Nimi: Viimeinen päivä
Kirjoittaja: Clayr
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draamaa, angstia ja tummaa tunnelmaa
Varoitukset: Kuolema, pakotetun seksin/raiskauksen mainitseminen, insesti
// Frederica lisäsi varoituksenYhteenveto: Yhden ihmisen kuolema on tragedia. Tuhannen kuolema on tilastotietoa.
A/N: Tämä on tosiaan koulun kirjoitelmaksi kirjoittamani teksti. Ikärajasta (K-13) en ole aivan varma, jos mode näkee tämän sopivan ennemmin K-15 puoleen voi sen vaihtaa... Laitan loppuun ohjeistuksen miten tämän tarina rakentui, jottei turhaan spoilaisi. Lopuksi mainittakoon että en osaa kirjoittaa tapahtumallista tekstiä kovin hyvin. Kommentit olisi kivoja =) Tarinassa esiintyvät kappaleet ovat Scandinavian Music Groupia, Hölmö rakkaus ja Vieläkö soitan banjoa?
~~~
Viimeinen päivä
Kuolema koskettaa meitä kaikkia joskus. Joskus haluamme, suorastaan janoamme sitä. Elämä voi tuntua niin sietämättömältä, ettei siihen auta mikään. Me, ihmiset, olemme kovia moralisoimaan. On kamalaa ja itsekästä tehdä itsemurha, silloin ei ole enää ihminen vaan heikko ihmisen ruumiissa asuva olento. Tämä on usein väärin mahdollinen tapa ajatella. Mutta, tämä tarina kertoo eräästä, jonka elämä on niin epäreilua ja vailla arvostusta, että itsemurha oli pelastus. Tarina menetetystä elämästä, jonka päättyminen on tragedia. Yhden ihmisen kuolema on. Tuhannen kuolema vain tilastotietoa.
"Muistatko miltä tuntuu, juopua kesäyönä, hölmöstä rakkaudesta..." musiikki soljui kirkkaana korvanapeista. Sormeni, laihat ja kalvakat, puristivat mustaa mp3-soitinta. Olin varastanut sen joltakin tytöltä. En tuntenut tekoani vääräksi, se tyttö oli rikkaan näköinen. Kieli, joka kuulokkeista kuului, oli minulle vieras, mutta kappale oli iloinen. Murahdin ja potkaisin kiveä, joka lennähti kuluneen tennarin kärjestä kauemmaksi.
Nostin katseeni turistiryhmään, johon kuului myös mp3-soittimen omistanut tyttö. Konsonanttipainotteinen, terävä kieli särähti korvaani ja sai oloni tuntumaan uhatulta. Se kuulosti niiltä sanoilta joita isäni oli ärissyt repiessään koskemattomuuttani, rikkoessaan ruumistani.
Värähdin muistoja ja lähdin äkkiä juoksemaan pois turistiryhmän luota. Juoksin paniikin omaisesti poispäin, välittämättä kummastuneista katseista. Päästessäni sivukujalle hengitykseni pihisi ja jouduin ottamaan tukea eltaantuneelta haisevasta roskalaatikosta.
"Tyttö on kaunis ja ystävällinen, minä vihaan häntä." Tuntematon kieli täytti yhä tajuntani, nyt haikean melankolisena. Kiskaisin inhotuksen vallassa kuulokkeet pois korvista ja heitin mp3-soittimen roskakoriin. Lihava, ruma rotta singahti pois roskalaatikosta soittimen mustan pinnan kolahtaessa metallia vasten. Nenäni nyrpistyi inhosta ja lähdin pois kujalta kohti Pariisin muita laita-alueita.
Minä olen Elice, kyllä, niinkuin Alice, mutta e:llä. Olen kaiketi 17-vuotias. Oikeasti minua ei ole olemassa. Oikeasti kuolin hämärissä oloissa vuoden vanhana. Oikeasti ei ole ketään Eliceä, joka ei näytä olevan kotoisin mistään ja jonka tiellä eivät muut laitateiden kulkijat halua tulla.
