Nimi: "Älä sitä mieti"
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: S
Paritus: Ksenofilius/Rabastan
Genre: Drama, slash, haikeus, romance
Haasteet: Miestenkymppi, Rare10, Yhtyeen tuotanto, OTS20 (kseno/rabbe)
Vastuuvapaus: Kaunis kappale En enää pelkää on Chisun käsialaa, enkä sitä väitä omakseni. Pottermaailma taas kuuluu ihanaiselle J.K. Rowlingille, enkä sitäkään omakseni väitä. Muuten loppu on minun ja pidän kirjoituksestani kiinni kynsin ja hampain.
A/N: Rakastan tätä paritusta. Enemmän kuin mitään muuta. Siksi se on omalla tavallaan noussut Potterdomista OTP:ksi, vaikka miulla on monta paria Potterdomista, jotka voisin melkein samalla jalustalle nostaa. Silti tää hivenen outo paritus on yks omiaan miulle (ehkä siks, että oon varmaan ainoo finissä, joka tätä kirjottaa tai jotain. :DD). Kuitenkin, minä toivotan lukuiloa ja toivon mielipiteitä. 
"Älä sitä mieti"
Oli ihmeellistä, miten helposti Ksenofilius sai itsensä rauhoittumaan Rabastanin vierellä. Tavallisesti hän pyöri valveilla monta tuntia, ennen kuin nukahti sydämensä tykytykseen. Jo pelkästään se, että hän sai kietoa kätensä Rabastanin ympärille kertoi turvasta. Hänellä oli joku joka suojelisi ja joku jota suojella. Kuten talven jälkeen haluaisi suojella jäästä veistettyä enkeliä, jota kevään tuoma lämpö alkoi sulattaa.
Koskaan siinä ei vain onnistunut tarpeeksi hyvin, ettei jääenkeli sulaisi. Se suli joka vuosi, jättäen jälkeensä märän lätäkön ja mutruhuulet. Tänä vuonna asia oli vain erilailla siitä kohdin, että Rabastan oli ollut tokaisemassa, että mitä yhdellä jääpalalla oli väliä. Sen saisi tehtyä uudestaan, kun pakkaset iskisivät ja muistot kuitenkin jäivät.
Silloin Ksenofilius oli ensimmäisen kerran miettinyt, että viimein kaikki edelliset jääenkelit nostivat siipensä ja lensivät jonnekin. Ei hän tiennyt minne, mutta jonnekin. Sipaisivat räystästä mennessään ja saivat lumen tippumaan paakkuina maahan. Ksenofilius oli laittanut kaulahuiviaan paremmin ja istunut Rabastanin seuraksi rappusille, hengittänyt tupakasta nousevaa savua keuhkoihinsa ja mutissut itsekseen tupakan tappavuutta.
“Rabastan?”
“Nii?”
“Tai ei mitään”, Ksenofilius sanoi, kun nosti teemukin huulilleen ja hörppäsi siitä tipan. Rabastan loi harmaanruskeat silmänsä häneen ja kurtisti kulmiaan, hyläten Päivän profeetan kokonaan. Ei siinä mitään kuitenkaan ollut.
“Kerro nyt. Se jää kuitenki vaivaamaan sua, jos sä et sano sitä nyt. Kyllä mä jo sen verran sua tunnen.”
Ksenofilius kohautti olkiaan ja nosti polvet rintaansa vasten. Hän katseli jalkojen välistä pöydän alle, jossa varpaat kipristelivät eripari sukkien (villasukkienkin) sisällä; odottivat kesää, että ruohonkorret pääsisivät kutittelemaan jalkapohjia. Korvissa särähti, kun tuolin jalkojen rapina juoksi pitkin korvalehtiä korvakäytävään ja rekisteröityi muistiin.
“Kseno.”
“Minä vain mietin, että tapahtuisi, jos joutuisit Azkabaniin?”
Viinipojan kulmakarvat nousivat kysymyksen johdosta aavistuksen ylöspäin ja hetken jälkeen kuului huvittunut tuhahdus. Nuoremman huulilla leikki hymy, joka ei tarttunut Ksenofiliuksen huuliin, mutta huoleen viestittäen, ettei sitä kannattaisi vielä surra. Se tapahtuisi, jos tapahtuisi, ja silloin sille ei voisi mitään.
“Miks sä tollasta mietit?”
“Koska se on mahdollista. Kenen kanssa minä sitten juon ananasteetä aamuisin?”
“Kseno hyvä, se oot sinä meistä kahesta, joka tota litkua juo, ja sekö siinä on sun suurin huolenaihe?”
“Ei.”
“Vaan?”
“Vaan se, että sinä et pääsisi sieltä pois. Me emme ole koskaan kertoneet toisistamme kenellekään. En minä voisi tulla käymään, jos sinulle edes suotaisiin vierailuhetkiä.”
Rabastan pudisti päätään ja nosti vasemman kätensä silittämään Ksenofiliuksen poskea. Oikealla hän hipaisi omat viinipunaiset hiuksensa korvan taakse ja koitti saada vanhemman hymyilemään. Huolen aihe ei ollut turha. Vasempaan ranteeseen poltettu pimeän piirto takasi hänelle monen vuoden tuomion jo yksinään, mutta siihen lisättynä kaikki hänen rikoksensa.
Hän ei pääsisi Azkabanista koskaan pois.
“Älä sitä mieti. Älä vaivaa sillä päätäs. Ei viel oo sen aika”, Rabastan kuiskasi, kun Ksenofiliuksen sormet silittävät pimeän piirtoa ja silmät katselivat sitä mietteliäänä, kuitenkin eräänlaisen sumuverhon takana. Niin se oli aina, hän ei kyennyt kertomaan itselleen, mitä Ksenofiliuksen ajatuksissa liikkui sillä hetkellä. Miestä oli mahdoton lukea, kuten oli mahdotonta välillä ymmärtää tämän sanoja. Joskus niissä ei ollut mitään järkeä.
“Tänään tulee oopperaa radiosta”, Ksenofilius mutisi monen minuutin hiljaisuuden jälkeen ja sai Rabastanin hymähtämään odottamattomasta kommentista. Nämä olivat niitä hetkiä, kun hän ei ymmärtänyt miesystäväänsä. Kun hän ei osannut kertoa, mistä sanat olivat peräisin. Mistä ajatus juonsi itsensä.
“Haluat sää kuunnella sitä kiljuntaa?”
“Mm’m. Peiton alla.”
