. Leijailla pimeyteen, mutta en halua sitä. Pimeys pelottaa minua. Jos nyt on pimeää, niin kuinka pimeää on sitten kun kuolen? Ikuinen pimeys ei kuulosta mukavalta.
Pelkään, että unohdan sanat. Unohdan miten puhua, miten muodostaa lauseita ja ajatuksia päässäni. Miten miettiä. Olen menettänyt jo melkein kaikki muistoni, mutta näkyni eivät suostu katoamaan. Ne pysyvät ja jatkuvat. Ne eivät katoa. Tunnen yhä tulevaisuuden, mutta en välitä siitä, sillä minulla ei ole tulevaisuutta.
***
Kerran, kauan pimeyteen joutumiseni jälkeen tunsin oudon tunteen. Tunsin liikkuvani. Tunsin jonkun pitävän minusta kiinni. Pian tunsin valon ja lämmön. Näin suljettujen silmäluomieni läpi luonnonvaloa. Milloin olin sulkenut silmäni? Sitä minä en tiennyt, mutta se ei ollut olennaista. Olennaista oli se, että olin ulkona.
Saatoin taas haistaa nurmen ja raikkaan ilman. Saatoin taas tuntea tuulen ja lämmön. Oloni oli ihana, mutta melkein kuollut. Ihoni ei ollut enää tottunut tähän lämpöön, se arasti sitä. Minulle oli aivan sama mitä nyt tapahtuisi. Minä oli ulkona. Oliko väliä jos kuolisin nyt? Saisin sentään haistaa raitista ilmaa ennen kuolemaani.
Kuuluin ääniä, mutta en sanoja. Ne eivät kantautuneet minun korviini asti. Olin menettänyt sen kyvyn. En jaksanut välittää sanoista, sillä olihan minulla ääniä. Siinä oli kaksi miehen ääntä. Toista en tuntenut ja pian minä lensin. Se kuulostaa mahdottomalta, mutta siltä se tuntui.
Lensin ilman halki ja ahmin raitista ilmaa. Pidin silmiäni kiinni, sillä en voinut avata niitä. En enää. Valo oli liian kirkasta minun silmilleni. Olin menettänyt kyvyn katsoa aurinkoa, nauttia luonnosta.
Pian tunsin jotakin terävää kaulallani, mutta en välittänyt. Miksi se olisi sattunut? Olin nukkunut liian kauan pimeässä huoneessa kovalla lattialla. Pieni todiste, että olin elossa oli vain piristys elämääni. Tunsin mielipuolista polttelua suonissa, mutta se ei ollut mitään, jos vertasi siihen pimeyteen, joka oli ympäröinyt minua päiväkausia.
Annoin mieleni lentää vapaana, annoin itseni vaipua levolliseen uneen. Ajelehtia pois. Kuolisinko minä nyt? Kuolema oli yllättävän helppoa. Viimeinen asia, mitä ajattelin oli, valo, aurinko. Ota minut viimein luoksesi.
***
Heräsin, katsoin ihmetellen ympärilleni. Minä makasin jossain talon takana. Makasin ja mietin miten olin sinne joutunut. Katselin ympärilleni ja ihmettelin maailman selvyyttä. Ihmettelin itseäni. Oliko maailma niin kaunis. Miten olin joutunut sinne? Kuka olin? Mikä olin? Ihminen en ollut sen vaistoin. Tunsin ympärilläni olevat asiat liian selkeästi, haistoin ja maistoin luonnon aromit liian voimakkaasti. Kuulin kaiken, mitä ympärilläni ja rakennuksen sisällä tapahtui, ehei ihminen minä en ollut.
Mietin itselleni nimeä. Kuka olin? Vain yksi järkevä nimen kaltainen leijui mielessäni: Alice, sekö oli nimeni? Kohautin olkiani ja omaksuin sen itselleni. Tunsin kurkkuni polttavan, mutta se jäi nyt toissijaiseksi. Minä näin jotain, mikä ei taatusti ollut edessäni. Minä näin nuoren miehen, hänen vierellään oli kaunis sydänkasvoinen nainen. Näin myös heidän lähellään liikkuvat ihmiset, olennot.
Kaunein ihminen jonka olin ikinä nähnyt istui aivan tummahiuksisen pojan vierellä. Tytöllä oli vaaleat hiukset, melkein kultaiset. Näin pojan, jolla oli kupariset hiukset. Koko perhe oli luonnottoman kaunis. Näin heidän silmänsä, ne olivat toffeenruskeat, melkein kultaiset. Se toi minulle jonkin muiston, mutta en tiedä minkä, se vain mustutti minua jostain.
Jostakin kumman syystä tiesin noiden kaikkien olentojen nimet, tiesin myös sen, että he olivat vampyyreja, minäkin olin. Carlise, Esme, Rosalie, Emmet ja Edward Cullen. Minun tuleva perheeni.
Näin myös jonkun pojan, joka ei kuulunut tuohon perheeseen. Jasper Whitlock. Hän oli komea ja nuori vampyyri, joka oleskeli jossain Teksasin tienoilla. Näin, että hän saapuisi luokseni, näin, että minä odottaisin häntä.
Kommentit olis niinku nannaa