Mutta silti minä olin olemassa. Minä elin varastamalla, peläten menneisyyttä. Minuun ei saanut koskea, ja joskus saatoin muutenkin käydä päälle. Halusin kostaa. Ja joskus vain pelkään. Pelko ja kosto saavat minut käyttäytymään arvaamattomasti, niin kuin nurkkaan ajettu eläin. Yhtä kaikki, molempiin syy on entisessä elämässä, menneisyyden varjoissa. Keskellä keltaisena säteilevää kipua, verenpunaista tuskaa ja onneksi myös unohduksen tuovaa mustaa, keskellä tuota olin se pieni, pelokas tyttö.
Mutta se ei ole olennaista. Sen sijaan se sysäsi liikkeelle asioita, jotka ovat olennaisia. Kuten se, että karkasin kotoani Pariisiin, ryhdyin varkaaksi, opin pelkäämään miehiä. Ja monen monta muuta asiaa, jotka minulle tapahtui nuoruuden kauhujen takia.
Kävelin pitkin siistiä tietä. Ihmiset ympärilläni ovat siistejä ja kauniita. Naisista leijaili parfyymin vieno armoni, joka toi mieleeni siisteyden ja varakkuuden. Nenäni nyrpistyi halveksunnasta ja ripeytin hieman askeleitani.
Linnut lauloivat kauniisti saapuessani puistoon. En tiennyt, enkä välittänyt tietää sen nimeä. Se oli vain puisto. Puisto jossa oli paljon ihmisiä joilta saattoi varastaa jotain. Katselin ympärilleni ja huomasinkin penkillä olevan nuoren neidon, joka istui täysin ajatuksissaan lukemassa päivän lehteä. Blondin tytön vieressä nökötti musta laukku. Virnistin itsekseni ja lähestyin rennoin askelin tuolia. Vilkaisin mahdollisimman huomaamattomasti ympärilleni nähden vain kiiruhtavia ihmisiä. Kävelin ripeästi, mutta rennosti tuolin ohi, harjaantuneesti ojensin käden ja nappasin laukun jatkaakseni heti matkaa ja kadotakseni läpikulkumatkalla oleviin ihmisii. Kuulin hämmentyneen "Hei!" huudon takaani, mutta jatkoin rennosti matkaa.
Kuljin ihmisjoukon mukana ulos puistosta ja käännyin sitten pois ihmisvirrasta. Ripeytin askeleitani ja päästessäni syrjemmälle seisahduin ja tutkin laukun sisältöä. Se oli yllätyksetön; pieni sateenvarjo, joka kieli laukun omistajan olevan varmaankin Lontoosta, meikkipussi, vesipullo ja osoitekirja. Ei mitään mielenkiintoista siis. Vilkaisin meikit, mutta päätin heittää nekin pois. Mustan laukun heitin olalleni ja kaivoin taskusta kännykän.
'Aamupäivä', ajattelin hymähtäen mielessäni.
Parin tunnin päästä istuin roska-astian kannella Le Palmier hotellin takana. Teräksenharmaat silmäni seurasivat lähestyvää nuorta naista. Naisen tullessa tarpeeksi lähelle loikkasin alas ja kävelin muutaman askeleen lähemmäksi tuota vierailijaa. "Tervehdys, olet palannut Pariisiin", sanoin hyvin hillitysti, kevyen hymyn kuitenkin kareillessa huulillani. "Ah, oui, olen palannut", nainen sanoi vahvasti ranskaan murtavalla englannilla, viehättävästi ja hieman leikkisästi kuitenkin säilyttäen asiallisuuden.
