Ficin nimi: Verellä värjätty taivas
Kirjoittaja: Annoy
Beta: minä itse
Fandom: Twilight
Genre: angst, deathfic
Ikäraja: S
Päähenkilöt: tulkinnanvarainen
Disclaimer: Hahmot ovat Stephenie Meyerin, teksti minun.
A/N: Toinen tekeleeni, joten laadusta ei ole takeita.
Verellä värjätty taivas
Juoksin puiden lävitse minkä jaloistani pääsin, mutta olin liian hidas. He saavuttivat minua, kuulin heidän murhanhimoiset askeleensa perässäni. Minun oli pakko juosta, vaikka siitä ei ollut mitään hyötyä. Tiesin että tulisin kuolemaan. Kukaan ei saisi jäädä henkiin.
Kaikki muut ovat kuolleet. Heidät revittiin palasiksi ja poltettiin. Perheeni, ystäväni… kaikki ovat poissa. Ja minä pakenin, jätin heidät sinne. Vihasin itseäni, miten voin olla näin sydämetön? Järkeni sanoi, että en olisi voinut tehdä mitään heidän hyväkseen, mutta minun olisi pitänyt jäädä ja kuolla heidän kanssaan.
Jätin myös hänet sinne. Hänet, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta. Hän huusi nimeäni kun he repivät hänet kappaleiksi, hän pyysi minua auttamaan, pelastamaan hänet, mutta juoksin pois. Olen vain pelkuri.
Juoksin ulos metsästä ja saavuin jyrkänteen reunalle. Aurinko oli laskemassa, taivas helotti punaisena. Sininen meri velloi kutsuvana alhaalla. En jaksanut enää juosta, vaan seisahduin. Hyväksyin kohtaloni, sillä minulla ei ole enää mitään menetettävää, kaikki on jo menetetty. Aivoni ruikuttivat minua anelemaan anteeksiantoa, liittymään Voltureihin. Mutta en voinut. En sen jälkeen mitä he tekivät perheelleni ja hänelle. Pystyisinkö muka elämään loppuelämäni murhaajien kanssa, pystymättä ikinä unohtamaan heidän tekoaan? Ei, en mitenkään pystyisi.
Volturit saapuivat metsänreunaan. Käännyin ja kohtasin heidän punaiset silmänsä jotka kyräilivät minua, valmiina tuhoamaan viimeisenkin Cullenin. Keskityin pitämään itseni tyynenä, en halunnut murtua heidän edessään. Sitten käänsin katseeni kohti taivasta. Taivas oli täysin punainen, kuin veri olisi värjännyt sen. En tiedä kuvittelinko vain, mutta minusta tuntui kuin olisin nähnyt perheeni ja ystävieni kasvot ylhäällä taivaassa. He hymyilivät minulle, kutsuivat minut heidän seuraansa. Kohotin käteni kuin toivoen että he ottaisivat minusta kiinni ja vetäisivät minut ylös. Mutta kuolema ei ole sellainen.
Tunsin kädet ympärilläni, kädet jotka repivät minua kappaleiksi. En huutanut, olin vain hiljaa ja pidin katseeni taivaassa, mutta kasvoja ei enää näkynyt. Oli vain punainen taivas, verellä värjätty. Muuta ei enää ollut. Vain taivas.
