Title: Valkoiset marmorikivet
Author: Proudfoot
Pairing: Luna/Draco
Rating: Sallittu
Disclaimer: Kaikki kunnia Rowlingille hahmoista ja miljööstä ja kaikesta, jonka tunnistatte hänen käsialakseen.
Sekä olen sekoittanut hahmoja että ajatuksia, luonteita ja ulkonäköjä.. (:
A/N: Aamuyöllä rustattu raapale. Ei ehkä parhaimmistoa.
13.4.1997
Rakas päiväkirja,
hän tekee sitä jälleen. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Miksi hän tuijottaa?
Luna käveli verkkaisesti pitkin tyrmiin johtavaa käytävää uusin Saivartelijan julkaisu kädessään. Liemitunti oli juuri alkamassa, kun Luna astui sisään hennoin askelin.
”Lovekiva, eteen istumaan, viisi pistettä pois korpinkynsiltä myöhästymisesi vuoksi”, professori Kalkaros näpäyttää nostamatta katsettaan Hortense Cooperin juomapadasta. Luna ei huomaakaan miten pisteliäitä katseita hän saa luokkatovereiltaan niin pisteiden menetyksen kuin uusien aavepokienkin vuoksi.
”Ja saman tien viisi pistettä pois myös sinun takiasi, neiti Cooper, sinun liemesi tulee epäonnistumaan silkan tyhmyytesi vuoksi!” Luna pysähtyi ja kääntyi katsomaan Hortensea.
Hortense-raukka, hän ajatteli, hänelle ei ole suotu suuria viisauden lahjoja, muttei häntä kuitenkaan tarvitsisi enää lyödä jo lyötyä.
”Viisikymmentä pistettä Luihuiselle, sillä nuoriherra Malfoy on onnistunut jakamaan älynlahjojaan näemmä myös aseenkantajilleen. Hyvää työtä, Draco,” Kalkaros kehui vuolaasti lempioppilastaan.
Luna katsoi ensin vihaisesti professori Kalkarosta ja sitten Dracoa, muttei tätä kuitenkaan vihaisesti – Luna oli huomannut tuijottavansa Dracoa usein. Milloin Suuressa Salissa ja milloin huispauskentällä. Lunan piti ottaa aavepokat pois päästään, pörröttää hiuksiaan ja katsoa kattilan kyljestä ulkonäkönsä ennen kuin hän uskalsi heittää hymyn Dracolle.
”Lopeta se typerä keimailu, Luna, se ei sovi sinulle.. Missä retiisi-korvakorusi ovat? Entä miksi aavepokasi oli jätetty huolimattomasti oleskeluhuoneen sohvapöydälle? Mikä sinuun on mennyt?” Ginny kyseli puoliksi huolestuneena ja puoliksi innostuneena siitä, että ehkä osa Lunan kummallisista jutuista oli jäämässä entiseen elämään.
”En tiedä”, Luna vastasi tuijottaen utuisilla silmillään eteenpäin – suoraan pihamaalle.
”Hmph”, GInny tuhahti. Selvä, jos et halua kertoa, hän jatkoi mielessään. Ginny seurasi kummastuneena Lunaa pihalle. ”Miksi sinä menet ulos? Emmekö me voisi mennä illalliselle? Täällä on kylmä, mennään sisälle, Luna!” Luna hymyili salaperäisesti, edelleen tuijottaen ei mihinkään: ”Sinusta on hyvää vauhtia tulossa samanlainen kuin veljestäsi, sinuna pitäisin varani.”
Ginny seisahtui paikalleen, Luna jatkoi matkaansa huomaamatta Ginnyn elettä.
”Selvä, mene sitten yksin rantaan, minä en halua tulla, siellä on kylmä ja minulla on nälkä.”
Luna hymyili, heilautti kättään huolimattomasti taakseen ja käveli järven rannalle, jossa pienen pienet hiekanjyvät kimmelsivät kilpaa veden kanssa auringon paahtaessa.
”Kylmä”, Luna hymähti itsekseen. Kevät oli jo pitkällä, eikä ulkona ollut edes kylmä. Silti Lunan selkäpiitä pitkin kulki kylmien väreiden aalto – Draco istui suuren, valkoisen marmorikiven päällä lukien (Lunan piti tarkistaa ettei uneksinut – hän nipisti itseään niin, että veri virtasi kämmenselästä) Saivartelijaa.
Luna jäi moneksi minuutiksi tuijottelemaan tulevaisuuden unelmiensa aviomiestään onnellisena; hän luki isän kirjoittamaa lehteä ja hohti auringossa enemmän kuin lumivalkoinen marmorikimpale.