Äkkiä kapsahdimme toistemme kauloihin ja nauroimme. Pian toisen naisen kädet irrottuivat niskastani. Päästin omatkin käteni liukumaan naisen lanteita myöden pois. "Vieläkö olet neiti Audra?" kysyin pehmeästi irrottautuessani ystävästäni. "Si", Audra totesi hieman paheksuen ja naurahdin. "Se on kaunis nimi, ystäväni." "Minä sinulle ystävät näytän", Audra murahti ja syöksähti kohti paikkaa jossa seisoin. Käännähdin ja lähdin juoksemaan kujaa tielle päin. Iloisesta kiljahduksesta päättelin hieman itseäni vanhemman naisen juoksevan perääni.
Mieleeni tuli samanlainen tilanne paria vuotta aikaisemmin. Silloin kädet tuuppasivat minua hipan jälkeen. Kaaduimme nauraen lumihankeen. Audran kasvot hymyilivät ja lähestyivät minua. Pakkasen puremat naisen poskilla olivat tavattoman suloiset. Huulet raottuivat hieman ja silmät tuikkien Audra oli painanut pienen suukon suupieleeni. Raotin huuliani pienesti ja yllätyksekseni toinen syvensi suukon kunnolliseksi suudelmaksi. Ensisuudelmamme lumihangessa maaten. Miten kliseistä. Audra oli maistunut kurkkupastilleille. Hänellä oli aina kurkkupastillirasia mukanaan.
Yritin estää muistoja, jotka seurasivat tuon talvipäivän muistoa. Värähdin mielikuvia, jotka välähtivät selkeinä kuin eilispäivä. Kuvat, jotka muistuttivat mieleni tarkimmin suojatuista tapahtumista. Muistikuvat, jotka muistuttivat siitä hetkestä kuin Audra tietämättään teki minulle samoja asioita kuin isäni oli tehnyt. Pakolla, ilman suostumustani hän oli yhtynyt minuun - tai oikeastaan ruumiiseeni - tietämättä tekonsa vakavuutta.
Säpsähdin pois muistoista äkkiä ja tämän hetkinen tilanne palasi rysähtäen kerralla mieleeni. Pysähdyin äkkiseltään ja Audra törmäsi nauraen selkääni, kaataen meidät molemmat maahan. Paniikki velloi sisälläni tuntiessani Audran painon päälläni. Rimpuilin toisen naisen alla ja sain tämän päältäni pois. Syöksähdin nopeasti seisomaan ja tunsin häpeän punan nousevan kasvoilleni. Astuin lähemmäksi ojentaen käden auttaakseen Audran seisomaan. Mutisin anteeksipyynnön Audran heilauttaessa kättään ei-se-mitään-henkisesti.
Suuntasimme kulkumme kaupungille. Audra vei minut ensin kahvilaan. Hän tilasi molemmille kaakaot sekä pienet leivokset. Naisella oli nahkalompakko ja jopa pankkikortti. Toinen oli todella tehnyt elämäntapamuutoksen. Kuulakärkikynällä nainen kirjoitti kuittiin Audra Thurin. Muutos kapinallisesta varkaasta tuoksi itsetietoiseksi naiseksi vahvisti päätöstäni tästä päivästä.
Kahvilasta kävelimme pienelle puistoalueelle, missä Audra istutti minut tuolille ja harjasi pitkät hiukseni mustalla hiusharjalla. "Prinsessani tulee olla kaunis" hän sanoi. Sanat tuottivat kylmät väreet tanssimaan selälläni. Kylmä pelko tuli jälleen luokseni, pyrkien rikkomaan rauhallisuuteni. Istuimme puistossa tunnin, ellemme pidempäänkin ja koko sen ajan Audra harjasi hiuksiani.
Puistosta suuntasimme kauppaan. Näin huvittavia mustia lippalakkeja, jotka näyttivät liian isolta kenen tahansa päähän. Audra tarttui käteeni kuljettaakseen minua eteenpäin kaupassa. Säpsähdin irti hänen otettaan, hypähtäen vahingossa päin tuntematonta tyttöä. Purkkapussi tipahti tytön käsistä ja sen sisältö levisi lattialle. "Voi, anteeksi, ei ollut tarkoitus!" vinkaisin ahdistuneena ja pakenin paikalta eteenpäin, jääden melkein laukustani kiinni vaaterekkeihin.