Kuitenkin muutaman minuutin kuluttua – liian pian – Malfoy nosti katseensa ja näki Lunan. Lunan ihmetykseksi Malfoy ei huutanut hänelle sopimattomasti, ei tuijottanut tai osoitellut. Jatkoi vain lukemista. Luna häkeltyi ei-teatraalisesta eleestä niin, että pudotti kädessään olleet pienet kivet. Malfoy nosti jälleen päätään, mutta tällä kertaa Luna ei voinut katsoa; häntä hävetti - hän päästi hiukset valahtamaan valkoiseksi suojaksi punaisen naaman eteen ja keräsi suurimman osan kauniista kivistään takaisin ja lähti sisälle. Ei, tänäänkään ei ollut se päivä, hän ajatteli vähän katkerasti.
14.4.1997
Rakas päiväkirja,
olen vasta nyt huomannut kuinka kauniita
valkeat marmorikivet ovatkaan.
”Luna, Luna, tule tänne, LUNA!!” punatukkainen korpinkynsi huusi Lunalle. Luna katsoi ihmeissään: Ginny ei tainnutkaan olla vihainen. Luna leijaili Ginnyn viereen, kaapi lautaselleen jotain epämääräisen näköisiä pekonikääryleitä ja alkoi tökkimään niitä haarukallaan pitkin lautasta.
”Luna”, Ginny tunnusteli maaperää, ja Luna vastasi huokaamalla syvään, ”et ole lähiaikoina ollut oikein pirteä oma itsesi, onko kaikki hyvin?”
Luna oli juuri nyökkäämässä kun hänen eteensä laskettiin neljä valkoista marmorikiveä. Luna oli halvaantua kun näki kädet, jotka kiviä kantoi. Nekin olivat valkoiset, erittäin puhtaat, näyttivät edelleen kilpailevan kivien kanssa. Lunan teki mieli koskea, mutta hän hillitsi itsensä.
”Taisit pudottaa nämä”, hiljainen, yllättävän nöyrä ääni sanoi.
Ja hän oli poissa. Luna tuijotti suu auki 17-vuotiaan, pitkän ja vaaleatukkaisen unelmamiehensä perään. Luna nyökkäsi ja jatkoi edelleen tuijottamista.
Ginny alkoi kikattaa. Tai oli ehkä jo kikattanut hetken aikaa, Luna ei ollut niinkään varma.
”Draco Malfoy”, nyt GInny tärisi naurusta, ”Draco Malfoyn takia olet ollut niin kummallinen!”
”Hän toi minulle…” Luna sopersi punaisena ja kaapi kivet kouraansa. Hän puristi nyrkkinsä kiinni ja jäi katsomaan Suuren Salin ovea kuin näkisi edelleen Dracon valkoiset, täydelliset hiukset ja mustan, täydellisen puvun.
”Hän toi sinulle kiviä, mahtaakohan se kertoa hänestä jo jotain?” Ginny kysyi lievä skeptisyys äänessä kuultaen. Luna pudisti päätään, Ginny ei ymmärtänyt, Luna oli erilainen, ei Ginny voinut tajuta.. Ei..
Luna nousi nopeasti, ja lähti puolijuoksua kohti tyrmiä. Ennen portaita, jotka johtivat tyrmiin, oli Lunan pakko pysähtyä tiimalasien luona. Ei katsoakseen tupapisteitä, vaan katsoakseen, että hän olisi säädyllisen säikähtäneen ja utuisen oloinen harhaillessaan ’eksyneenä’ tyrmissä.
Lunan ei kuitenkaan tarvinnut erityisemmin näyttää utuiselta; riitti, että hän ajatteli jotain muuta kuin mitä oli juuri tekemässä ja hän siirtyi heti poissaolevaksi. Hän alkoi miettiä Dracoa ja unohti muun maailman saman tien.
Hän mietti miltä Dracon kosketus mahtoi tuntua, lämpimältä vai kylmältä. Tai huulet, olivatko ne pehmeät vai rajut.. Ennen kuin Luna ehti ajatella pidemmälle, niin hän törmäsi siihen, johon halusikin törmätä. Kirjaimellisesti. Ainakin hän selvitti, että Dracon rintakehä ei ollut hurjan pehmeä.
”Katsoisit eteesi, idiootti”, Draco sihahti ja oli jatkaa matkaa, kunnes huomasi, että kyseessä olikin Luna Lovekiva. Hän huomasi, miten Luna näytti satuttaneen itsensä ja säikähti itsekin.