Audra otti minut kiinni ja johdatti katselemaan juhlavilta näyttäviä pukuja. Vaalea nainen arvioi silmämääräisesti vaatekokoani, napaten sitten raskaan, joskin kauniin mustan, hyvin leveähelmaisen puvun sekä tummanpunanauhaisen korsetin. Katsoin vaatteita hämmentyneenä. Audra maksoi ne rutiininomaisesti. Taivas, en halunnut edes tietää kuinka paljon vaatteet maksoivat. "Nyt meillä on kaikki", Audra lausahti leppoisasti ja lähti kävelemään kohti paikkaa jossa tapasimme, hotelli Le Palmieria. "Hotellia?" kysyin ihmeissäni. "En tullut jäädäkseni", Audra vastasi ja oikaisi sivukujan poikki.
'En ikinä opi – tai siis oppisi – ymmärtämään tuota ihmistä täysin', ajattelin hieman huvittuneena. Sitä, oliko asia todella niin, en koskaan saisi tietää.
Hotellille päästyämme Audra kehotti minua lepäämään. Nukuinkin pari tuntia, minkä jälkeen Audra alkoi pukea ostamaansa pukua päälleni. Se oli kuin joku sairas rituaali. Tapa, jolla Audra kosketti rintaani korsettia asettaessa oli mielestäni vastenmielinen, vaikka ele olikin naamioitu korsetin korjaukseksi. Inhotus yritti kääntää vatsalaukkuni ympäri. Samalla hetkellä Audra kiristi ylävartaloni ympärille tiukan, metalliluilla tuetun vaatteen. Korsetti korosti laihan vyötäröni kaarta. Audran käsi tarkisti puvun tiukkuuden mielestäni irstaasti. Pieni ääni kertoi, ettei toinen aikonut kuin ilman taka-ajatuksia pukea vaatteitä päälleni. Mieleni ei sitä uskonut. Mieleni kertoi Audran haluavan toistaa parin vuoden takaiset tapahtumat. Puristin kynnet käsivarteeni ja pakotin itseni pysymään paikallani. Audra otti jälleen hiusharjan esille ja harjasi muutaman kerran hiuksiani. Nainen kiinnitti totutun oloisesti hiukseni korkealle kampaukselle. Punainen nauha korosti mustia hiuksiani, tuoden myös teräksenharmaat silmäni näkyviin. Audra rajasi silmäni tummalla kynällä tehostaen silmien näkyvyyttä ja tehden minusta sen kauniin teinin, joka oli karannut Pariisiin. "Miksi tämä kaikki?” kysyin hämmentyneenä. Puku tuntui raskaalta päällä, mutta korsetti ylläpiti ryhtiäni. Se oli outo tunne elettyäni viime vuodet rennoissa vaatteissa ja kuluneissa tennareissa. ”Koska prinsessani tulee olla kaunis”, Audra vastasi rauhassa.
Korkokengät jaloissa oli hankala kävellä. Tukeuduin Audran käsivarteen, pitäen toisella kädellä kiinni laukustani. Se sopi hyvin pukuuni luoden yhdensuuntaista linjaa. Askeleemme suuntautuivat kohden rantaa. Olimme ajaneet pois Pariisista, lähemmäksi merta. Astelimme laiturille vierekkäin. Pukuni raskas helma tapasi meren päälle ylettyvän laiturin pintaa. Audralla oli kauniit, androgyynit vaatteet. Minäkin olin kaunis. Minä, joka halveksin kauneutta, koska se oli ollut mielestäni saavuttamattomissani. Kävelimme laiturin päähän, missä Audra käänsi minut klassisesti itseään kohden. Hän katsoi minua silmiin. Katse oli vakava ja kysyvä. Nyökkäsin pienesti, yrittäen vastata naisen katseeseen. Audra kosketti paljasta käsivarttani. Eleen olisi pitänyt olla rohkaiseva, mutta kieroutunut mieleni tulkitsi sen kehoitteeksi luopua aikeistani. ”Ei!” kirkaisin ja kiskaisin käteni irti. Audran katse oli kummaksuva. Häpeän puna olisi värjännyt kasvoni, ellei pitkäaikainen anemia olisi kalvakoittanut ihoani ikuisesti. ”Tahdon tehdä sen ja –” kaivoin laukustani pienen muistikirjan. ”tämän tahdon antaa sinulle.” Ääneni oli pienen tauon jälkeen vakaa. Ojensin kirjaa Audraa kohden, toisen tarttuessa siihen hieman epäröiden. Irroitin oman otteeni kirjasta samalla hetkellä kun Audra otti siitä kiinni, pakottaen näin toisen tarttumaan siihen kunnolla. Näin hänen selailevan sitä hieman, piilottaen sitten pienen kirjan takkinsa sisään.
Nostin katseeni merestä. Selkäni oli Audraa kohden. Vedin syvään henkeä ja katsoin pitkälle ulapalle. ”Muista mitä sovimme”, sanoin liki värittömällä äänellä. Audra nyökkäsi, ja aistin sen vaikken elettä voinutkaan nähdä. Käännyin ja kävelin naisen ohi pois laiturilta. Kulkiessani Audran sormet hipaisivat omiani hennosti. Rannassa käännyin merelle päin ja askelsin hyisen kylmään veteen. Hame levisi ensin ympärilleni, mutta kastuessaan se upposi veteen, kietoutuen jalkojeni ympärille.
Tarpeeksi syvälle päästyäni nyökkäsin Audralle. Näin hänen kurottavan lähemmäksi ja pian kädet painoivat minut veden alle. Yritin vetää henkeä, mutta keuhkoihini tulvi vain suolaista merivettä. Paniikki valtasi mieleni, mutta en voinut räpiköidä, raskas puku esti liikehdinnän. Yritin huutaa Audraa päästämään minut ylös. Ääntä ei tuntenut, sitä ei tullut. Näin Audran katseen olevan tuskainen. Suljin silmäni pistelevältä merivedeltä. Keuhkoni huusivat happea. Pian kuitenkin vesi keuhkoissa alkoi tuntua jopa miellyttävältä. Laukku irtosi otteestani, sen noustessa pintaan. Audra vetäisi hiuksia kiinni pitävän nauhan pois, hiuksieni avautuessa hulmuamaan ympärilleni. Valuin meren pohjaan rannassa Audran katsoessa perääni. Hän kääntyi. Tajuntani oli jo hämärtynyt.
Jos olisin kuullut vielä hetken, olisin kuullut kevyiden sävelmien kantautuvan rantaan: ”Muistatko miltä tuntuu, juopua kesäyönä, hölmöstä rakkaudesta...”
A/N2: Aloitimme tarinan kirjoittamisen tekemällä ensin mahdollisimman tarkan kuvauksen laukusta. Tämän jälkeen joku luokkalainen sijoitti laukkuun kymmenen/enemmän esinettä (minun esineeni olivat hiusharja, pieni sateenvarjo, pieni muistikirja, kännykkä, musta lippalakki, musta mp3-soitin, pankkikortti, kurkkupastillirasia, kuulakärkikynä, purukumipussi ja nahkalompakko). Tämän jälkeen olisi pitänyt tehdä kuvaus päähenkilöstä jolle laukku kuului. Tätä kuvausta en tosin tehnyt. Vasta tässä vaiheessa saimme tietää itse tarinan idean. Tarinan otsikoksi tulisi Viimeinen päivä ja tarina kertoisi juurikin päähenkilön viimeisestä päivästä. Päivän lopuksi päähenkilön tuli kuolla hukkumalla ja laukun tuli löytyä kuoleman jälkeen. Ja kaikki saadut esineet tuli esiintyä tarinassa.