”Anteeksi, ei, öh, en tark.. tai siis, ehm, anteeksi, Luna- - -”, Luna ei ollut ikinä nähnyt mitään niin suloista; vaivaantunut Draco, yleensä niin kalpea poika nyt rusoposkisena hämmennyksestä. Luna taisi lyödä päänsä kovempaa kuin oli tarkoitus – tai suunnitelmissa.
”Sattuiko?”
Ensin Luna pudisti päätään, nyökkäsi, pudisti sitten uudelleen päätään ja nyökkäsi perään. Hän oli tainnut puraista kieleensä, sillä maistoi veren suussaan, ja ilmeisesti Dracokin huomasi sen. Draco ojensi kätensä auttaakseen Lunan ylös kiviseltä lattialta. Luna oli kuin jäässä, ylös päästyään hän huojahti uudelleen Dracon kovaa rintakehää vasten. Veri valui hänen suupieltään pitkin.
”Taidat nyt todella tarvita matami Pomfreytä”, Draco sanoi ja lähti taluttamaan Lunaa matami Pomfreyn luokse.
Lukuun ottamatta veren hentoista makua suussa, jomottavaa päätä ja sitä, että Luna istui sairaalasiiven pedillä paikattavana, oli hän kuin seitsemännessä taivaassa.
”Ei shinun olishi tarvinnut tulla”, Luna sössötti Dracolle, joka katsoi huolestuneena Lunan veren värjäämiä huulia.
”Aiheutinko minä tosiaan tuon? Olen niin pahoillani”, Draco puhui nopeasti huomioimatta Lunan sössötyksiä. ”Annathan anteeksi?”
Luna vaikeni, matami Pomfrey tarttui Lunan kieleen ja korjasi hampaiden jättämät jäljet sekunnin murto-osassa ja lähti sitten.
”Tietenkin.”
15.4.1997
Rakas päiväkirja,
tänään minä teen sen. Pyydän häntä ulos. Hän on niin upea.
Luna varmisti ensin, ettei eteishallissa ollut ketään ja hän hiippaili sitten ulos. Massiivinen ulko-ovi aukesi narahtaen, ja Luna pujottautui pienestä raosta ulos. Oli aamu, erittäin aikainen aamu. Oli vielä melko pimeää, aurinko oli vasta oranssina kajona horisontissa. Luna riisui viittansa ja värisi hetken paikallaan. Viitta oli niin mielikuvitukseton ja rajoittava. Lunan valkoinen kauluspaita värjäytyi aamunkoitossa hetki hetkeltä vaaleammaksi. Hän puikkelehti rantaan, ja asteli suoraan suuren marmorikiven luokse.
Vesiraja nousi ja laski tyynesti. Tuuli oli erittäin hento ja Kielletyssä Metsässä jokin lintu lauloi. Luna voisi vaikka vannoa, että kuuli myös aamuvirkkujen threstalien huohotuksen jossain lähellä.
Luna risti jalkansa ja sulki silmänsä. Viileä marmori viilensi hänen jalkojaan ja raikas aamukosteus leikki hänen hiuksillaan.
”Olisiko tilaa myös toiselle?” Luna oli kuolla säikähdyksestä. Tumma viitta heilahti hänen naamansa edessä, ja vain parin sekunnin murto-osan jälkeen häntä tuijotti tiiviisti sininen silmäpari.
”Ajattelinkin, että olet aamu-ihmisiä”, Draco sanoi hymyillen. Uneliaisuus paistoi hänestä kauas.
”Sinä et taida olla?” Luna kysyi hymähtäen ja suoristi jalkansa niin, että sai jalanpohjat vasten marmoria.
”No.. en, mutta olin hakemassa aamulehteä Pöllölästä, kun huomasin jonkun tennarit avonaisen oven suussa..” Draco hymyili lempeästi.
”Syyllinen”, Luna myönsi hiljaa ja sulki jälleen silmänsä. Hän aisti Dracon silmät kasvoillaan.
Draco rykäisi, mutta Luna ei avannut silmiään. Aurinko alkoi heittää ensimmäisiä säteitään järven pintaan.
”Lähtisitkö ulos kanssani?” Draco kysyi hiljaa. Luna hymyili. Aurinko valaisi hänen kasvonsa.
11.3.2010
Rakas päiväkirja,
Scorpius sai kaksoisveljet, Lorcanin ja Lysanderin.
Luna on onnellisempi kuin koskaan. Kuten minäkin.
